Kun on tunteet – miehillä

Noin ajattelin lukiessani pientä sensaatiota: Kaisa Kaurasen toimittamaa teosta ”Työtä ja rakkautta. Kansanmiesten päiväkirjoja 1834–1937”, joka ilmestyi muutama viikko sitten SKS:lta. Sensaatio teos on sikäli, että toimittajan kertoman mukaan muista Pohjoismaista löytyneet vastaavanlaiset päiväkirjat ovat tiukan asiapitoisia, ne ovat raportteja työstä ja säästä. Sellaisia kuin stereotyyppisesti odottaisi miesten väsäävän.

Yhdentoista suomalaisen talollisen tai torpparin pojan, puusepän tai työmiehen almanakkoihinsa tai vihkoihinsa kirjaamat muistiinpanot sisältävät paljon muutakin, joillakin jopa lähes yksinomaan muuta: tunteita, tunteita, tunteita. 

Voi olla, että nuo kirjoittamaan opetetut tai itse opetelleet miehet ovat puheissaankin viljelleet tunneilmauksia. Epäilenpä kuitenkin. Monet tunteista kuten katumus tai toivoton rakkaus ovat sellaisia, joista ei auta ääneen aina puhuakaan. Puolison kuolemasta voi koettaa selviytyä kuvaamalla itselleen tuskaista oloaan. Antti Korhonen huokaa 26. 10. ”ajattelin tämän kuormani painoa ja tämän tieni pituutta kuin yksin kuljen” ja 27.1. ”on jo lunta värjäilin kalan pyytyksiä olin oikeen surun orja itskuun asti”.

Olli Suikkanen katuu huonoja puheitaan ja päättää tehdä parannuksen: ”Olen tänään lausunut ruokottomia sanoja. Vaitiolo on kultaa.” Rakkaus, sen kaipuu ja sen tavoittamattomuus tuottaa kaihoisia mietteitä kuten Hemming Huhdin ”kuin Lintu oksallansa laulaa vipertää, niin poika yksin suruissansa kynällänsä livertää – –, tai huokailevia vuodatuksia niin kuin Aleksander Wallinin ”oi Mandani minun on ikävä kovin kun en tielä sinun terveylestäsi oi ruumiin enkä sielun joka onkin kallein, päivällä paikkasin pöksyjäni, oli puoli selkee länsituuli oi tunteeni oli ylen suuret”.

Kaikkein vaikuttavimpia ovat mielestäni muistiinpanot, joista heijastuu elämän tarkoituksen puntarointi, iankaikkinen ikävä ja sanoisinko eksitentiaalinen olotila. Olli Suikkasen pohdintaa: "Mitä on elämä? Se kysymys vaatii useasti huomioni. Se on käsittämätöntä. Toisinaan tuntuu se suloiselta kuin keväinen sade. Toisinaan taas ankaralta, raskaalta, musertavalta.. Millainen, mitä se oikeastaan on, en käsitä.” 

Sattumalta luin samaan aikaan Hyryn teosta Maatuuli, jossa päähenkilön Pietarin arkiaskareet lomittuvat samantapaisten eksistentiaalisten pohdintojen kanssa: ”Vain se, mikä jo on tapahtunut, tuntuu selvältä. Mutta milloinkaan ei voi tietää, mitä on edessäpäin, hän mietti ja hänestä tuntui, että se, että ei tiennyt, mutta yritti ja uskoi pääsevänsä sinne, mihin oli menossa, teki kaiken sellaiseksi hyväntuntuiseksi, niin että ihoa pisteli”. Ei Pietari tämmöisiä perheelleen puhunut, pudotteli heille vain parisanaisia ohjeita ja pyyntöjä.

Itselle, omaksi lohdutukseksi kirjoitetut ”muistikirjat” kertovat nykylukijalle paitsi menneistä töistä ja historian tapahtumista myös paljon niistä mielen liikutuksista, joissa miehet elivät ja ahkeroivat.