Kewät keickuin tulepi Ilon cansa ilmestypi

Jollekin kevään ensimmäinen merkki on päivien piteneminen, lumien sulaminen tai muuttolintujen palaaminen, toiselle taas olennainen osa kevättä ja kesän odottelua on erilaisten kevätaskarten alkaminen, kuten vaikkapa Vanhan kirjasuomen sanakirjassa olevat kevätpruuki eli -kyntö ja kevätkylvö. Pitkä ja kylmä talvi on takana, viime kesän sato alkaa olla jo huvennut.

Myös eläinten ravinto on ollut aikanaan keväisin vähissä, ja siksi karjan keväiselle laihtumiselle on ollut oma sanakin: kevättyä. Jos joutinkarja eli nuoret mullit ja hiehot ovat päässeet kevättymään, niistä ei ole ollut mihinkään: ”ei tule ikänä kewättynestä joutin-karjasta (joutaimista) kelwollisia lehmiä ja weto-härkiä”, on maamiehiä varoitettu 1700-luvun lopussa.

Viljelijät ovat keväisin ja kesäisin paljolti sään armoilla, Suomessa kun on vain yksi satokausi. Sää joko mahdollistaa hyvän sadon tai tuhoaa sen. 1700-luvun lopun perunanviljelyohjeen mukaisesti on oltava tarkka siitä, millaisella säällä kylvö tapahtuu. Kylvölle otollisin aika on nimittäin ”silloin kuin kewä kaldo on maasta hywin sulanut, ja maa möyhiä”. Vuoden 1759 almanakassa puolestaan varoitetaan, että vaihtelevat säät hankaloittavat tulevaa satokautta ja voivat aiheuttaa katovuosia, sillä ”kylmät Kewätuulet - - taitawat likimiten caicki edellämainitut Peldomiehen toimellisudet tyhjäxi tehdä”.

Keväisin päivät pidentyvät ja auringon paisteen tuoma lämpö lisääntyy, mutta kevät on tunnetusti myös petollista aikaa. Erilaiset taudit jylläävät, kun kevätpohjanen eli keväällä puhaltava kylmä pohjoistuuli ja ”lauhkia kewät-ilma” vuorottelevat toisinaan tiuhaankin tahtiin. Jos on esimerkiksi iskenyt oikein kunnon kevätvilutauti, sitä voi lääkitä Maan-Miehen Huone- ja Koti-Apteekin neuvon mukaisesti Hiernerin Testamentti -nimisellä rohdolla – toivottavasti nimi ei sentään ole ollut enne!

Varhaisin kevään juhlista on pääsiäinen. Siihen liittyy valtavasti erilaisia perinteitä, jotka ovat mukautuneet eri vuosisatojen mukanaan tuomiin muutoksiin. Toisin kuin nykyään, 1600-luvulla oli nimenomaisesti kiellettyä viettää häitä ”Suurin Juhlapäiwinä, nijncuin ensimäisnä Joulu- Pääsiäis- ja Heluntai päiwänä”. Myös jumalanpalveluksissa piti ”caicki Music ja Speli poispidettämän” laskiaissunnuntaista – tai paastolaskiaissunnuntaista, kuten silloin sanottiin – aina pääsiäiseen asti.

Pääsiäisaikaan on myös kerätty papeille pääsiäisrahaa eli eräänlaista ylimääräistä palkkarahaa: ”Pappein pitä myös saaman Päsiäis Rahaa Wuodes yxi äyri H. Rahaa jocaitzelda sildä cuin ripillä ja Herran Ehtolisella käypi”. Tästä seurakunnalta kerätystä pääsiäisrahasta ei ole kenenkään sopinut laistaa: ”Joutowäkiä ei myöskän pidä Pääsiäis rahasta wapautettaman, lijatengin nijtä, jotca owat nijn woiwat ja taitawat, että he taitawat työtä tehdä ja jotakin ansata”.

Entisaikojen ihmiset panivat pääsiäisenä merkille myös tärkeitä enteitä. Pääsiäisen säästä ennustettiin karjaonnea: ”Jos Päsiäis Päiwänä wähä sataa, wähä Eläimen elätystä sinä wuonna tule, mutta jos samana päiwänä on kaunis Sää, Paljon woita saadan sinä tulewana wuotena”. Koko kevään sään on myös uskottu kertovan tulevasta kesästä: ”Kaunis kewät, myrskyinen kesä”.

Maaliskuu lähenee hiljalleen jo loppuaan, kohta on huhtikuu. Vaikka säät taas keikkuvat sinne tänne, iloisesti kevät on jälleen täällä.

SANNA NISSINEN

JK Otsikon sitaatti on Gabriel Joosepinpoika Calamniuksen teoksesta Wähäinen Cocous Suomalaisista Runoista (1755).

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele