Elävät päät -blogia kirjoittavat Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat, jotka työskentelevät Kotimaisten kielten keskuksessa. Blogissa jaetaan sanakirjatyön sivutuotteita: havaintoja, pohdiskeluja ja oivalluksia Ruotsin vallan aikaisten tekstien ääressä.
Ei maita mansikka pahenna, muuta mustikka mäkiä
Parhain marja-aika kestää Suomessa keskikesästä myöhäiseen syksyyn. Kesällä kypsyvät ensin mansikat, mustikat ja hillat, vähän myöhemmin puolestaan vadelmat ja viinimarjat. Nyt lokakuussa voi vielä löytää puolukoita ja karpalot ovat parhaimmillaan.
Marjoja lienee kerätty ja hyödynnetty jo ikimuistoisista ajoista. Joitain mainintoja erilaisista marjoista ja marjojen nimityksiä löytyy myös vanhan kirjasuomen aikaisista teksteistä ja sanastoista.
Ensimmäisen kerran marjaksi kutsutuista syötävistä hedelmistä puhutaan vuonna 1544 Mikael Agricolan Rucouskiriassa. Teoksesta löytyy vuodenkiertoa kuvaava kalenteri, jossa annetaan erilaisia runomittaisia tietoja joka kuukaudesta. Syyskuukausien runot kertovat monenlaisesta sadonkorjuusta. Lokakuussa vuorossa ovat viinamarjat:
Winamariat nyt poijmetan. talui io mös odhotetan.
Kyse ei suinkaan ole siitä, että lokakuussa poimittaisiin nykyisin viinimarjaksi eli herukaksi kutsuttuja marjoja. Sen sijaan kyseessä on viiniköynnös, jonka sato tosiaan nykyisinkin on usein valmis korjattavaksi lokakuussa.
Mansikoista puolaimiin
Suomen leveyspiireillä tutumpia marjoja erilaisine nimityksineen toki löytyy vanhan kirjasuomen teksteistä. Sata vuotta Agricolaa myöhemmin, vuonna 1644, Laurentius Petri kuvaa saarna- ja rukouskirjassaan vuodenkiertoa ja kullekin kuukaudelle tyypillisiä luonnonilmiöitä ja askareita. Heinäkuun osion hän aloittaa: ”Heinä Cuulla, mansicat, musticot, muuramet, etc. syötäwäxi kypsendywät”.
Mansikat eli tässä tapauksessa ahomansikat ja mustikot eli mustikat ovat kaikille tuttuja, samoin muura(i)met on helppo tunnistaa samoiksi marjoiksi, joita nyky-yleiskielessä kutsutaan suomuuraimiksi eli lakoiksi.
Elokuussa onkin sitten sadonkorjuuaika kiireisimmillään niin maataloustuotteiden kuin metsän antimienkin osalta, mistä Laurentius Petri jatkaa:
Elo Cuulla – – caickein callimmat rawinnot, muuxikin ajaxi, Jumala edes tuotta, cuin owat: nisut, rukijt, ohrat, caurat, pauwut ia hernet. Item, cuminat, fadermat, juowucat ia puolamet.
Faderma eli vadelma ja puola(i)n eli puolukka ovat nykyisinkin suosittuja poimittavia. Juovukkaa eli juolukkaa on varmaan kerätty jo Laurentius Petrin aikana. Miedon makunsa takia juolukka ei kuitenkaan ole tainnut olla kovin arvostettu marja – näin voi ainakin päätellä myöhemmissä vanhan kirjasuomen aikaisissa lähteissä esiintyvästä nimityksestä koiranmarja. Laurentius Petri mainitsee siis nykyisinkin yleisimmin poimitut metsämarjat, joita poimittiin syötäväksi jo 1600-luvulla.
Marjoista ja niiden poimimisesta on toki riittänyt jutun juurta entisaikaankin. Sen osoittaa esimerkiksi vuonna 1773 suomeksi ilmestynyt keskusteluopas, jossa sanaillaan seuraavasti:
– Kaswakko teidän maillanne hywin marjoja?
– Kaswa aina monesta laadusta Mansikoita, Waapukoita, Mustikoita, Muuramia, Ja puoloja saamme kyllä.
Mansikka on nykyään monen mielimarja, ja yhtä lailla se on maistunut entisaikojen herkkusuille. Terveellinen mansikka on samaisen keskusteluoppaan mukaan jopa houkutellut ihmisiä kutsumaan itsensä kylään:
– Saankos minä tulla teidän tygönne mansikkoja syömään koska se aika tule, sillä kaikista marjoista syön minä mansikkoja kaikkein kernamasti, ne owat myös terwellisimmät.
Rauhan mansikkamaja ja kadotuksen karpaleet
Luonnonvaraisia ahomansikoita on kasvanut entisaikaan runsaasti kaskiviljelyn tuloksena syntyneillä ahoilla. Tänä päivänäkin mansikkapaikka tarkoittaa jotakin erityisen mieluisaa paikkaa. Jo vuonna 1758 pappisrunoilija Simon Achrenius on käyttänyt kirjoittamassaan muistorunossa samantapaista sanaa mansikkamaja kuvaamaan taivaan autuutta:
suloisen sataman Löysit kyllä lembeimmän – – Caunin Jesuxen cotona, Rauhan mansicka-majasa
Christfrid Ganander on puolestaan äitynyt käyttämään marjaisia hellittelynimiä vuonna 1786 julkaistussa mukaelmassaan Korkeasta Veisusta: ”Sisareni suloiseni Morsiameni mehewä Mansikkani, mesimarjan”.
Loppusyksyn kirpeä soiden marja karpale eli karpalo esiintyy runoilija Achreniuksen hengellisiä runoja sisältävässä kokoelmassa vuonna 1766, joskaan ei järin positiivisessa mielessä, vaan kuoleman katkerana antimena:
Nijn myös cuoleman cujehet
Cadotuxen karpalehet
Estää kyljen kypsymästä.
Duomioxi tuleumasta
Alaviitteessä Achrenius selittää, että puheena olevilla karvailla marjoilla on muitakin nimiä: karvasmarja ja kurjenomena. Vastaavia karpalon nimityksiä löytyy vielä Gananderin 1780-luvulla kirjoittamasta Nytt finskt lexicon -sanakirjan käsikirjoituksesta, jossa mainitaan kurjenkarpale ja kurjenmarja – soillahan molempia tavataan, kurkia ja karpaloita.
Laurentius Petri mainitsee vuodenaikakuvauksessa karpalot huhtikuun kohdalla. Silloin ”osotta Jumala erinomaisest hätäisille, ohjackeit, nuculjaiset ia carpalet”. Lumen alta paljastuneet ohdakkeet, nokkoset ja karpalot ovat säilyneet hätäravintona käytettäviksi keväällä, kun ruoka-aitat ovat olleet tyhjillään. Joidenkin mielestähän karpalot ovatkin parhaimmillaan juuri lumen alta poimittuna, kun niiden katkeruus on miedontunut.
Rakkaalla marjalla on monta nimeä
Monille marjoille tunnetaan useita kansanomaisia nimityksiä, joita esiintyy jonkin verran jo vanhan kirjasuomen aikaisissa lähteissä. Näihin marjoihin kuuluu esimerkiksi soiden keltainen herkku suomuurain eli lakka.
Laurentius Petri kutsui suomuurainta 1600-luvulla muurameksi. Seuraavalla vuosisadalla piirilääkäri ja Turun kaupunginlasaretin johtaja Johan Haartman nuorempi antoi vuoden 1759 tautioppaansa kasviluettelossa marjalle rinnakkaisnimityksen hilla.
Tiedemies Daniel Juslenius esitteli vuonna 1745 julkaistussa sanakirjassaan suomuuraimen nimellä nevamarja. Henrik Gabriel Porthan täydensi omaan kappaleeseensa Jusleniuksen sanakirjaa, että Kalajoella marja tunnetaan lakkana. Christfrid Ganander puolestaan esitti omassa sanakirjassaan tälle hehkuvan keltaiselle marjalle nimitykset valokki ja valokas.
Erityisen monia kutsumanimiä on vanhan kirjasuomen aikaisissa teksteissä mustaherukalla eli mustaviinimarjalla. Viinamarja-nimitys esiintyy nykyistä vastaavassa herukan merkityksessä Elias Til-Landzin Turun seudulta keräämässä ja vuonna 1683 julkaistussa kasviluettelossa Catalogus plantarum. Samassa teoksessa mainitaan myös vanhat nimitykset siestama, ourukka ja ludinmarja.
Ludinmarjoista on puhuttu edelleen satakunta vuotta myöhemmin, vuonna 1786, eläintautien torjuntaa opettavassa julkaisussa, jossa luetellaan aineksia karjalle sopivaan juomaan: ”Silppu rickihakatuista – – ludin- taicka mustain Wijna-marjain lehdeistä”. Gananderin sanakirjakäsikirjoituksesta löytyy edellisten lisäksi vielä kokonainen rimpsu mustaherukan nimityksiä: siestain, siestame, siestana, oivukka, herukka ja kollinmarja.
Kullattuja lääkitysmarjoja
Tässä edellä olen kertonut monenlaisista luonnonantimista, niin varsinaisista marjoista kuin hedelmistä ja epähedelmistäkin, joita on yhtä kaikki kutsuttu marjoiksi Ruotsin vallan aikaisessa kirjasuomessa. Vanhassa kirjasuomessa esiintyy muitakin ”marjoja”, jotka mielikuvituksessa yhdistyvät luonnonantimien pyöreään muotoon.
Esimerkiksi lääkeainetta sisältävää pilleriä kutsutaan lääkitysmarjaksi Daniel Wirzeniuksen suomentamassa Johan Samuel Misanderin hartauskirjassa Jumalalle Pyhitetty Sabbathin-Lepo vuodelta 1768: ”Läkärit kuldawat karwaat läkitys marjat, ettei ne näkyis kamalaxi”. Tuskin kukaan on kullannut lääkepillereitä muualla kuin tässä vertauksessa!
Lääkäri Johan
Gabriel Bergman puolestaan neuvoo vuonna 1775 julkaistussa tartuntatautioppaassaan ottamaan erityisiä rupulimarjoja rokkotautia vastaan. Sinänsä pienen lääkepillerin kutsuminen marjaksi on helppo ymmärtää, kun vertaa lääkepilleriä vaikkapa suolta noukittuun karpaloon. Pieniä ja pyöreitä molemmat.
Myös kyynelpisarat muistuttavat marjoja vieriessään surevan silmistä, ainakin Josephus Kolckeniuksen vuonna 1698 sepittämän ruumissaarnan mukaan, jossa hän valittaa, että ”Wäsimarjat wieriskelwät Cowast minun Caswoildani”. Hieman vastaavaa vertausta on käyttänyt Laurentius Petri jo aiemmin 1600-luvulla: ”wesipisarat rumista myöden cuin carpalet norosinans alas juoxewat”. Hikikarpaloistahan nykyisinkin puhutaan.
Sinimarja sinimarjasta
Vanhoissa lainkäännöksissäkin esiintyy marja-loppuisia yhdyssanoja, mutta jälleen uudenlaisessa merkityksessä. Abraham Kollaniuksen maanlakisuomennoksessa vuodelta 1648 marja-loppuiset yhdyssanat merkitsevät mustelmia tai muita verenpurkaumia. Kollaniuksen suomennoksen mukaan on rangaistava teko, jos tulee ”jongun hawoittaneexi eli werimarjan lyönexi”.
Vammoja on voitu kutsua värinsä perusteella joko sini- tai punamarjoiksi, ja niitä on esitelty oikeudessa todisteena pahoinpitelystä:
Lyödhän mies eli leicataan wähembihin hawoin – – ja sini eli puna marja näky
Sinimarja-nimitys mustelmalle ei suinkaan ole Kollaniuksen keksintöä, sillä sitä on käytetty raamatunsuomennoksissakin Agricolan ajoista asti. Vuoden 1642 suomennoksen mukaan Mooseksen laissa käsketään – Hammurabin lain hengessä – tappelussa kärsinyttä osapuolta antamaan ”Polton poltost, haawan haawast, sinimarjan sinimarjast” (2. Moos. 21:25).
Mutta palataan vielä hetkeksi luonnonmarjoihin, joiden arvon vanha kansa on kiteyttänyt sananlaskuksi asti. Sillä näin vastaansanomattomasti todetaan Henrik Florinuksen vuonna 1702 julkaistussa sananlaskukokoelmassa: ”Ei rico mieli miehen päätä, lohi coske sowaise, maita mansicka pahenna, muuta musticka mäkiä, polda puola cangarita.”
Juttu jatkuu ensi viikolla. Silloin kerron, mihin marjoja on käytetty vanhan kirjasuomen aikaan sekä millaisia marjoja löytyy varhaisten raamatunsuomennosten sivuilta.
- Kirsti Aapala: Hillat tupella, lakat muuraimella (Kielikello, 2/2015)
- Kirsti Aapala: Mistä tulee kaarnikka? (Kielikello, 1/2007)
- Tiina Harpf (toim.): Variksenmarjasta vaapukkaan (Yle Areena)
Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele