Talonpojasta Tammeksi

Ensimmäiset viralliset vironkieliset sukunimet annettiin vuonna 1809, kun erään etelävirolaisen kylän pastori edelläkävijänä sukunimesi talonpoikansa. Etelänaapurimme sukunimet saattavat äkkiseltään tuntua kummallisen nuorilta; onhan monin paikoin Eurooppaa sukunimiperinne suorastaan keskiaikaista. Kontekstiin asetettuna kummallisuus kuitenkin hälvenee.  

Lyhyt historia

Virossa valtaa pitivät vuosisatojen ajan vuoroin saksalaiset, tanskalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset, kun taas alustalaiset olivat virolaisia talonpoikia: maaorjia, joilla ei ollut oikeutta omistaa tai periä omaisuutta, eikä siten myöskään syytä tulla yksilöidyiksi. Vasta kun talonpojat vapautettiin alueittain maaorjuudesta vuosina 1816 ja 1819, heidän asemansa alkoi (erittäin pikkuhiljaa) kohentua.

Aluksi maatyöläisille annettiin muun muassa omistusoikeus irtaimistoonsa – maat ja kiinteistöt, toisin sanoen kaikki arvokas, kuului edelleen kartanonherroille. Mutta koska vähäisinkin omistaminen johti sekaannuksiin ilman riittävän yksilöivää nimeä, syntyi akuutti tarve saada rahvas järjestelmällisesti ja nopeasti nimettyä.

Niinpä maaorjuutta lakkautettaessa kävi käsky, että kaikki kansa oli sukunimelle pantava. Kunkin maanomistajan tuli huolehtia sukunimien kirjaamisesta talonpojilleen. Nimeäminen tapahtui Etelä-Virossa neljänä jaksona vuosina 1823–1826, kun taas pohjoisosien maamiehet saivat rehkiä nimettä vuoteen 1834, jolloin alkoi vuoden kestänyt joukkonimeäminen.

Astu portista ja ilmoita nimesi herrallesi.

Liikanimistä sukunimiin

Täydellisen vieraita sukunimet eivät olleet maaorjuuden aikanakaan. On arveltu, että ennen virallisia nimenantohyökyjä 15–20 prosentilla kansasta oli sukunimi. Eronteko varhaisten sukunimien ja liikanimien välillä on kuitenkin viivan piirtelyä veteen. Esimerkiksi kaupungeissa käsityöläisillä ja kauppiailla oli yleensä käytössään etunimensä lisäksi yksilöivä ammattinimike, kuten sepp tai kangur, jotta Mihkel-seppä erotettiin Mihkel-kankurista. Sukunimimäisyyttä lisää se, että nimikkeet kuten itse ammatitkin usein periytyivät isältä pojalle.

Varhaisimpia sukunimiä oli käytössä myös sotaväkeen rekrytoiduilla nuorukaisilla. Viro oli 1700-luvun alkupuolelta lähtien Venäjän alainen, ja venäläisyys näkyy myös annetuissa nimissä. Sotaväkeen joutuessaan maaseutukylien Ants ja Jaan saivat erottelevan sukunimen, jossa esimerkiksi vironkielinen kotikylän nimi saattoi yhdistyä venäläisperäiseen -kov-päätteeseen, kuten Kasikov (< Kaseküla) ja Lepikov (< Lepaküla).

Sukunimillä oli myös muita luonnostaan kehittyneitä esiasteita ammattinimitysten ja rekryyttinimien lisäksi. Tällaisia olivat muun muassa patronyymit, kuten Jaagu Siim ’Jaakin[poika] Siim’ – tai vapaammin suomeen murjottuna ’Jaakonpoika Simeoni’. Myös paikannimet (esim. Kemba Jaan ’Kemban[kylän] Jaan’) sekä ulkonäköön tai luonteenpiirteisiin perustuvat kutsumanimet (esim. pikk Hans ’pitkä Hans’) olivat omiaan vakiintumaan virallisiksi sukunimiksi, kun talonpoikien joukkonimeäminen sitten 1820-luvulla alkoi.

Kirves, talvi ja peruna

Massanimeämiset toteutuivat hyvin vaihtelevasti. Jotkut baltiansaksalaisista kartanonherroista suosivat kirjaamisissa omaa äidinkieltään, ja niin alustalaisen ilmoittamasta Puusepp (’puuseppä’) -ammattinimestä saattoikin kääntyä saksalainen sukunimi Baumann (< Baum ’puu’). Ruotsin vaikutuspiirissä vahvimmin olleilla saarilla taas sukunimiperinne oli jo käynyt tutuksi, joten monet talonpojat ottivat vaivatta omakseen Kröönström (< ruotsin grön ’vihreä’) -tyylisiä nimiä, vaikka ruotsalaisia sukujuuria ei ollutkaan.

Useimmin sukunimen pohjaksi otettiin kuitenkin jo käytössä ollut liikanimi, kuten isän nimi tai ammatti. Esimerkiksi edellä mainitusta Jaakin Siim-pojasta (Jaagu Siim) tuli nyt virallisesti Siim Jaakson ja kalastajasta perheineen Kalamees.

Pääasiassa koko sukunimen käsite oli kuitenkin vieras maaseutujen työläisille, ja heidän kerrotaan myös saaneen vähänlaisesti varoitusaikaa ennen sukunimensä ilmoittamista maanomistajalle. Lopputuloksena olikin valtava ja kirjava joukko nimiä: kaikkiaan 41 000 annetusta sukunimestä jopa 29 000 oli uniikkeja, vain yhdelle perheelle annettuja.

Koska harkinta-aikaa ei juuri annettu, ilmoitettujen sukunimien seassa vilahtaa jokunen sopimatonkin nimi, muun muassa Monstrum, Joodik (’juoppo’) ja Eitea (’en tiedä’). Pääosin sukunimet kuitenkin pysyivät toivotun asiallisina. Nimien teemat pyörivät pitkälti tuon ajan talonpoikaiskulttuurin pihamailla, sillä elinpiiri oli kovin rajallinen.

Nimen lähteenä saattoi olla esimerkiksi jokin itselle turvallisen tuttu työkalu, kuten Haamer ’vasara’, Kirves ’kirves’ tai Saag ’saha’. Myös muita työhön liittyviä sanoja sovellettiin nimiksi: esimerkiksi Ahi ’uuni’ ja Kinnas ’käsine’. Lisäksi monipuolista inspiraatiota saatiin muun muassa puista (esim. Kuusk ’kuusi’, Tamm ’tammi’), eläimistä (esim. Kass ’kissa’, Orav ’orava’) ja yleisemminkin luonnosta (esim. Talv ’talvi’, Vihm ’sade’). Samoin ulkonäön ja luonteen ominaispiirteet näkyvät otetuissa nimissä, kuten Ilus ’kaunis’ ja Laisk ’laiska’ – jotka eivät perustune itsearviointiin vaan yhteisön käyttämiin liikanimiin.

Uuden nimen äkillinen, pakollinen ilmoittaminen johti myös ruokavarastojen hyödyntämiseen, mikä nykynäkökulmasta voi tuntua erikoiselta ratkaisulta. Nyky-Virossa on kuitenkin edelleen tavattavissa esimerkiksi Perunoita (Kartul), Leipiä (Leib), Munia (Muna), Pähkinöitä (Pähkel) ja Viinoja (Viin).

Viron Korhoset ja Virtaset

Nyky-Viron tavallisimpina sukuniminä elämäänsä jatkavat lähinnä luontonimet – Tamm, Saar ja Mägi – mutta viiden kärkeen mahtuu yksi ammattinimikin, Sepp. Niukasti eniten kantajia on Ivanov(a)-sukunimellä, vaikka vironvenäläisiä on vain neljännes maan väestöstä. Ilmiö selittyy tietenkin sillä, että venäläisessä nimikulttuurissa nimiä on huomattavan paljon vähemmän, jolloin yksittäisten nimien frekvenssi nousee suureksi. Sama on nähtävissä Viron etunimitilastoissa.

Jylhän kuuloinen sukunimi Tamm on Viron Korhonen. Heti 1800-luvun tietoisten sukunimeämisten jälkeen yleisimmän nimen titteliä kantoi Saar, ikään kuin Viron Virtanen, mutta sukupolvi kerrallaan Tamm ujutti juurensa vääjäämättömästi rinnalle ja ohi.

Nykyisin Virossa kasvaa runsaat 5 200 Tammea ja vähän yli 4 400 Saarta. Tiukan määrällisesti Tamm toki edelleen kalpenee yli 23 000 Korhosen edessä. Tammea pidetään yleisesti virolaisen lujuuden ja elinvoiman symbolina, ja valtion vaakunassakin sinileijonakilpeä ympäröi kaksi tammenlehvää.

Suomen sukunimitilastot (12.2.2018)
Viron sukunimitilastot (1.1.2017)

Palaa otsikoihin | 1 puheenvuoro | Keskustele