Kalenteri, katekismus, kielioppi

Kieliopin ovat meidän kulttuuriimme perustaneet kreikkalaiset. Nykyisellään sillä voi nähdä ainakin kolme merkitystä. Ennen 1970-luvun peruskoulu-uudistusta koulunsa käyneet opettelivat jäsentämään lauseita, lukivat ulkoa sijamuotojen ja konjunktioiden oppitekoisia nimityksiä ja painoivat mieleensä pilkkusääntöjä, vältettäviä svetisismejä ja muita oikeakielisyysohjeita. Näille sukupolville kielioppi oli yhdistelmä muistiharjoituksia ja ohjeita sivistyneempään kirjakielen käyttämiseen.

Myöhemmille polville kielioppi merkinnee enää kirjoitustehtävien edellyttämiä kieltoja ja käskyjä, kun irtolauseiden jäsentelystä ja kieliopillisten nimitysten ulkoa pänttäämisestä on luovuttu. Koulukielioppi on kaikkinensa kuitenkin normatiivinen, kirjakieltä koskeva ohjeisto.

Meille kielentutkijoille kielioppi merkitsee muutakin. Ensisijaisesti sillä tarkoitetaan kielen järjestelmän: sen rakenteiden ja käyttötapojen kuvausta. Tämä tehtävä on verrattavissa kalenterin laatimiseen. Tutkijan on rehellisesti ja tinkimättä kuvattava, mielellään myös selitettävä, kielen tila sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin sen kenties toivoisi olevan. 

Vertaaminen kalenteriin ontuu siinä, että kieli muuttuu huomattavasti nopeammin kuin planeettojen liikkeet. Kieli on ihmisessä kiinni oleva kulttuuri-ilmiö ja sellaisena muuttuva, vaikka sitä tai sen kirjakielistä varianttia kuinka säädeltäisiin ja normitettaisiin. Tästä seuraa, että kieltä kuvaamaan pyrkivä kielioppikin muuttuu.

Kolmas kieliopin merkitys onkin se, jonka perusteella tieteellisiä kielioppeja laaditaan: ihmisten puhe. Jokaiselle äidinkielen puhujalle on kouluikään mennessä kehittynyt sisäinen normisto, kielitaju, joka ohjaa puhujaa tuottamaan ymmärrettäviä lauseita ja muita hänen kielensä järjestelmään kuuluvia rakenteita. Tätä näkymätöntä ohjeistoa on sanottu sisäiseksi kieliopiksi.

Tavallinen äidinkielen puhuja on kielensä suhteen sekä tietäjä että maallikko. Tietäjä sikäli, että hän on omaksunut kielen osana ihmiseksi kehittymistään ja käyttää sitä puhuessaan suvereenisti; maallikko sikäli, että muistiin on jäänyt armaan äidinkielenopettajan kiteyttämiä kieltoja ja käskyjä vain sieltä täältä. Tuo ehkä sekavaksi jäänyt ja vailla perusteluita olevien opittujen ohjeiden joukko voi joskus hämärtää alkuperäistä kielitajua. Moni maallikko ei myöskään tahdo uskoa, että jokin kielessä havaittava muutos voi vain näyttää ”virheeltä” mutta saattaakin olla harmiton tai jopa parannus kielen ilmaisumahdollisuuksien kannalta. 

Kielellä on olemuksessamme vahvat emotionaaliset juuret, ja siksi vähäisetkin muutokset herättävät voimakkaita tunteita, yleensä paheksuntaa. Näitä mietin, kun katseeni hiljattain pysähtyi kahteen lehtiotsikkoon. Chilen kaivostapahtumien aikana Helsingin sanomat selvitti suomalaisten kaivosten tilaa ja otsikoi tuloksen näin: ”Kemin kromikaivoksen sokkeloista pääsee ulos monta reittiä”. Luin otsikon uudestaan. Miten reitit pääsevät ulos, ihmettelin ensin, eikös siinä pitäisi olla ”johtaa ulos monta reittiä”. Sitten älysin, että kirjoittaja vältti muotoa ”montaa”, vaikka se olisi selvemmin osoittanut, että lauseessa on nollapersoona eli sen merkitys on ’Kuka tahansa kaivoksessa on, pääsee ulos sieltä montaa eri reittiä (pitkin)’.

Toisen uutisen ingressissä kerrottiin, että aivoväsymys iskee, ”kun tekee monta asiaa yhtä aikaa”. Taas katseeni pysähtyi: ai siis saa valmiiksi monta asiaa samalla kellonlyömällä? Vai olisiko sittenkin niin, että aivoväsymys uhkaa niitä, jotka pitkin päivää näpräävät montaa asiaa, ”monisuorittavat”, kuten artikkelissa hienosti määriteltiin.

Kirjoittajat arastelivat ”montaa”-muotoa reitin ilmaisussa ja objektina, koska olivat jostakin oppineet, että se on pleonastinen – eihän samassa sanassa saa olla samaa sijamuotoa kahdesti. Nythän on kuitenkin niin, että näin juuri kielessä voi päästä käymään ja on usein käynytkin.  Varsinkin määrää ilmaisevat sanat voivat toimia omalaatuisesti myös sijamuotojen suhteen.

”Montaa”-sanassa on kaksi kummallisuutta. Ensinnäkin sen pohjalla oleva muoto ”monta” ei enää käyttäydy kuin olisi ”moni”-sanan partitiivi, vaan se vastaa esimerkiksi lukusanojen nominatiivia ja genetiiviä: ”Taivaalla tuikkii yksi tähti ~ kaksi tähteä ~ monta tähteä”, harvemmin ”moni tähti”; tai: ”Söin yhden omenan ~ kaksi omenaa ~ monta omenaa”, ei *monen omenan. Ja sitten partitiiviobjekti: ”Maistelin yhtä viiniä ~ kahta viiniä ~ montaa viiniä”; ”Pääsimme kaivoksesta yhtä reittiä ~ kahta reittiä ~ montaa reittiä”.

Kielenhuolto hyväksyy toistaiseksi normitettuun kirjakieleen molemmat vaihtoehdot, ettei paheksujille tulisi paha mieli.