Eero Voutilainen
Sanasota sota-sanasta
Tiedotusvälineissä, kahvipöydissä ja saunan kuistilla on käyty kesän aikana vilkasta kielikeskustelua. Aihe on ollut vanha tuttu: mikä on jonkin sanan oikea merkitys ja mitä sanaa sopii mistäkin asiasta käyttää. Kiivas merkitysopillinen pohdiskelu alkoi, kun Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak esitti Helsingin Sanomissa Suomen olevan Afganistanissa sodan osapuoli.
Suomi ja sota herättävät tunnetusti useissa suomalaisissa vahvoja tunteita silloin, kun niitä käytetään samassa lauseessa. Moni onkin kiirehtinyt aina ulko- ja puolustusministeriä sekä puolustusvoimien komentajaa myöten torjumaan sanavalinnan ja keksimään sille sopivampaa vastinetta. Paremmiksi nimityksiksi on tarjottu esimerkiksi rauhanturvatehtävää, kriisinhallintaoperaatiota ja aseellista selkkausta. Välillä riehakkaiksikin yltyneissä verkkokeskusteluissa on haettu tukea paitsi sana- myös lakikirjoista.
Monet ovat turhautuneet käytyyn keskusteluun. Heidän mielestään Salonius-Pasternakin kriittisen puheenvuoron todellinen sisältö on sivuutettu märehtimällä vain yksittäisiä sanoja ja niiden merkityksiä.
Kielentutkimuksen näkökulmasta sanojen ympärillä pyörinyt häly on kuitenkin ymmärrettävä. Sanat eivät ole koskaan ”vain” sanoja. Ne saavat merkityksensä käytössä, ja jokaisen sanan voi nähdä solmuna monimutkaisessa, aiempiin käyttötilanteisiin ja muihin sanoihin haarovassa viittausten verkossa. Niihin kaikkiin liittyy omanlaisiaan sävyjä, tunteita ja näkökulmia, ja niitä käytetään osana monenlaisia kielellisiä tekoja.
Siksi sotakaan ei tässä selviä pelkästään sillä, että sille yritetään etsiä sanakirjasta yksi oikea merkitys. Salonius-Pasternakin kirjoituksessa sitä käytetään osana valtaa pitävien toimintaa arvostelevaa puheenvuoroa. Se ei ainoastaan kuvaa todellisuutta vaan ottaa myös kantaa yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin, asenteisiin ja valtakuvioihin. Se painostaa arvioimaan uudelleen, mitä saa, voi ja pitää tehdä.
Tästäkin näkökulmasta on helppo ymmärtää, etteivät kaikki ole sanavalintaan yhtä tyytyväisiä ja
vaihtaisivat sen mielellään johonkin toiseen.
Palaa otsikoihin | 4 puheenvuoroa
Amerikkalaisille ja briteille ei asiassa ole mitään epäselvää. Heidän joukkonsa osallistuvat sotaan, ja alueella esiintyy "sotapäällikköjä" ja siellä syyllistytään "sotarikoksiin".
Pohjoisamerikkalaisia sotilaita on Afganistanissa kaatunut kohta tuhat ja brittejä yli kaksisataa. Pian kaatuu suomalaisiakin lisää, kun talibanit kohdentavat täsmäiskunsa pohjoismaisten joukkojen kimppuun. Missä heidän sitten sanotaan kaatuneen? Ehkäpä "rauhanturvatehtävissä Afganistanin sodassa".
Ei sotimalla koskaan ole rauhaa tehty.
En toki tarkoittanut, että "sota"-sana olisi tässä yhteydessä sodan ja joku toinen ilmaus kuten "aseellinen selkkaus" rauhan teko. Mutta merkitystä sanavalinnolla on tässä yhteydessä ehdottomasti ollut. Myös William K.:n mainitseman kahtiajaon ympärillä on käyty keskustelua. Monet ovat esimerkiksi esittäneet, että sanalla "sota" on painotettu tilanteen vakavuutta ja traagisuutta, ja sitä onkin käytetty usein Suomen osallistumista vastustavissa puheenvuoroissa. Ilmaisut "rauhanturvatehtävä", "aseellinen selkkaus" yms. kuvaavat saman väkivaltaisen tapahtumasarjan eri näkökulmista. Edellä mainittujen puheenvuorojen esittäjistä monet ovat pitäneet niitä lähinnä kiertoilmauksina, joita päättäjät käyttävät välttääkseen synnyttämästä kuulijoissa kielteisiä asenteita ja sitä kautta vastustusta Suomen toimintaa kohtaan.
Se, mitä sanoilla milloinkin tehdään, on kunkin itse mietittävissä. Itse pidän tätä kielestä tiedostumista hyvin tärkeänä, vaikka sanavalinnat ja niiden roolit kielellisessä toiminnassa ovat lopulta hyvin monimutkaisia ja niiden kaikkien ulottuvuuksien kuvaaminen lienee ihmispololle suorastaan mahdotonta. Niin sanottu puolueeton tai neutraali kielenkäyttö ei ole luultavasti mahdollista sekään; jokainen kielellinen valinta sulkee pois muita mahdollisia valintoja. Siihen voi ja kannattaa minusta kuitenkin pyrkiä.
Tähän kohtaan sopiikin ehkä mainio sitaatti Mikael Agricolan Rukouskirjasta, josta työkaverini, Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittaja Pirkko Kuutti teki minut eilen tietoiseksi:
"Poistemma minun kielesten panetuxen tapa/ walechtelemisen hempeys/ ilkijen puhen nopsaus/ ia caiki minun tompeludhen turhat teghot/ paranna sinun hengelles."
Ja nyt mielidettä: Eihän sille mitään voi, että mieleen tulee, että sota-sana voi olla nykyisille vallanpitäjille vaarallinen nyt, kun pitäisi saada kansa Nato-myönteiseksi - ja kutsunnatkin ovat juuri meneillään. Mitäs jos olisikin sota? Sinnekö nuo haivenhuuliset äidinkullat joutuvatkin, oikeesti...? Äänestäjä voi tulla ajtelleeksi kaikenlaista tyhmää konkreettista.
Sota-sanan merkitys sanakirjassa ei muutu miksikään, vaikka ministeri yhtäkkiä sanoisikin, että kyllä nyt sitten sodassa ollaan. Mikä muuttuisi?
B: No jos on pahaa, nii ei tartte syyä sit.
A: Eiku mä vaa et suolaa enemmän ku mä oon tottunu. Mä laitan tota raejuustoo, nii kyl se siitä tasottuu.
Yllä oleva sepitetty katkelma kuvatkoon ”mä sanoin vaan” -problematiikkaa, joka liittyy kysymykseen kielenkäytöstä ’tekoina’ ja ’valintoina’. Toisinaan arkielämässä tulee puolustautuneeksi ”mä sanoin vaan” -argumentilla keskustelukumppanin tulkittua puheen virheellisesti epäsananmukaisuudeksi: Teot ja valinnat ovat johtaneet ennakoimattomaan tulokseen, Valintani kannalta on tulkittu ’väärin’. Olenko itse ’valinnut’ tällaisen tulkinnan ja ymmärtämättömyyttäni ennakoinut oman tarkoitukseni vastaista virhetulkintaa?
Mielestäni kielellistä toimintaa valinnaisina tekoina pitävä näkökulma korostaa ehkä liiaksi nimenomaan puhujan näkökulmaa. Mihin mittaan asti ja miten laajasti tosiasiassa ’valitsemme’ kielenkäyttömme (olosuhteiden vaikutukset), miten tietoisia olemme ’teoistamme’ ja miten ’vastuullisia’ niiden seurauksista? Kuinka paljon kielen käyttö on jotenkin puhujan valmiiksi determinoimaa?
Ihanteellisessa tapauksessahan kielellinen toiminta ei ole vain käyttäjänsä tekoja, vaan sopivasti solidaarista neuvottelua jonkinlaisesta yhteisymmärryksestä silloinkin, kun olemme eri mieltä asioista. Aina emme kuitenkaan vaivaudu tällaiseen. Kielellisen vallan toinen puoli käytön lisäksi onkin tulkinta. Usein tulee ajatelleeksi, että arjessa ’tulkitumme’ (tulemme tulkituiksi) silloinkin, kun emme välttämättä aktiivisesti viesti mitään tai ainakaan haluaisi viestiä. Tulkintakin voi olla yhtä alistavaa vallankäyttöä kuin kielenkäyttäjän teot. Näin usein ainakin arkielämässä.
Politiikan kieli on tietysti hyvin usein ’oikeiden sanavalintojen’ uupumatonta ja manipulatiivista viljelyä ja sitä täytyykin tulkita, avata ja yrittää paljastaa.