Oikea nimi ja oikea ihminen

Jaana Lietzen. Kuva kotialbumista.

Jokainen peruskoulussa työskennellyt tietää, että oppilaaseen voi syntyä todellinen yhteys yleensä vasta, kun pystyy puhuttelemaan häntä nimellä. Nimen tietämiseen liittyy ripaus vallankäyttöä. ”Hei sinä punatakkinen, menehän ulos” on tehottomampi kuin ”Pekka, ulos!” -komento. Nimellä on merkitystä.

Kun minä synnyin 1963 perheeni kolmantena lapsena, tarkkaan mietityt, äänteellisesti yhteensopivat nimet oli jo annettu minua ennen syntyneille. Veljeni esikoisena sai kolme etunimeä, isänsä nimen yhtenä niistä. Siskoni etunimi on yhtä äännettä vaille sama kuin äitini nimi. Toinen nimi on sama kuin äidilläni.

Pappani keksi minulle toisen etunimeni hiukan ennen, kuin kastetta toimittamaan tullut pappi soitti ovikelloa. Etunimeni valinta tapahtui, kun äitini sai tietää juuri ilmestymisensä aloittaneesta Jaana-lehdestä.

Lehti lupasi mainoksessaan lahjoittaa ilmaisen Jaana-lehden puolivuosikerran sille perheelle, joka antaa tyttövauvalleen nimeksi Jaana. Lisäksi Jaana saisi alpakkaisen kummilusikan ja nimipäiväkortin ensimmäisenä nimipäivänään. Samana vuonna kastettiin yli 10 000 Jaanaa.

Jaana-nimilippu. Kotuksen nimiarkisto. Kuva: Teresa Damski, Kotus.

Identiteetin ulkoinen tunnusmerkki

Äitini kuolema kaksi vuotta sitten sai minut pohtimaan identiteettini ulkoista tunnusmerkkiä, nimeäni. Nykyinen etu- ja sukunimilaki vuodelta 2019 sallii laajan variaation nimenvalinnassa. ”Ei nimi miestä (lue: ihmistä) pahenna, jos ei mies nimeä”, tiedettiin jo silloin, kun suomalaiset olivat Karvajalkoja ja Himottuja.

Olen viime vuoden kesäkuusta asti ollut Digi- ja väestötietoviraston suosiollisella ja kauan odotetulla päätöksellä Jaana Arvida Lietzén. Päätöksen saaminen kesti viisi kuukautta ja kolme viikkoa.

Lietzén on äitini isoäidin Floran tyttönimi, ja juuri äitilinjaisuus tuntui tärkeältä nimenvaihdossani. Lietzén-nimi on peräisin Ruotsin Litslenan pitäjästä, josta nimen eri variaatioiden kantajia on 1600-luvulla tullut Turkuun. Tuntuu juurevalta tietää, mistä nimi on kotoisin. Samalla ikään kuin itsekin alkaa olla kotoisin sieltä.

Arvidan otin toiseksi nimekseni, sillä äitini isoäidin Floran veljistä vasta neljäs Arvid jäi henkiin. Arvida on kunnianosoitukseni rationaaliselle suhtautumiselle nimeen ja taikauskosta vapaalle asenteelle.

Vanhat sukunimiin liittyvät perinteet

Entinen sukunimeni on Laakso. Sen oli ottanut aviottomana lapsena syntyneen isäni mäkitupalaisäidin isä. Kahdeksanvuotiaana orvoksi jäänyt huutolaispoika valitsi sen Hellström-nimen tilalle 1900-luvun alussa, kun vieraskielisiä sukunimiä suomalaistettiin.

Meillä päin sukunimien suomalaistamista ajoi kirjailija Johannes Linnankoski, kiivas suomalaisuusmies. Samalla katkaistiin säikeenohuita juuria aiemmin eläneisiin. Miehet ottivat eri sukunimiä, vaikka kaikilla oli ensin ollut sama sukunimi. Hellströmeistä tuli Laaksoja, Koittoja, Kujanpäitä ja Valovirtoja. Miesten päätöksiä ja nimiä, vaikka vain äidit ovat varmoja ja isät oletettuja.

Minä menin naimisiin vuonna 1986, kun samana vuonna voimaan tullut sukunimilaki salli naisen pitää oman nimensä avioiduttuaankin. Sukunimi on verottajan keksintö eikä suinkaan mikään raamatullinen ilmoitus, vastasin niille, jotka ihmettelivät ratkaisuani.

Monille oli tärkeää, että perheellä on yhteinen sukunimi, joka jonkin luonnollisuuden mukaan oli miehen sukunimi. Kuitenkin vasta sukunimilaki vuodelta 1920 määräsi, että suomalaisella ylipäätään tuli olla sukunimi. 

Halu tulla kutsutuksi oikealla nimellä

Loppuvuodesta 1986 verottaja lähetti kotiini kirjeen, jossa oli minun etunimeni ja mieheni sukunimi. Soitin verotoimistoon. Ennen oli lankapuhelimia, joilla saattoi soittaa vaikka verotoimistoon oikealle ihmiselle ja kysyä nimistä.

Oikea ihminen ojensi minua ja sanoi: ”Turha tuollaisesta on tänne soitella ja mitäs väliä sillä on, onko papereissa miehesi sukunimi, kun kerran olet naimisissa hänen kanssaan.” Minä sanoin, että voisi Oikeakin ihminen hermostua, jos hänen nimensä yhtäkkiä vaihtuisi.

Minä en ollut antanut kenellekään lupaa muuttaa nimeäni. Oikea ihminen tuhahti ja sanoi, että kyllä tällaiset asiat ajan kanssa korjaantuvat ATK:ssa, jos muka en ollut sittenkin itse vaihtanut sukunimeäni mieheni nimeksi. ”Joka tapauksessa verotustasi koskevat paperit ovat samassa paikassa kuin miehesi paperit, että ei sillä nimellä nyt lopulta ole mitään väliä”, hän sanoi ja pudotti luurin pidikkeelleen ja minun korvaani.

Seuraavana vuonna veroposti tuli minun sukunimelläni. Olin tyytyväinen, ettei Oikea ihminen tai ATK ollut nujertanut minua. Ehkä juuri Oikean ihmisen kanssa käydyn keskustelun takia kesti niin kauan, ennen kuin päästin äidittömästä nimestäni irti ja valitsin äitini isoäidin nimen.

Jokainen haluaa tulla kutsutuksi oikealla nimellään. Siksi toivon hartaasti, että vaikka unohtaisin jonkin keskeisen kieliopin termin, muistaisin edes oppilaideni nimet. Edes luokan kerrallaan.

CC0 1.0

Ennen moniin paikkoihin soitettiin lankapuhelimella ja puhuttiin oikeiden ihmisten kanssa. Kuva: Suomen valokuvataiteen museo.

JAANA LIETZÉN 

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja

• Etu- ja sukunimilaki lyhyesti

Palaa otsikoihin | 0 puheenvuoroa | Keskustele