Eero Voutilainen
Kirjain ei valehtele
Israelilaisen Haifan yliopiston tutkijat Gil Luria ja Sara Rosenblum ovat saaneet kiinnostavia tutkimustuloksia käsialan ja valehtelun suhteesta (Comparing the handwriting behaviours of true and false writing with computerized handwriting measures - Applied Cognitive Psychology). Tutkimuksessa pyydettiin 34 koehenkilöä kirjoittamaan käsin kaksi kertomusta, joista toinen oli tosi ja toinen keksitty. Tekstit kirjoitettiin erikoisvalmisteisella kynällä ja alustalla, jotka tallensivat tietoa kynän liikkeestä ja kirjoitusalustaan kohdistuvasta paineesta.
Tutkijat havaitsivat, että valheellisia tekstejä kirjoitettaessa kynän paperiin kohdistama paine oli suurempi kuin tositarinan yhteydessä. Lisäksi valheteksteissä kynällä tehdyt yhtäjaksoiset vedot olivat pidempiä ja kirjaimet korkeampia. Erot olivat systemaattisia mutta eivät silmin nähtävissä. Ne tulivat kuitenkin esiin koneellisessa analyysissa. Kertomusten kirjoitusnopeudessa ei ollut eroa.
Lurian ja Rosenblumin mukaan erot kirjoitusten välillä johtuvat siitä, että aivot joutuvat työskentelemään kovemmin, kun ne muistista hakemisen sijaan keksivät uutta informaatiota. Tämä muutos heijastuu kehollisesti myös kirjoitusprosessiin.
Tutkimuksen pohjalta kaavaillaan
jo sovelluksia esimerkiksi vakuutuskorvausten ja lainahakemusten laatimiseen. Myös työhaastattelujen yhteydessä suoritettavia kirjoitustehtäviä on suunniteltu.
Pitäisiköhän poliitikkojen vaalirahalausunnotkin pyytää vastaisuudessa kirjallisina?
Palaa otsikoihin | 2 puheenvuoroa
Jos ihmisellä on muistissaan vakiintunut mielikuva tai valmis kertomus jostakin tapahtumasta, ja häntä pyydetään yhtäkkiä keksimään samasta tapahtumasta aivan erilainen kertomus, eikö ole ymmärrettävää, että se aiheuttaa vähän luovaa painetta riippumatta kertomuksen ns. todenperäisyydestä? Entä jos ihmiset tässä kokeessa joutuisivatkin tositarinan kirjoittamisen jälkeen keksimään samasta tapahtumasta jonkin uuden totuudenmukaisen tarinan mutta aivan eri näkökulmasta? Olisivatko tulokset erilaisia vai samanlaisia kuin nyt?
Miten menetelmää voidaan soveltaa käytännössä, kun - toisin kuin tässä kokeessa - ei valmiiksi tiedetä, mikä tarina on totta ja mikä ei? Onko oletuksena, että a) ihmisellä on kaikista todellisista kokemuksistaan päässään valmis narratiivi tai b) että "totuuden" pukeminen tarinaksi (tai kieleksi ylipäänsä) on automaattista ja helppoa, kun taas keksityn tarinan kirjoittaminen on vaikeaa, niin että kaiken tarinan kirjoittamiseen liittyvän ponnistelun voi tulkita valehtelemiseksi?
Entä jos ihminen on elänyt valheessa jo vuosikausia ja kertonut samaa tarinaa lukemattomat kerrat tai uskoo vilpittömästi oman näkökulmansa olevan totta (vrt. poliitikot)? Silloinhan tästä menetelmästä ei ole mitään hyötyä?
Tutkimuksessa sepitteen tarkastelua evästi saman kirjoittajan tuottama vertailuaineisto, jossa tämä oli pyrkinyt kertomaan totuuden. Mahdollisissa käytännön sovelluksissa tulisi tosiaan pystyä ottamaan tämä huomioon, koska käsialoissa ja kirjoitustavoissa on varmasti paljon yksilöllisiä eroja. Lisäksi tällaisessa rehellisyystestissä luulisi olevan samoja riskitekijöitä kuin muissakin valheenpaljastusmenetelmissä: ihmiset reagoivat samanlaisiin tilanteisiin eri tavoin - varsinkin koeasetelman aiheuttamaan jännitykseen tietäessään olevansa tarkkailun kohteena. Kaikenlaiset muutkin ajatukset, tunteet ja kehon tuntemukset vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen, mutta tästä kaikesta tiedetään käsittääkseni vielä aivan liian vähän, jotta moisia kojeita voitaisiin ottaa totiseen käyttöön. Samasta syystä muidenkin nykymenetelmien antamaa tietoa pidetään toistaiseksi lähinnä ohjeellisena.
Ongelmallista on tosiaan myös se, että "totuuksia" on monenlaisia, samoin ihmisten suhtautumisia menneisiin tapahtumiin. En esimerkiksi lainkaan yllättyisi, vaikka joihinkin tapahtumiin liittyvät voimakkaat tunteet ja asenteet ilmenisivät aivan totenakin kirjoitetussa kertomuksessa niin, että ero muihin kirjoituksiin näkyisi selvästi. Lisäksi kirjoittamiseen sinänsä voi liittyä yksillä sellaisia mielteitä, tunteita yms., joita ei toisilla ole. Ja voihan sitä kai tosiaan rutinoitua valehtelijana niin, ettei missään näy mitään poikkeavaa (varsinkin, jos on kirjoittaja on jossakin vaiheessa alkanut itsekin pitää höpötyksiään totena)? Ja niin edelleen...
Kaikkiaan tällaisten tulosten tulkitseminen on vielä hyvin epävarmaa ja nojautuu monenlaisiin varmistamattomiin oletuksiin mielestä ja kielestä. On kuitenkin kiehtovaa seurata, millaisia tutkimustuloksia tällä alueella vastaisuudessa ilmestyy.