Tuumasinpa jotain samantapaista tuota kiusallista juttua lukiessani: miksi kirjoittaa, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, eikä pysty estämään itseään äitymästä solvaamaan?

Artikkelin alalaatikon kysymys siitä, millä kriteerein rahoja käännöstöihin kylvetään, oli kumminkin asiallinen, ja esimerkit käännöksen tasosta omiaan sen kysymyksen herättämään.
Samaisen kysymyksen hengessä voidaan kyllä samantien ihmetellä, mistä siellä lehdessä toimittajille maksetaan, jos tuon tason sylkeminen piisaa jutun juureksi?

Olipa ilahduttavaa lukea oikeaa ja asiantuntevaa tekstiä Lassilan minun suomentajantyöni "murhayrityksestä". Onneksi HS olivat sen verra suoraselkäisiä, että julkaisivat vastineeni. Jos kustantajallakaan ei ole asiantuntevaa kustannustoimittaja niin suomentaja on pahassa pulassa. Kun Thomas Mann puhuu novellissaan Luischen" iljettävistä neekereistä, jotka kiristelivät hampaitaan kirkuvissa puvuissa..." , niin kustannusvirkailija korjasi tekstini" iljettäviä tummaihoisia..." Tämä on vain yksi esimerkki, johon en suostunut. Ajattelen, että Lassila ei siedä, että joku muu kuin maineikas kääntäjä ryhtyy suomentamaan Thomas Mannin kaltaista klassikkoa. Olen myös rohjennut suomentaa Mannia kevyemmin hyljäten raskaan saksalaisen lauserakenteen. Kokemusta Mannista minulla on: 70-luvulla osallistuin Heidelbergin yliopistossa Nuoren Thomas Mannin kertomuksia käsittelevän seminaariin. Mutta lukekaa Mannin varhaisia novelleja. Niistä paljastuu Mannista puolia, joita hänen myöhemmässsä tuotannossaan ei enää sellaisina löydä.
Marja Wich-Markula
suomentaja

Mielestäni Helsingin sanomien kritiikki on täysin aiheellinen. Eikö kääntäjää saisi moittia, kun tuloksena on hirvittävä katastrofi. Onhan loistavia kääntäjiä myös kiitetty, jos siihen todella on aihetta (esim. Harry Potterin kääntäjä Kapari-Jatta).

Helena K kysyi, "miksi kirjoittaa, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, eikä pysty estämään itseään äitymästä solvaamaan".

Arvsotelussa kriitikko ottaa teoksesta yleensä esiin sekä ansioita että puuteita. Joskus käy niinkin, että puutteet ovat enemmistönä. Ja kriitikon täytyy voida kirjoittaa siinäkin tapauksessa, että hänellä ei ole teoksesta mitään hyvää sanottaa. Monet kriitikot kyllä ovat ottaneet sen linjan, että kirjoittavat vain niistä teoksista, joista heillä on hyvää sanottavaa. Tällä tavalla saa enemmän kavereita. Mutta äärimmillään se on vastuun pakoilua.

Lassilalla on siis täysi oikeus kiinnittää huomiota teoksen piirteisiin, jotka hänen mielestään ovat heikkouksia. Mutta huomattakoon, että puhun tässä koko ajan TEOKSESTA, en kirjailijasta tai suomentajasta. Kritiikissään Lassila esittää näkemyksiä myös suomentajasta, ei vain suomennoksesta. Tässä hän ylittää kriitikontonttinsa rajat tavalla, joka on paheksuttavaa.

Näin sanon kriitikkona, joka on kirjoittanut noin 1500 arvostelua.

Ketä palvelee "kirjallisuusarvostelu", joka ei sisällä käytännössä muuta kuin listan suomennoksen "kauheimmista kömmähdyksistä", jollaisen pystyisi tuottamaan joku toisen vuoden ylimielinen kieltenopiskelijakin? Käsittääkseni tässä arvostelussa ei puhuttu juuri mitään itse TEOKSESTA (Thomas Mannin novellit). Ja jos arvostelijan tarkoituksena oli sanoa, että suomennos ei ollut onnistunut, eikö hän kykene tekemään sitä vähemmän loukkaavalla tavalla?
Ja jos suomennoksen "huonoudessa" on arvostelijan mielestä kyse lähinnä näistä yksittäisistä kömmähdyksistä - minkä kuvan kys. arvostelusta saa - miksi hän ei syytä näistä kustannustoimittajaa, jonka työtä nyt juuri tällaisten käännöskukkasten ja muiden kömpelyyksien siloittelu on?

Kuinka helppoa onkaan bongailla (käännös-)teksteistä yksittäisiä lapsuksia! Se käy hupaisasta harrastuksesta ja antaa bongailijalle suloisen yläpuolisuuden tunteen! Mutta miksi ihmeessä kyseisestä harrastelusta maksetaan ja bongailijan ikäväsävyisiä vuodatuksia vielä julkaistaan valtakunnan päälehdessä?! Annettaisiin moisille besserwissereille pikemminkin rauha pyöritellä häijyjä ajatuksiaan omissa pienissä päissään. Karkeaa ja mautonta, HS!

Kriitikolle:
Aivan, tehtävänne ei toki voi olla eikä ole järin kiinnostavaakaan joko solvaaminen tai sitten kritiikitön, enemmän tai vähemmän ympäripyöreä tai mielistelevä kehuskelu. (Kuvittelen kyllä, että joku voi myös päättää kirjoittaa vain itseään kiinnostavista, positiivisiksi näkemistään kirjoista muistakin syistä kuin ns. ulkoisista vaikuttimista kuten kaverinhankkimistarkoituksessa - arvelee esimerkiksi,
että opettava virheiden osoittelu on tullut tiensä päähän eikä palvele tarkoitustaan - siinäkin voi piillä tiettyä rehellisyyttä.)

Kriitikolle siis tapahtuu, että on ottanut ja/tai saanut annettuna tehtäväkseen lukea kirjan, jossa nyt kerta kaikkiaan näkee vain puutteita tai josta ei keksi hyvää sanottavaa.
On sillä silti väliä miten asiansa esittää; sekin on vastuunsa kantamista.
Kriittiseen ajatteluun, jota nyt semminkin kriitikolta sopii odottaa, kuuluu minusta siinäkin kohtaa kyky erotella asiaan kuulumattomat projektionsa ja tunteenpurkauksensa teoksesta (mikä ei ole sama kuin pidättäytyä tunteista tykkänään), toisin sanoen on syytä ottaa ensin malka omasta silmästään.
"Voi mitä paskaa" tulee toisinaan yhdelle jos toisellekin mieleen, mutta onko se joku professionaali kritiikki?

Henkilöä ei pidä teilata, huono kääntäminen ja toimittaminen sen sijaan pitääkin. Hurskastelevassa keskustelussa on kokonaan unohdettu se, että kääntäminen, toimittaminen ja kustantaminen ovat ammattityötä, kaunokirjallisuuden kääntäminen taiteellista ammattityötä. Kääntäjän kompetenssia ei todenna 70-luvun erikoisseminaari sen enempää kuin kumminkaimuus.
Onneksi nyt - paradoksaalista kyllä - suomentajan harjoittelukappaleena oli nimenomaan klassikko. Mutta mitkä olisivat vaikutukset,jos Mannin novellien suomentajan tasoinen kääntäjä olisi puuhastellut pienen kielialueen kirjallisuuden tai jonkun vielä tuntemattoman merkittävän kirjailijan teoksen parissa? Mitä jos tällainen tapaus olisi sattunut suomalaiselle kirjallisuudelle ulkomailla? Tiedetään, että kokonaisten kirjallisuuksien tai tuotantojen saattaminen muille kielille on saatu huonoilla kääännöksillä tukkoon sadaksi vuodeksi.

Olen lukenut Th.Mannin novellikokoelmaani koskevat plogit. Kiva, että asia herättää keskustelua. Mutta onko kuvaan avannut kyseistä Wälsungien veri ja muita kertomusta-nimistä kokoelmaa, katsellut itse suomennoksen tyylilajia. Toivottavasti olen väärässä, kun olen tunnistavinani, että kaikki kirjoittajat olettavat suomennoksen olevan ala-arvoinen. Esipuhe ja kaksi novelleista on aikaisemmin julkaistu Nuoressa Voimassa, jossa niitä kovasti kiitettiin. Jos ette jaksa koko teosta lukea, niin silmäilkääpä edes joitan kohtia. Niistäkin saa tuntuman käännöksen laadusta. Ei yksittäiset, vaikka anteeksiantamattomat kielivirheet, tee tai luo käännöstä. Eikö sen tarkoitus ole yrittää välittää kirjailijan, tässä tapauksessa Th. Mannin kertomusten sanoma, sen kielellinen ilme?
Marja Wich-Markula
suomentaja

Kummastelen minäkin miksi ei Pertti Lassilan arvostelussa käsitelty lainkaan novellien sisältöä ja tunnelmaa. Mielestäni Marja Wich-Markula on tavoittanut hienosti Mannin kielessä ja kielen takana piilevän ajankuvan ja tunnelman. Nautin lukemastani kustannustoimittajan ja oikolukijan puutteen vuoksi tekstiin jääneistä joistakin virheistä huolimatta. Kääntämisessä on kysymys myös kääntäjän luovasta rohkeudesta mennä mukaan kirjailijan maailmaan joskus puritaanisen oikeakielisyyden kustannuksellakin.Marja Wich-Markula on uskaltanut näin tehdä, mikä on mielestäni tärkeää, vaikka onkin aiheuttanut pahennusta joissakin kielen vartijoissa. Tutustukaa novelleihin, ne ovat kiehtovaa, visuaalista ja värikästä ajankuvaa ja samalla psykologisesti osuvaa ja ajatonta kerrontaa.
Marjaana Aumasto, kirjailija

Keskustelussa on tullut esiin kiinnostavia pointteja, kiitos niistä. Tästä voisi ehkä jatkaa pohdintaa siihen, kuka "omistaa" tekstit ja miten tämä "omistaminen" oikeastaan erottaa tekstilajeja toisistaan. Entä mikä on "omistamisen" suhde tekijyyteen?

Kaunokirjallista teosta pidetään yleensä kirjoittajansa (ja joskus myös kääntäjänsä) tekemänä. Tästä tekijyydestä syntyy tekijälleen eräänlainen omistusoikeus, eikö vain?

Samoin monissa lehtiteksteissä tekijyys kiinnittyy juttujen tekijään. Nykyään näkyy jopa uutismaisten tekstien yhteydessä kirjoittajien kuvia. Kritiikkitekstit ovat tyypillisesti yksilöiden tekemiä, vaikka niitä luetaankin usein "lehden kantana". Pääkirjoituksillakin on tekijänsä, mutta niitä pidetään yleensä "lehden linjan" ilmauksina, jolloin tekijyys ei ole olennaista.

Toisaalta on koko joukko tekstejä, joiden tekijyys on hämärää tai epäolennaista. Lait? Viralliset lomakkeet? Esityslistat? Mainokset? Yms.

Kuka ne tekee? Kenelle ne kuuluvat? Ketä tällainen asia edes kiinnostaa, kun näistä teksteistä on kyse?

Olisikohan tässä yksi kriteeri, jonka perusteella voisi hahmotella jonkinlaisen tekstitodellisuutta jäsentävän jatkumon: toisessa päässä tekstit, joissa tekijyys/omistajuus on täysin selvää ja olennaista; toisessa päässä tekstit, joissa tekijyydellä/omistajuudella ei juuri ole merkitystä?

Hm, no, tulipahan vaan mieleen...

Ks. http://www.kotus.fi/index.phtml?s=257