Suomen kieli on rakkaudella rakennettu apparaatti

Aristoteleen kantapää -ohjelman tekijä pitää sanonnoista ja hassuttelee sanaleikeillä.

1. Milloin ja miten sinusta tuli kieli-ihminen?

En tiedä, olenko kieli-ihminen. Tavallaan olen, tykkään kirjoittaa tarpeeseen – pöytälaatikkoni eivät pursua julkaisemattomia tekstejä. En siis ole kunnon lukutoukka, tarvitsen paljon raitista ilmaa.

Maalla ei 1960–70-luvuilla ollut paljon muutakaan tekemistä kuin lukea. Se ei oikeastaan ollut edes harrastus, sitä vaan tehtiin. Äitini oli Karvian kirjastonhoitaja ja isäni maanviljelijä, siinä sai lapsi hyvän annoksen teoriaa ja käytäntöä. 

En ole koskaan opiskellut suomen kieltä, joten onneksi tuo lapsuuden runsas lukeminen on suonut jonkinlaisen kielitajun.

Olin myös innokas ainekirjoittaja. Siinä sai aiheen, jota saattoi käsitellä vapaasti. Oppikoulun äidinkielenopettajani Rauni Virtanen kannusti minua kirjoittamisessa ja yllytti kaikkia oppilaitaan ajattelemaan. Muistan hänen tehometsätaloudenvastaisen saarnansa meille oppilaille jo noin vuodelta 1975, joten Rauni oli jo silloin rohkea ihminen!

2. Mikä sinua erityisesti kiinnostaa äidinkielessäsi tai muissa kielissä?

Kieli on todellisuuden kuvajainen, joka on joissain kohdissa tarkka, mutta joissain hyvin hämärä. Se muuttuu koko ajan, kuten ihmisten elämä ja maailma muuttuvat.

Kielen järjestelmä, kielioppi ja niin edelleen eivät sinänsä ole kiinnostaneet minua niin paljon kuin sanonnat, fraasit ja idiomit. Kun aikoinaan aloin tehdä töitä kielen parissa, minulla oli kunnianhimoinen ajatus ottaa selvää, mistä sanonnat ovat tulleet ja mikä on niiden alkuperäinen muotoilu. Vuosien varrella olen oppinut, että alkuperäisiä versioita ei välttämättä ole ja noidenkin ilmausten tehtävänä on muuttua koko ajan sitä mukaa kuin käyttäjien tarpeet muuttuvat.

Kielten historiallinen kehittyminen ja suhde muihin kieliin on aina kiehtova asia. Mitä kukin kieli kertoo puhujiensa todellisuudesta? Miten kieli vaikuttaa puhujiensa todellisuuteen?

Suomen kieli on jännittävä erikoisuus, näin suuri kieli keskellä aivan muun kielikunnan kieliä. Sekin avaa monia kiinnostavia näkökulmia historiaan ja nykyisyyteen.

3. Miten kieliasiat ovat läsnä jokapäiväisessä elämässäsi?

Teen kuudettatoista vuotta radioon kieliohjelmaa, huomaan selostavani lapsillemme alituisesti sanojen etymologioita, hassuttelen vaimon ja kavereiden kanssa sanaleikeillä, ja luppoaikana pääni kääntelee sanoja takaperin palindromiaihioita etsien – kieliasiat ovat elämässäni siis läsnä melko totaalisesti.

Joskus onkin tervetullutta kokkailla, rakentaa jotain pihaan, soitella kitaraa bändissä, tehdä kitaravahvistin, kävellä metsässä tai kunnostaa purjevenettä.

4. Mitä ajattelet tämänhetkisestä kielimaisemastamme? Entä kielen muutoksesta?

Ajattelen niin, että kielimaisema on aina paras mahdollinen. Se on nykyään erilainen kuin silloin kun opin kieltä lapsena ja kuin minulle opetettiin koulussa, mutta sehän on mahtavaa, maailma muuttuu ja kieli elää siinä mukana.

En tietenkään pidä kaikista uusista asioista (minulta kului vuosikymmeniä oppia olemaan ärsyyntymättä siihen, että ihmiset sanovat jes!), mutta ei kukaan voi pitää kaikesta.

Suomessa asuu yhä enemmän suomalaisia, joiden ensimmäinen kieli on jokin muu kuin suomi, erilaisia ulkomaan kieliä kuulee yhä enemmän. Pohdinkin usein, miten oppisimme sallimaan paremmin erilaisia tapoja puhua suomea.

Suomen kieli on minusta ihan hauska ja rakkaudella rakennettu apparaatti, joten englannin käyttäminen sen sijaan esimerkiksi tohtorinväitöskirjoissa on noloa. Valitettavaa, jos tuollainen omaa olemusta väheksyvä periferia-asenne rappeuttaa kielestä yhden olennaisen ulottuvuuden, tieteen kielen.

5. Katsotko pystyväsi vaikuttamaan siihen, miten kieleen ja eri kieliin Suomessa suhtaudutaan?

Toivon niin, vaikka yksittäisen ihmisen vaikutus ei voi olla kovin suuri. Jos höpinöilläni on jotain vaikutusta, toivon auttavani huomaamaan, että kielen ilmiöt tuottavat iloa, ahaa-elämyksiä ja uteliaisuutta.

Valitettavasti olen huomannut, että ohjelmani yhden osion leikkimielinen kurttuotsaisuus otetaan usein tosissaan ja ihmiset saavat siitä tukea tuomitessaan toistensa kielenkäyttöä. Jos ohjelmastani jää tällainen vaikutelma, olen epäonnistunut.

6. Mitä mieltä olet Suomessa nykyään käytävästä kielikeskustelusta?

Jotenkin tuntuu, että Suomessa ei kauheasti keskustella kielestä. 

Meillä on perinteisesti ollut sellainen henki, että ”uusi on parempaa kuin vanha” ja ”muualta tuotu on hienompaa kuin oma”. Tämä kuuluu kielenkäytössäkin siinä helppoudessa, jolla omasta ollaan luopumassa.

Niinpä meillä kielestä keskustelevat lähinnä asiasta ammatikseen huolestuvat, eivät tarpeeksi ne, jotka asialle voisivat tehdä jotain. Tällöin kiivaskin keskustelu jää pyörimään pienehkössä piirissä ja se on helppo sivuuttaa.

Kielikeskustelua käydään paljon myös Helsingin tilanteen kannalta. Muualla Suomessa ihmetellään helsinkiläisten tunteenomaisia puheita englanninkielisistä ruokalistoista ja hoonosta soomesta, kun tilanteet ovat niin erilaiset. Muualta tulleita on tietysti Helsingissä enemmän, ja pääkaupungissa kaikki muutkin ilmiöt nähdään ensimmäisenä, mutta tässä keskustelussa on myös paljon sitä, että helsinkiläiset kuvittelevat olevansa koko Suomi.

Paljon enemmän pitäisi keskustella koulun äidinkielen opetuksen ahdingosta. Ensiksi pitäisi palauttaa äidinkielelle ne viikkotunnit, jotka siltä vietiin 1990-luvun laman aikaan, ja sitten pitäisi antaa äidinkielenopettajille työrauha perusasioiden parissa. Tietokoneisiin luotetaan liikaa, ei kouluissa 1950-luvullakaan opetettu silloin modernia reikäkorttitekniikkaa. 

7. Mikä on mielestäsi kielessä kauneinta ja kauheinta?

Kauneinta on se, että kielen avulla saa joskus yhteyden toisiin ihmisiin.

Kauheinta on tietysti se, miten kielellä saa vääristeltyä totuutta – tai sitä, mitä ihmiset pitävät totena.

8. Jos olisit kielenkäytön laji tai tekstilaji, mikä laji olisit?

Pelkään, että olisin joukko sekavia sivulauseita, jotka pitää pilkkoa päälauseiksi ja katsoa, onko niissä mitään tolkkua.

Mieluiten sähköpostilla, jotta sen saa kaivettua esiin vuosien päästä ja tarkistaa, miten se nyt menikään.

9. Jos joutuisit autiolle saarelle ja saisit ottaa mukaan yhden kirjan, minkä kirjan ottaisit?

Volter Kilven Alastalon salissa. Se jäi aikoinaan kesken sivulle 55, ja minun pitäisi lukea se joskus loppuun. Ehkä autiolla saarella olisi aikaa siihen. 

Sen jälkeen voisin viihdyttää itseäni lukemalla sitä ääneen. Kaikki murteet alkavat elää kunnolla vasta puhuttuna.

10. Mitä muuta haluat sanoa jutun lukijoille?

Puhukaa! Kirjoittakaa! Toisillenne! 

---

Pasi Heikura on 58-vuotias tamperelainen vapaa toimittaja, joka tunnetaan erityisesti Aristoteleen kantapää- ja Alivaltiosihteeri-radio-ohjelmista ja tietokirjoistaan, joissa käsitellään muun muassa avantouintia, kielen latteuksia ja palindromien tekemistä.

Toimitus: Minna Pyhälahti

Palaa otsikoihin