KLSP002

Johdatusta kieleen ja sen tutkimukseen.

Tulevaisuuden kieliasiantuntijoita istuu taas pian Alvar Aallon suunnittelemien lamppujen alla. Heitä on siellä pitkälti kolmattasataa. Pientä kahinaa ja puheensorinaa. Taskumikrofonin testaus ja vilkaisu kelloon. Alkamassa kurssi KLSP002 eli Johdatusta kieleen ja sen tutkimukseen, joka tuo useimmille salissa oleville kolme ensimmäistä opintopistettä yliopistossa. Heille pitäisi sanoa jotain painavaa siitä, mitä kieli on ja miksi kieleen kannattaa paneutua.

Mutta glup.

Useimmat uudet opiskelijat ovat syntyneet 1990-luvulla. Taisin paketoida graduani, kun heitä vasta paketoitiin Suomen talveen äitiyspakkaushaalareissaan. He ovat eläneet tietokoneiden ja kännyköiden seassa pienestä pitäen. Heidän Suomeensa on myös vuodesta toiseen muuttanut enemmän väkeä kuin mitä on lähtenyt. Useimmilla on ollut ”muunkielisiä” koulukavereita, ja osa on itse asiassa näitä ”muunkielisiä” itsekin. Ei heille ole mitään uutta esimerkiksi siinä, että Suomessa puhutaan yli sataa kieltä tai että verkko on tutkimisen arvoinen viestintäympäristö.

Ja toisaalta. Kun minä kai jo hampaita ja muistia vailla istun essu päällä lappamassa laitosruokaa jossakin ikäihmisten hoivainstituutiossa (jos sellaisia vielä silloin on), nämä tulevat kielen ammattilaiset urakoivat vielä työputkensa viimeisiä vuosia – kuka missäkin tehtävässä. Arvelen, että aika moni heistä(kin) opettaa, mutta mitä ja miten kieltä pitäisi tulevaisuudessa opettaa? Millainen lie tämä maa (tai Maa) ja sen kielellinen todellisuus joskus 2050-luvun lopulla? Millaiseen kieliasiantuntijuuteen tätä porukkaa siis pitäisi nyt lähteä luotsaamaan, että eväistä olisi jotakin iloa myös pitkän päälle?

Jos jo tätä aikaa pidetään monimediaisena, ehkä 2050-luku on ylipäänsä mediainen. Moni joutaa jo edestä pois.

Jos tätä aikaa pidetään monikulttuurisena, kaiketi 2050-luku on uudella, vielä ennakoimattomalla tavalla kulttuurinen.

Nykytyylin monikielisyyden taas taitaa ennen pitkää syrjäyttää sellainen kielisyys, jota leimaa hybridisyys eikä staattisuus. Jo nyt näyttää siellä täällä nuorison keskuudessa orastavan joustavia ja keskenään limittyviä kieli-identiteettejä tuottava olemisen tapa, jossa olennaista ei ole se, minkä kielinen kukin porukassa on, vaan se, että kielisyytensä varassa pystyy toimimaan sujuvasti uusissa ja muuttuvissa (kieli)ympäristöissä.

Ei minun nuoruudessani, mutta vanhuudessani ehkä jo hyvinkin.

Kun alkaa kouluttaa, on kai koulutettava kohti muutosta.

Itseäänkin.

Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro

5.9.2010 22.16

Langscapes

Kohti tulevaa

Ja olisiko niin, että koko kielikäsitys on murroksessa? Jos on niin, että ei sillä väliä minkä kielisiä ollaan, onko myöskin niin, että kielenkäyttö hajautuu yhä useammille foorumeille ja yhä useamman aistin ja välineen varaan? Puhuminen on yhdenlainen taito ja kirjoittaminen toisenlainen. Mutta sitten ollaankin jo monissa hybridisissa muodoissa, kuten arvoisa blogisti yllä toteaa: mitä ovat chatit ja tekstiviestit, joissa puheenomaisuus ja kirjoituksenomaisuus vaihtelevat keskenään? Tai kuvien ja sanojen yhteispeli?

Ja tilanteet ja niiden kieli: jos osaat puhua jalkapallosta englanniksi, osaatko myös kirjoittaa liikekirjeitä?

Ehkä tulevaisuuden kieli on monikielistä, mutta olisiko se myös monimuotoista ja monikanavaista. Eli - toisenlaista? Ja silloin kielen käyttämistä säätelevät normit ja säännöt ovat myös - toisenlaisia:)

Se millaista kieltä käytetään 2050-luvulla, riippuu siitä, millainen maailma on 2050-luvulla. Kielenhuollon ja kielenopetuksen tulee miettiä tosissaan asiaa - ja kouluttaa itseään.