Siirry sisältöön
Haku

Satunnaisesti kirjoittava kotuslainen


Kyniä ja paperia. Kuva: Sonja Holopainen, Kotus.

Satunnaisesti kirjoittavan kotuslaisen blogiin kirjoittavat satunnaisesti ne kotuslaiset, jotka eivät pidä omaa blogia.


rss

28.5.2010 14.00
Tiina Arpiainen

Miksi perusmuoto?

Perusmuoto on 1. infinitiiville hämäävä nimitys.

Kouluaikanani äidinkielen tunneilla puhuttiin perusmuodoista: muodot kissa ja juosta esiteltiin nelosluokkalaisille perusmuotoina, ja koska nelosluokan ope on aina oikeassa, perusmuotoja ne olivat. Vuosi tai kaksi myöhemmin paljastui, että sanan kissa perusmuodon nimitys oli oikeastaan nominatiivi ja tämä nominatiivimuoto oli osa laajaa taivutusmuotojen sarjaa. Mutta verbien perusmuodot olivat edelleen vain perusmuotoja. Saattoihan jokainen nähdä, etteivät ne kuuluneet verbin taivutukseen: juoksen, juokset, juoksee, ... Verbin perusmuoto oli todellinen PERUSMUOTO, taivutussysteemin ulkopuolinen lähtökohta, johon taivutusmuodot jollain käsittämättömällä, salaisella yhteydellä liittyivät.

Koko yläasteen aikana opettajat mainitsivat verbien nominaalimuodoista vain adjektiivien tavoin taipuvat partisiipit. Panin kuitenkin merkille, että teksteistä löytyi silloin tällöin verbin näköisiä muotoja, jotka eivät olleet perus- tai persoonamuotoja tai partisiippeja. Erään aineeni marginaaliin kirjoitetusta huomautuksesta päättelin, että tällaisen muodon sisältävä rakenne oli lauseenvastike, eikä sitä saanut erottaa lauseesta pilkulla. Kummalliset verbimuodot olivat siten luonnollisesti verbinvastikkeita.

Sana infinitiivi tuli tutuksi lähinnä vieraita kieliä lukiessa. Se merkitsi samaa kuin perusmuoto ja koska suomenkielinen sana oli helpompi, juosta oli minulle vielä pitkään ensisijaisesti perusmuoto, jolla ei ollut selkeää yhteyttä persoonamuotoihin eikä myöskään verbinvastikkeisiin. Vasta yliopiston pääsykokeisiin lukiessani asia lopulta valkeni: infinitiiveja oli useita, ja ne taipuvat nominien sijoissa. Perusmuoto, 1. infinitiivin lyhyt muoto sai vihdoin paikkansa kielen järjestelmässä. Jonkinlainen perustekin tutulle nimitykselle löytyi: lyhyt muoto on 1. infinitiivin perusmuoto. Mutta kyllä meni pitkään, ennen kuin tämä kaikki vihdoin selvisi!

Ilmeinen pointtini on, että perusmuoto on 1. infinitiiville hämäävä nimitys. Koulussa opiskellaan verbeistä ensimmäisenä persoonataivutus, jolloin looginen vastine substantiivien nominatiivi-perusmuodolle olisi lähinnä yksikön 1. persoonan preesensmuoto. Luulen kuitenkin, että verbit tulevat edelleen löytymään sanakirjoissamme 1. infinitiivin lyhyessä muodossa. Seuraavaksi paras toimenpide olisi ruveta nimittämään muotoa osuvammalla nimityksellä. Nelosluokkalaiset tuskin pystyvät käsittelemään muodon täydellistä nimitystä, mutta ehkä pelkkä infinitiivi menisi. Ja sanakirjoista puhuttaessa vaikkapa sanakirjamuoto.

TIINA ARPIAINEN, korkeakouluharjoittelija

Palaa otsikoihin | 3 puheenvuoroa | Keskustele

29.5.2010 10.51
Tiina
Iiik mikä moka!
Lueskelin tässä mitä eilen tuli kirjoitetuksi ja huomasin kauhukseni hirveän mokan! Kirjoitan 1. infinitiivin NOMINATIIVISTA, vaikka pitäisi olla 1. infinitiivin LYHYT MUOTO. Töppäykseni takana on varmaankin leikkaa ja liimaa -editointitapani, jota soveltamalla olen saanut väärän termin aikaan ja sitten enempää ajattelematta jatkanut ajatusta väärän sanan kanssa. Toivottavasti kukaan ei ole ehtinyt luulla käyttämääni nimitystä oikeaksi!

Mokastani huolimatta pointti pysyy. Lupaan ensi kerralla tarkistaa oikeinkirjoituksen ja tekstin kokonaisrakenteen lisäksi myös termit!
31.5.2010 6.37
samooja
tällaista lisää
Kiva lukea välillä 'asiaakin' täällä kotus-blogissa. Ei maailman asioissa tai suomen kielen kulttuurissa (siis niistä bloggaamisessa lähinnä ;) mitään vikaa ole, mutta kiva että tällaistakin. Ja vielä maallikolle ymmärrettävästi. Kiitos.
8.9.2019 11.08
Aapeli Absurdi
Mikä se sitten on, kun ei kissa?
..."sanan kissa perusmuodon nimitys oli oikeastaan nominatiivi ja tämä nominatiivimuoto oli osa laajaa taivutusmuotojen sarjaa."

Mikä on siis sanan "kissa" perusmuoto, kun se ei olekaan "kissa"?