Puhu minulle

Hiljaisuudessa kaikki on yhtä aikaa totta. Hän vihaa minua ja hän rakastaa minua. Hän ei muista minua ja minä piinaan häntä. Hän muistelee eilistä ja suunnittelee huomista.

Missä nämä viestit ovat? Hänen päässään? Minun päässäni? Meidän päidemme välissä kireänä lankana vai jossain kaikkialla vellovassa viestien ja asiaintilojen kudoksessa? Onko eetteri sittenkin olemassa, suunnaton ajatusten massa ja valtameri? Ja nyt hän kävelee sen halki ja istuutuu, katsoo minuun tai ei.

Minua arvostetaan ja minua halveksitaan. Minun perääni kuiskitaan ja minun perääni hymyillään. Minä ahdistan ja minä vahvistan. Hiljaisuudessa kaikki on yhtä aikaa totta, selkäni takana naukuu Schrödingerin kissa (vaikka se koe ei tarkoittanutkaan sitä).

Puhutaan! Mitä puhe tekee? Raivaako se käytävän, sulkee pois kaikki muut viestit paitsi sen yhden, joka välittyy?

Onko puhe kuin koneesta putoava lottopallo? Onko puhe kuin yksi risti tai kaksi? Antaako puhe rauhan, kruunan tai klaavan?

Ei, hän voi sanoa, että hänellä on kaikki hyvin, vaikka hän olisi romahtamassa. Kolikko jää aina pystyyn.

Näkeekö hän ne samat viestit, jotka minä näen, kun katson häntä? Jos hän katsoo minuun, tuijotammeko toisiamme läpi saman ajatusten kudoksen? Jos me vain keskitymme kudoksen eri lankoihin?

Siksikö riidan voi panna poikki ja voita väliin? Siksikö puhumme käsillämme, ohjailemme puheen loimilankoja?

Hiljaisuus ei ole täynnä vastauksia vaan kysymyksiä. Onko puhe nuotio pimeässä? Viitta tienhaarassa?

Onko puhe valheellinen tauko epätietoisuudesta, johon me sukellamme taas, kun puhe päättyy? Onko puhe hyppy katolta ja hiljaisuus osuma asfalttiin? Onko puhe mahdollisuus unohtaa hetkeksi kaikki ja kuvitella, että kolikko kaatuisi?

Nuotio savuttaa, viitta ohjaa väärään, mutta silti – puhu minulle, pidä minut ilmassa vielä hetki.

Kohti hiljaisuutta. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele