Sanat ovat tekoja

Reetta Pekkanen tuntee vetoa kielen, ajattelun ja maailman välisiin suhteisiin.

1. Milloin ja miten sinusta tuli kieli-ihminen?

En tiedä, ehkä synnyin kieli edellä? Halu kirjoittaa on ohjannut haaveitani ja valintojani lapsesta asti. Hakeuduin yliopistoonkin opiskelemaan suomen kieltä siinä toivossa, että oppisin tuntemaan työvälineeni mahdollisimman hyvin. Se oli hyvä päätös, jonka seurauksena myös aloin ajatella kieltä ensisijaisesti paljon perustavampana ilmiönä ja arvoituksena kuin pelkkänä välineenä, jolla kirjoittaa kirjoja.

2. Mikä sinua erityisesti kiinnostaa äidinkielessäsi tai muissa kielissä?

Voimakkain magnetismi liittyy kohdallani kysymyksiin kielen, ajattelun ja maailman välisistä suhteista ja siitä, mitä sanoilla oikeastaan voi tehdä. Ei-kielellisen kielellistäminen on paradoksi, josta runous on erikoistunut ammentamaan. Myös sanojen etymologia, merkitysten muuttuminen ja semantiikka kiinnostelevat.

3. Miten kieliasiat ovat läsnä jokapäiväisessä elämässäsi?

Kieleltä on tietenkin mahdotonta välttyä, ja hakeudun sitä kohti myös tarkoituksella. Luen ja pyrin kirjoittamaan joka päivä – yleensä se tarkoittaa jonkinlaisia lyhyitä, kaunokirjallisehkoja raapaisuja, joista sitten myöhemmin kasvaa tai ei kasva runoja. Mieleni vääntelee sanoja ja tavuja usein silloinkin, kun olen tekemässä jotain muuta.

4. Mitä ajattelet tämänhetkisestä kielimaisemastamme? Entä kielen muutoksesta?

Kielen muuttuminen on väistämätöntä, eikä sen nähdäkseni tarvitse olla arvolatautunut asia. Virallinen viestintä ja tiedotusvälineet ovat oma lukunsa, mutta arjen tasolla otan kaikenlaisen variaation ja lainailun ilolla vastaan. Etenkin some on pullollaan sekakielisiä puherekistereitä, joiden seuraaminen ja soveltaminen voi olla hyvin riemukasta.

5. Katsotko pystyväsi vaikuttamaan siihen, miten kieleen ja eri kieliin Suomessa suhtaudutaan?

Kuten kaikki, omassa lähipiirissäni varmasti pystyn. Jos taas ajatellaan laajemmin runoutta, on se aivan erityisen moni-ilmeinen ja salliva kirjallisuuden ja kielellisen tutkimusretkeilyn alue. Nykyrunouden lukeminen on erinomainen keino elävöittää suhdettaan kieleen – ehkä sen kirjoittamisessakin voi siis olla oma pointtinsa.

6. Mitä mieltä olet Suomessa nykyään käytävästä kielikeskustelusta?

Ei liene yhtä yhteistä vaan monta limittäistä keskustelua, joihin kaikki osallistuvat omista lähtökohdistaan käsin. Yleisesti ottaen toivoisin, että vieraat kielet nähtäisiin ajat, paikat ja yksilöt ylittävinä tietovarantoina maailmassa olemisen tavoista, pikemmin kuin jonkinlaisina omaan kulttuuri-identiteettiin kohdistuvina uhkina. Saamelaiskielten ja saamelaisten asemasta täytyisi puhua enemmän, muulloinkin kuin liputuspäivisin.

7. Mikä on mielestäsi kielessä kauneinta ja kauheinta?

On helppoa sanoa, mutta vaikeampaa sisäistää, että sanat ovat tekoja. Että se, mitä ja miten valitsee sanoa, voi todella tarkoittaa toiselle kauneinta tai kauheinta kuviteltavissa olevaa asiaa.

8. Jos olisit kielenkäytön laji tai tekstilaji, mikä laji olisit?

Päättymätön parisäe.

9. Jos joutuisit autiolle saarelle ja saisit ottaa mukaan yhden kirjan, minkä kirjan ottaisit?

Nykysuomen etymologisen sanakirjan. Väliin ujuttaisin muutaman runokirjan, paperia ja kynän.

10. Mitä muuta haluat sanoa jutun lukijoille?

Pari täsmälukuvinkkiä ihmisille, joita erityisesti kieleen ja kielellistämiseen tarkentava nykyrunous voisi kiinnostaa:

Lauri Hei: Paperi – lalivit (Poesia 2020)
Cia Rinne: L'usage du mot, notes for soloists, zaroum : gedichte (Kookbooks 2017)
Stina Saari: Änimling (Teos 2018)
Harry Salmenniemi: Virrata että (Otava 2008)
Henriikka Tavi: Sanakirja (Poesia 2010)
Olli-Pekka Tennilä: Ontto harmaa (Poesia 2016).

---

Reetta Pekkanen (s. 1985) on Turussa asuva runoilija, jolta on ilmestynyt kaksi runoteosta: Pieniä kovia nuppuja (Poesia 2014) ja Kärhi (Poesia 2019). Hän on opiskellut suomen kieltä Tampereen yliopistossa.

Toimitus: Riikka Tervonen

Palaa otsikoihin