Epäpyhä allianssi

– Onko riimirunous kuollut?

– Ei, mutta se ei ole enää relevanttia.

– Entä rocklyriikka?

– Se on asia erikseen.

Keskustelu oli toki pidempi ja rönsyilevämpi, mutta jokseenkin tällainen oli tiivistettynä runoilijaystäväni kanssa taannoin käymäni ajatustenvaihto.

Sata vuotta sitten vapaaseen mittaan kirjoittava runoilija olisi vielä naurettu ulos Kämpistä. 1916 ilmestyi Edith Södergranin Dikter. Vastaanotto oli murskaava. Seuraa hiekkalaatikolleen Södergran sai vasta seuraavalla vuosikymmenellä, kun saman lammikon pojat Diktonius, Björling ja Enckell julkaisivat esikoisensa.

50-luvulla alkoi tapahtua toden teolla: rapakon takana valkoinen mies lauloi mustien musiikkia, ja meillä suomalainen mies kirjoitti kuten suomenruotsalainen nainen. Elvis ja Paavo Haavikko eivät tiettävästi koskaan tavanneet toisiaan. Kului vuosi, kului toinen, vuosikymmen vierähteli. Jossain Minnesotassa kirjoitteli eräs juutalainen Zimmerman-niminen poika runojaan ja soitti huuliharppuaan, ja kohta ihmiset kaikkialla kohottivat kätensä tervehtiäkseen kikkarapäistä messiasta – historian ensimmäistä rocklyyrikkoa. Kymmenen vuoden päästä Juice diggasi Isokynää ja Isokynä Juicea, ja yhdessä he toivat rocklyriikan Suomeen Bob Dylanin franchising-sopimuksella.

 Mutta Juice oli vanhanaikainen mies. Hän kirjoitti kuten jo ammoin patsaaksi kivettynyt Eino Leino: riimit putoilivat paikoilleen ja sanat sointuivat suussa. Seuraavissa junissa tulivat nuoret herrat Nurmio, Syrjä ja Sundqvist, mutta yhä vain riimi pysyi, ja rocklyriikan modernismi pysytteli varjoissa. Röyhkä ja Alanko vähän vilauttelivat, mutta hitit rimmasivat. 90-luvulla tulivat apuun muiden muassa muuan Yrjänä ja muuan Martikainen, mutta yhä pysyi nauris maassa. Vuosituhannen vaihde alkoi häämöttää, ja pellolle kirmasivat jonossa Samuli Putro, Maija Vilkkumaa ja Paula Vesala, mutta yhä oltiin kuin ”pihan ilman sadettajaa / sitä minä olen jos sua en saa”. Valtavirrasta mieleen muistuu ainoastaan eräs nykyinen ministeri, joka vuonna 1997 kirjoitti ”minä suojelen sinua kaikelta”, eikä riimeistä ollut tietoakaan. Nyt ristimme kätemme ja toivomme, että tuo laulu oli profetia.

Painetusta nykyrunoudesta riimiä saa etsimällä etsiä. Miksi lauluissa se silti näyttää olevan paikoin jopa elinehto?

Arto Melleriin viitataan usein miehenä joka halusi yhdistää rockin ja runouden. Eräänlaisena sakramentinomaisena manifestina voitaneen pitää runoa, jonka otsikko on jo kaikenkertova: Johnny B. Goethe. Kaikki merkit viittaavat kuitenkin siihen, että tämä toivottu liitto olisi jollakin kohtalonomaisella tavalla epäpyhä – vähän kuin Päivänsäteen ja Menninkäisen liitto. Laulu on ikuisesti aikaan sidottu, tuomittu kulkemaan eteenpäin, kun taas runo saa pysytellä aloillaan. Vastinpariksi kolahtava riimi kiittää laulajaansa. Runo vain on, ja meidän tehtävämme on katsoa sitä ja ihmetellä. Avioero on tullut – rock ja runous eivät milloinkaan ole olleet näin kaukana toisistaan.