Ilotio

Olin tässä iltasella seuraamassa jälkikasvun kanssa joulukadun avajaisia. Nähtiin iäkäs joulupukki ja raavaita JYP-kiekkoilijoita. Lopuksi taivas jytisi, paukkui ja välkkyi. Sillä kohtaa tuli ykskaks mieleeni vanha pieni keskusteluaineiston pätkä, jonka yllätyksekseni osaan ulkoa.

A: minä kassoo kalattia.

B: mikä se on?

A: ilotio.

B: mikä se on?

A: on pumpumpum.

Lapsiko siinä hölmölle selittää?

Ei, vaan tavallinen hyvän työuran tehnyt ja abstraktiin ajatteluun pystyvä nelikymppinen mies siinä selittää viimeaikaisia kuulumisiaan. Hän vain tekee sen sillä suomella, jota hänen hallussaan siltä erää on. Itse olen se – kenties kyllä hölmö – parikymppinen opiskelija, joka hänen kanssaan juttelee. Se, joka ymmärtää avainsanat vasta usean yrityksen jälkeen. Ja nauhuri nauhoittaa. Se tallentaa armottomasti, miten uutta ja outoa tuollainen puhe on vasta-alkajalle.

Siis…kumpi meistä onkaan vasta-alkaja? Minä vai hän?

Kielenoppijoita luokitellaan usein vasta-alkajiin ja edistyneisiin. Siinä välissä on taso, joka englanniksi on intermediate ja suomeksi mikä lie. Vastaava jako pätisi kuitenkin myös meihin ”natiiveihin”, kun arvioidaan kunkin tottumusta ja taitoa puhua suomea sitä vasta vähän osaavien kanssa. Toiset ovat siinäkin asiassa vasta-alkajia ja toiset edistyneempiä.

Olen nähnyt, miten jotkut kerta kaikkiaan vain kieltäytyvät ymmärtämästä ”väärin puhuttua” suomea. Toiset taas odottavat kuulevansa maahanmuuttajilta pelkkää yleiskieltä tai ainakin itse tarjoavat liioitellun hidasta ja isoäänistä yleiskieltä heitä kohdatessaan. Tätä kaavaahan telkkarin sketsitkin ovat loputtomiin toistaneet. Moni myös toimii niin kuin minä tuossa näytteessä: ei uskalla arvata, päätellä eikä ehdottaa mitään.

Onneksi miekkosen nokkela kiertoilmaus lopulta ratkaisi pulman: ääniefektin matkiminen kassoo-sanan ja ilo-alun perään riitti. Minun ei tarvinnut juuri ponnistella yhteisymmärryksen eteen – osoitin vain, etten ymmärrä. Näin tilanne jatkui:

B: aa, ilotulitus!

A: ilotulittu.

B: joo, ilotulitus.

Kielenoppimisen ydin on nähdäkseni näissä tilanteissa. Sitä opitaan, mitä juuri tietyssä hetkessä tarvitaan – tai mitä olisi hetki sitten tarvittu, että ymmärtämisongelmalta olisi vältytty. Motivaatio on huipussaan, huomio on kohdennettu tarkasti uuteen asiaan, ja tukea on tarjolla juuri silloin ja siihen tarpeeseen. Siksi arkinen vuorovaikutus on oivallinen oppimisympäristö. Kaikille osapuolille.

Niina Liljan 4. joulukuuta 2010  tarkastettava väitöskirja käsittelee näitä ilmiöitä. Tiedote on tässä ja väitöskirja tässä.