Soita minulle, Tapani Maskula!

Kiitos.

Sydämelliset kiitokset hauskasta ja ajatteluttavasta tekstistä!

Kerrankin joku fiksu kehuu Jeesusta. ;-)

Hei vähänkö hyvä teksti. Parasta aikoihin.

Jos saan numerosi.
t. Maskula

Uskoisin, että syy siihen, miksi Aristoteles kirjoitetaan tikkukirjaimin taululle Aalto-yliopistossa ja kaikkialla muuallakin, on se, ettei Suomessa ole vielä onnistuttu tai viitsitty tehdä toimivaa draamaelokuvaa. Se, että itse olemme silleen, "no olihan se ihan ok", ei yksinkertaisesti riitä. Esimerkiksi. Jos "Tyttö, sinä olet tähti-"elokuva olisi tehty jenkkilässä, sillä ei olisi mitään asiaa kansainvälisille markkinoille, ja jos olisi, suomessa sille leffalle vain naurettaisiin. Suomalaisilla on muutenkin tapana haukkua kaikkia "hollywoodin b-elokuvia", mikä selittyy sillä, etteivät suomalaiset osaa katsoa kriittisesti omankielisiä elokuviaan. Suomella ei yksinkertaisesti ole, näin Suomen sisäisesti, mitään mihin verrata. Jokainen leffa on kriitikkojen mukaan automaattisesti viiden tähden tekele, sisälsi se sitten mitä tahansa. Mutta oikeasti. Me alamme pikkuhiljaa tarvitsemaan kansainvälistäkin silmää ja taitoa kritisoida elokuviamme. Eihän jääkeikkotuomarikaan voi sanoa, että Suomi pelasi ihan hyvin, vaikka teki 3 omaa maalia ja sai pelin jokaisen jäähyn. Siksi. Juuri siksi Aristoteles kirjoitetaan mahdollisimman isoin kirjaimin taululle, koska meidän pitää saada perusasiat kuntoon. Ja se on käsikirjoitus. Ilman toimivaa käsikirjoitusta, meidän on aivan turha räpeltää yhtään mitään. Ja ymmärrän, että Aristotelesta vierastetaan, halutaan luoda uutta ja niin edespäin. Mutta, jostain se on aloitettava. Kuten Ruotsi on tehnyt aivan perinteisiä draaman kaareen luottavia elokuvia, ja nyt ollaan kansainvälisillä markkinoilla. Sama voisi tapahtua meilläkin. Ja painotan, ettei sitä kaikkein postmoderneinta taideleffaa kannata ensimmäisenä markkinoida. Se, että joku ulkomaalainen kriitikko tykkäsi Mies Vailla Menneisyyttä-elokuvasta, ei vie pois sitä asiaa, että elokuva ei sovi suuriin saleihin, koska valtaosalle tulee vastutamaton tarve ruveta keskustelemaan tai puuhaamaan muuta kuin katsoa elokuvaa, jossa ei käytännössä tapahdu yhtään mitään. Kyllähän nuo leffat joitain ihmisiä miellyttää, sehän on selvä. Mutta Suomi ei olekaan juuri kunnoustautunut muuta kuin noiden taideleffojen kuten Kalteva Torni, Koti-ikävä, Veturimiehet Heiluttaa parissa. Suomessa tehdään oikeastaan ainoastaan näitä taide-elokuvia. Niissä on olevinaan jotain syvällistä, juonta ei ole, mutta katsojia vaaditaan tajuamaan jotakin. Analyyttinen Draama ilman juonta. Kärjistän kyllä nyt hiukan. Mutta haluaisin vielä painottaa, että Jussi-gaalassa joku palkinnon saanut ohjaaja, vetosi yleisöön, "tulkaa ensi vuonna katsomaan enemmän elokuvia." Ehkä tullaankin. Mutta vain, jos alatte tekemään parempia elokuvia. Ja ei. Se ei vaadi rahaa. Suomi teki jo Kohtalon Kirja-nimisen elokuvan, joka on täynnä erikoisefektejä sun muuta. Eikä leffoja tietokone-efektien varaan laitetakaan. Se mikä puuttuu on hyvä tarina. Jos nyt miettii noita Suomen taide-elokuvia. Ne on aina angstisia, murheellisia tarinoita jostain surullisesta tyypistä. Se on nyt nähty. Kirjoittajat voisivat nyt vähäksi aikaa hylätä aiheet masennus ja alkoholismi. Vaikka se meidän elämää pitäisikin koskettaa, koska elämme kylmässä pohjoisessa. Se ei kosketa, se turruttaa. Joskus haluaisi nähdä jotain uutta. Ja tämä ei tarkoita mitään Avant Garde ratkaisua, että näyttelijät pakotetaan olemaan näyttelemättä ja lausumaan repliikkinsä monotonisesti, kuten Mies Vailla Menneisyyttä-elokuvassa. Uutta voi tarkoittaa sitäkin, että kerrotaan joku asia eri näkökulmasta, erilaisen tarinan kautta. yhdistellään tarinoita, juonia ja rakenteita. Kaikkea ei ole vielä keksitty. Koko ajan tulee uudenlaisia tarinoita, ja niistäkin Aristoteles voisi olla ylpeä. Se, että tehdään jotain uutta, ei tarkoita sitä, että meidän pitää hylätä Aristoteleen draaman kaari. Kuten ruotsalaiset elokuvat ovat "draamallisesti oikein", mutta silti tuovat valkokankaalle uusia asioita. Eli. Jos Suomessa tehtäisiin yksikin toimiva draama, saataisiin suomalaiset teattereihin katsomaan, ja ehkä ulkomaalaisiakin katsojia. Tavallisesta draamasta tulisi kasvattaa tavallista ja sitten taide-elokuvat olisivat niitä poikkeuksia, ja nekin saisivat varmasti enemmän ymmärrystä, koska niitä ei voitaisi katsoa alaspäin vedoten siihen, että suomessa ei osata tehdä hyviä elokuvia. Hyvä draama olisi jo tehty, ja tuo yleistävä lausahdus kumottu. Se ikävä sääntö siis on sellainen, että ensin pitää todistaa, että perusaisat ovat kunnossa, ennen kuin voi lähteä sooloileman. Suomi ei osaa edes ymmärtää Aristotelesta vaikka tämän nimi jokaiselle liitutaululle kirjoitetaankin. Mitä se kertoo meidän taide-elokuviemme syvällisyydestä? Voi kuulostaa hassulta, mutta ruotsalainen komedia Kops kaikella järjettömyydellään saa uskomaan, että ruotsalaisella draamalla voi olla oikeaakin asiaa. Olkoon se draama kuinka sisäänpäin purkautuva ja hidastempoinen, sen uskaltaisi katsoa, koska on usko siihen, että ruotsissa leffoja ei tee vain katkerat amatöörit itkeäkseen pieleen mennyttä elämäänsä. Ruotslaisilla elokuvantekijöillä voi olla jopa asiaakin, oikeaa asiaa. Suomessa luottamus on taas niin pientä, että kriitikot joutuvat velehtelemaan lehtiin, jotta yleisöä saataisiin, ja pysyisi jokin isänmaanylpeys kasassa. Todellisuudessa jokainen Suomi-elokuva ei ole viiden tähden arvoinen, ja harva niistä ansaitsee edes kolmea tähteä. Loppupeleissä kansainvälisessä vertailussa, häviämme niin Saksalle, Ranskalle, Ruotsille, Venäjälle, USAlle, Korkealle, Kiinalle, Japanille, Norjalle ja varmasti monelle monelle muulekin maalle. Eli hopi hopi, Runousopit käteen, perusasiat kuntoon, ja vasta sitten kirjoittamaan niitä leffakäsiksiä.

Hei, Tapani Maskula antoi täydet viisi tähteä silloin uudelle elokuvalle Babel Nyt-liitteen numerossa 11/2007 (16.3.-22.3.), mitä kukaan muu arvostelija ei tehnyt! Svenska Dagbladetin Jeanette Gentele antoi neljä tähteä, Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtonen ja Aamulehden Antti Selkokari kolme tähteä, Guardianin Peter Bradshaw vain kaksi.