Olavi Uusivirta
26.4.2010 1.40
Sanojen pörssiromahdus
”Ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen”, lauloi Juice 80-luvulla. Se oli tarkka huomio.
Perinteisesti olemme tottuneet olettamaan, että sanat tarkoittavat jotakin – että niillä on jokin havaittava suhde viittauskohteeseensa. Näin ei tietenkään ole. Tätä tietoa pidetään vakan alla, sillä minkälainen hämminki siitä syntyisikään, jos ihmiset saisivat yhtäkkiä tietää, että heidän lempisanansa eivät tarkoitakaan mitään. Politiikassa kolina on aivan erityisen äänekästä. Katsaus viiden suurimman puolueen kotisivuille palauttaa mieleen erään ranskalaisen heppulin sepostukset. Sosiologi Jean Baudrillard jakoi kuvataiteen kehityskaaren suhteessa esittävyyteen neljään vaiheeseen: 1) kuva joka jäljittelee todellisuutta, 2) kuva joka vääristää todellisuutta, 3) kuva joka ilmaisee todellisuuden poissaoloa, 4) kuva joka ei enää viittaa mihinkään ulkopuolella olevaan, vaan vain itseensä. Tämä neljäs kehitysvaihe on saavutettu myös poliittisessa retoriikassa. Vai mitä muka tarkoittavat sellaiset sanat kuin inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, vapaus, vastuu ja tasa-arvo, kun ne vilisevät solkenaan suusta suuhun yli kaikkien kuviteltavissa olevien puoluerajojen? Sittenkin, oli niin vaikeata kuin olikin, on luotu järjestelmä, jossa sanoilla on ääneen lausuttuina enää vain foneettista arvoa – vapa-US, VA-paus, Va-PAUS. Vai onkohan sittenkin niin, että sanojen yhteenlaskettu arvo on vakio, ja inflaatio kasvaa sitä mukaa kun uusia sanoja syntyy? Ja niitähän syntyy. Musiikkibisnes esimerkiksi perustuu tänä päivänä valtaosin uusien toinen toistaan ontompien määritelmien keksimiselle. Enää ei riitä, että keksii bändille nimen; on keksittävä kokonaan uusi genre, esimerkiksi shoegazing ska punk tai virtuoso hair metal. On turha valittaa, että levyt eivät myy, jos ei edes uutta musiikkityyliä ole vaivautunut keksimään. Sanojen inflaatio ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö. Elvytyspakettikin on ollut olemassa jo satoja vuosia. Tässä muistin virkistämiseksi Dekalogin toinen käsky, vuoden 1552 käännös: ”Ei sinun pidhe turhan lausuman sinun HERRAS Jumalas Nime/ Sille eipe HERRA salli site rangastomat/ ioca henen Nimens turhanlausupi.” Ja tässä Juicen mukaelma samasta aiheesta: ”pane käsi käteen, ollaan hiljaa".
Palaa otsikoihin | 6 puheenvuoroa
Täten ehdotan kielilakia, jonka nojalla, kukaan ei saa enää koskaan sanoa yhtään mitään kauneudesta, rakkaudesta, totuudesta eikä vapaudesta. Kukas nyt luonnostelisi semmoisen lain? Mikäs valiokunta voisi sen meille valmistella? Ehtisikö se käsittelyyn vielä ennen kansanedustajien kesälomia?
Pääosassa seikkailee eräs Agricola, jota aina tasaisin väliajoin katsotaan tuimasti taholta, jos toiselta. Hänelle elehditään viittoen milloin kelloon ja milloin kirjoihin, jotka suorastaan huutavat tyhjyyttään.
Niin ja Agricola parka yrittää sitten keksiä sanoja ja sitten muodostuu kirjaimia ja kohta omituisia merkityksiä asioille, joita sanoiksi kutsutaan.
Miksi mikäkin on mikin -kysymykseen tuskin koskaan saamme vastausta. Ellei Agricola herää kuolleista.