Sanoin saavutettu: 1960-luku

Pasifismia ja protesteja, vihaisuutta ja viestintää.

---

---

Kylmää sotaa, kuumia tunteita; kuumaa sotaa, kylmiä tunteita. Nälänhätää ja hippiaatetta. Poliittista kuohuntaa ja avaruuden valloitusta. Ihanteita ja osallistumista, kulttuurikapinaa. Kirjasotia ja kipakoituvaa kielenkäyttöä. Uusia sanoja ja asioita, murroksia ja merkityksiä.

1960-luku on jäänyt historiaan monien järisyttävien tapahtumien vuosikymmenenä. Vuonna 1961 Juri Gagarin käy ensimmäisenä ihmisenä avaruudessa, ja vuonna 1969 tehdään ensimmäinen miehitetty kuulento (Apollo 11). Algeria, Kenia ja monet muut Afrikan maat itsenäistyvät. Kuvat sodista ja kurjuudesta eri puolilta maailmaa leviävät tehokkaasti lehdistössä ja televisiossa. Biafran nälkäiset lapset jäävät Suomen lasten mieliin ikuisiksi ajoiksi.

Vuonna 1964 alkaa Vietnamin pitkä sota. Historiallisia merkkipaaluja on lukemattomia: Berliinin muurin rakentaminen 1961, Kuuban ohjuskriisi 1962, John F. Kennedyn murha 1963, kuuden päivän sota Lähi-idässä 1967, Martin Luther Kingin murha 1968, Prahan kevät 1968 ja niin edelleen. Euroopassa 1960-luku on talouskasvun kautta.

1960-lukuun mahtuu isoa ja pientä: E-pillerin keksiminen, Eskon eli Elektronisen SarjaKOmpuuterin valmistuminen Teknillisessä korkeakoulussa, mikropiirien kehittämisen aloittaminen, noottikriisi, muuttoliike Itä- ja Pohjois-Suomesta Etelä-Suomeen ja Ruotsiin, kansalaisoikeustaistelu Yhdysvalloissa. Beatles, Muhammad Ali, Woodstock. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian valmistuminen ja Edvin Laineen kirjasta ohjaama elokuva. Kravun kääntöpiiri, Pentti Saarikosken epäsiveelliseksi arvioitu ja takavarikoitavaksi määrätty suomennos Henry Millerin teoksesta. Mikko Niskasen Käpy selän alla. Reporadio, Sadankomitea, Vanhan valtaus.

Toukokuu 1968 muistetaan Pariisin opiskelijamellakoista. Monia yhteiskunnassa ja elämäntavoissa tapahtuneita muutoksia aletaan yhdistää kuusikymmenlukulaisiin. Tabuihin tartutaan tomerasti: uskontoon, ulkopolitiikkaan ja seksuaalisuuteen.

Vuosituhannen vaihteessa pohdittiin, miten uuden vuosikymmenen ensimmäistä vuosikymmentä voitaisiin nimittää. 1960-luku otettiin pohdinnoissa esimerkiksi vuosikymmenestä, joka hahmottuu omanlaisekseen. Näin Riitta Eronen Hiidenkivessä (1/2010): ”Entä jos ilmenee, että ensikymmen hahmottuu ihan omanlaisekseen ja sen ihmiset ja ilmiöt halutaan tyypitellä yhteen sanaan – samalla tavalla kuin vaikkapa kuusikymmenlukulaiset ja kuusikymmenlukulaisuus?”

1960-luku on merkittävä myös kielentutkimuksen ja -huollon näkökulmasta, vaikkapa näistä syistä: Nykysuomen sanakirja saadaan valmiiksi vuonna 1961, kun kirjan kuudes osa ilmestyy. Vuonna 1967 perustetaan Muoto-opin arkisto. Vuonna 1968 aletaan julkaista kielenhuollon tiedotuslehteä Kielikelloa.

---

Kun Väinö Linnan Tuntematon sotilas (WSOY) ilmestyi vuonna 1954, moni asia kirjassa keskustelutti, ei vähiten kieli. Kirjassa on kiroilua ja muuta ronskia sanailua, vaikka osa Linnan alkuperäisestä tekstistä poistettiin ennen kirjan julkaisua. Poistoja palautettiin vuonna 2000 ilmestyneeseen Sotaromaaniin (WSOY). Sotilaat puhuvat Tuntemattomassa monenlaisia murteita, ja siitäkin keskusteltiin, kuinka hyvin Linna oli onnistunut murteita jäljittelemään.

Kymmenen vuotta Tuntemattoman ilmestymisen jälkeen eli vuonna 1964 julkaistiin taas teos, jonka kieli nousi valtakunnan ykköspuheenaiheeksi. Hannu Salaman Juhannustanssit (Otava) vei kirjoittajansa lopulta oikeuteen vastaamaan jumalanpilkkasyytteisiin. On puhuttu suorastaan kirjasodasta. Samanlaista sanasapeleiden kalistelua oli kuultu jo aiemmin Paavo Rintalan Sissiluutnantin (Otava, 1963) ilmestymisen jälkeen. Kirjasodista kerrotaan muun muassa teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 3: Rintamakirjeistä tietoverkkoihin (toim. Pertti Lassila, SKS, 1999).

Juhannustanssit sisältää kiroilua, yhdyntäkuvauksia ja ivailua sotasankareille, mutta niiden perusteella kirjailijaa ei voitu syyttää rikoksesta. Sen sijaan muurari Hiltusen pilkkasaarna kelpasi syyksi käydä oikeutta. Salama tuomittiin vuonna 1966 kolmeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Hiltusen saarna sensuroitiin uusista painoksista. Vuonna 1968 presidentti Urho Kekkonen armahti Salaman.

Myöhemmin on arvoitu, että Juhannustanssit sai aikaan vihapuheilmiön. Näin asiaa kommentoi Salama itse Ylen haastattelussa vuonna 2016, viisikymmentä vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen: ”Nykyään vihapuheita levittää huonoimmin menestyvä kansanosa, mutta silloin vihapuheet minua kohtaan tulivat paremmista piireistä.”

Maaliskuussa 1966 kansaa kuohutti toinenkin taideteos, kun Arvo Salon käsikirjoittama, Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Kalle Hombergin ohjaama musiikkinäytelmä Lapualaisooppera sai ensi-iltansa Ylioppilasteatterissa. Lapualaisoopperaa on kuvattu sadankomitealaisen sukupolven teatteritapaukseksi ja yhteiskunnallisen teatterin lähtölaukaukseksi.

Lapualaisooppera loi pohjaa tulevalle poliittiselle laululiikkeelle. Samalla luotiin pohjaa uudenlaisille ajattelutavoille ja käsitteillekin.

Säveltäjä Chydenius muistelee asiaa Ilta-Sanomien haastattelussa viisikymmentä vuotta ensiesityksen jälkeen: ”Pasifismi tuli silloin meille uutena sanana.”

Lapualaisoopperan kieli on kaikkinensa väkevää. Voimasanojakin viljellään. ”Jumalauta, näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa.” Nuori näyttelijä Vesa-Matti Loiri esittää Lapualaisoopperassa unohtumattomaan tapaansa Lapuan liikkeen johtajaa Vihtori Kosolaa. Näyte Loirin työstä on nähtävissä Ylen Elävässä arkistossa.

Pasifismi tuli silloin meille uutena sanana.

Punamultaa, vennamolaisuutta ja taistolaisuutta

– – Pohjantähden fiktiossa punamullan pohja luodaan Koskeloitten ja Kivivuorten liitossa, joka alkaa talkoista, jatkuu kummiutena, naimakauppana ja yhteistyönä rauetakseen viimeisten osallisten vanhuuteen ja Pentinkulman yhtenäiskulttuurin hajoamisen ensioireisiin.

Suolta on tultu siihen Suomeen joka todellisuudessakin oli sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton kompromissi. Tuloksena on, kuten monesti on todettu, Edistyksen voitto, eikä Pohjantähdessä muita voittajia olekaan.

• Jarmo Uusi-Rintakoski: Punamullan kantaisät (Hiidenkivi, 2.3.2010)

Punamulta tarkoittaa väriainetta, joka sisältää punaisia rautayhdisteitä. Punamulta tunnetaan jo vanhan kirjasuomen aikoina: ”Jos Eläin on watta eli Ruikku-taudilla. Anna sille puna multaa, jolla huoneita maalataan.” Näin neuvotaan Christfrid Gananderin Eläinden Tauti-Kirjassa (Tukholma, 1788).

Politiikassa punamullalla on erityinen merkitys. Punamulta(hallitus) on vasemmistopuolueiden ja keskustan muodostama koalitio. Puna- viittaa tietenkin vasemmistopuolueiden tunnusväriin punaiseen ja -multa maaseutuun ja maaperään, jossa keskustan juuret ovat. Matti Wibergin Politiikan sanakirjan (toim. Kalevi Koukkunen, Siltala, 2011) mukaan punamultahallitukset muodostivat hallituspolitiikan rungon 1930-luvun lopulta 1980-luvun lopulle.

Viittaus punamultaan löytyy myös sananparsista. Näin Nivalassa: ”Maliset kalisee ja punamulta pölisee.” (M. Ylitalo, 1933.) Maliset viittaa ilmeisesti Nivalan maliskyläläisiin. Nivalasta nimittäin on merkattu muistiin tällainenkin sananparsi: ”Ennen minä kuusia ja katajia karsin ennen kuin malisten maantietä marssin.” Sen selityksessä todetaan, että ”maliset = maliskyläläiset”.

Punamulta on yksi perinteisimmistä rakennusmaaleista. Vanhastaan on puhuttu myös maalikylistä. Maalikylä-sanaa käytetään murteissa kaupungista, kirkonkylästä tai muusta vauraasta kylästä. Nimitys johtuu siitä, että tällaisissa paikoissa talot usein ovat maalattuja. ”Mitähän jos lähtis tästä maalikyliä kattelemahan jo tuota aijaksenväriä on nähänykki”, on arveltu Sallassa.

Timo Turja kertoo artikkelissaan ”Parlamentaariset puhetyylit eduskunnan täysistunnossa” (Politiikka, 3/2007), että poliittista kielenkäyttöä värittivät 1960-luvulla pyrkimykset tuoda ”kansan kieltä” Arkadianmäelle. Erityisesti tässä kunnostautui Veikko Vennamon johtama Suomen Maaseudun Puolue. Vennamon kielenkäytöstä on paljon tietoa ja tarinoita. Ylen Elävässä arkistossa voi kuunnella, mitä Vennamo puhuu, kun eduskunnassa käsitellään viljelijäin katokorvauksia koskevaa aloitetta: ”Aina kun on tulvia nimenomaan Etelä-Pohjanmaalla, valtaa pitävät puolueet lupaavat, että nämä asiat korjaantuvat, mutta aina vain, vuodesta vuoteen, niin tulvat jatkuvat, ja tässäkin suhteessa tulee kohtuuttomia vahinkoja.” (Vennamo villitsee eduskunnan, 26.3.1968.)

Suolta on tultu siihen Suomeen, joka todellisuudessakin oli sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton kompromissi.

Taistolaisuus ja vennamolaisuus eli erisnimestä yleisnimeksi

Maalaisliitosta tuli keskustapuolue vuonna 1965. Veikko Vennamon johtaman Suomen pientalonpoikien puoleen nimi puolestaan muutettiin vuonna 1966 Suomen maaseudun puolueeksi. Alettiin puhua vennamolaisuudesta. Myös puolekentän vasemmalla laidalla tapahtui: vuonna 1968 Suomen kommunistinen puolue jakautui enemmistöläisiin ja vähemmistöläisiin. Vähemmistöä alettiin jossain vaiheessa kutsua taistolaisksi johtajansa Taisto Sinisalon mukaan.

Matti Wibergin Politiikan sanakirjassa (Siltala, 2011) arvioidaan, että taistolaisuus oli osuva ilmaus senkin takia, että se viittaisi kyseisen kommunistisen liikkeen ”keskeiseen metaforaan, taisteluun”. Wibergin mukaan sana taistolaisuus keksittiin tosin vasta 1970-luvun alussa Helsingin Sanomien politiikan toimituksessa. Eduskunnan pöytäkirjoista ensimmäinen maininta löytyy lokakuulta 1971 (Parlamenttisampo). Näin Olavi Tupamäki: ”Todellisuudessahan kävi niin, että tämän SMP:n esityksen takana oli ainoastaan SMP:n ryhmä. Muista vain SKDL:n ns. taistolaiset olivat työläisten puolella. Muut eivät olleet.”

Muista vain SKDL:n ns. taistolaiset olivat työläisten puolella.

Politiikassa on aika tavallista, että jotakin ryhmittymää, aatesuuntaa, tietynlaista käyttäytymistä tai muuta sellaista aletaan kutsua johtajan tai tunnetun edustajan erisnimeen perustuvalla yleisnimellä. Joitakin esimerkkejä: halla-aholaisuus, jörniminen, marksilaisuus (marxilaisuus), muilutus, stalinismi, väyrystely.

Milloin erisnimestä tulee yleisnimi? Rajanveto ei ole helppoa. Raamatun ensimmäisestä ihmisestä Adamista on yleisnimen puolelle liukuneet mm. sanonnat aataminaikuinen ja aataminpuku – aataminomenasta nyt puhumattakaan. Mutta vaikka Pietarin kalansaalis on samalla tavoin irronnut Raamatun kertomuksesta tarkoittamaan mitä tahansa runsasta kalansaalista, Pietari on pysynyt Pietarina, samoin Salomo ilmauksessa Salomon tuomio. Niihin rinnastuu myös Molokin kita. Muista lähteistä mainittakoon vastaavia erisnimensä säilyttäneitä ilmauksia Damokleen miekka, Pandoran lipas, Molotovin koktaili, Troijan puuhevonen tai kotoinen Eskon puumerkki.

”Terveille raiteille” ja muuta ikävystyttävää kansanedustajakieltä

Sisko Puttonen tarkastelee pro gradu -työssään Havaintoja kansanedustajien kielenkäytöstä 10.10.–12.10.1966 (Helsingin yliopisto, 1968) kansanedustajien kielenkäyttöä kahdelta lokakuun 1966 päivältä. Hän käy työssään läpi muun muassa suosikki-ilmauksia, sivistyssanoja ja kielikuvia. Suosituimmiksi ”muotisanonnoiksi” osoittautuvat nämä: toimenpide, todeta, kohdalla, piiri, on syytä, muodostaa, muodostua, taho, mielessä, näin ollen. Suosikkisanojen käyttö ei näytä noudattavan minkäänlaista puoluerajaa.

Kuvailmauksista tavallisin tyyppi on ”melko yhdentekevä, vaikutukseton kuvailmaus”, esimerkiksi terveille raiteille. Kirjoittajan mukaan kansanedustajien puheenvuorot ”eivät kosketa Hitleriin tai Caesariin verrattuina suuria joukkoja eikä niiden ole tarkoitus vaikuttaa lainkaan samalla tavalla”. Niiden kuvallisuus on hillittyä ”jopa ikävystymiseen saakka”.

I have a dream.

Olen berliiniläinen, minulla on unelma?

Vennamo on kuuluisa 1960- ja 1970-luvun puheistaan ja iskulauseistaan. Myös monet Kekkosen puheista ja sloganeista ovat jääneet elämään.

Mutta mitkä ovatkaan kaikkien aikojen kuuluisimmat lauseet? 1960-luvulta on monia hyviä ehdokkaita:

• John F. Kennedy 26.6.1963: Ich bin ein Berliner. (Olen berliiniläinen.)
• Martin Luther King 28.8.1966: I have a dream. (Minulla on unelma.)
• Neil Armstrong 21.7.1969 Kuun pinnalla: That’s one small step for [a] man, one giant leap for mankind. (Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle.)

Eduskunnassa aloitetaan kyselytunnit

Perjantaina 6. toukokuuta 1966 eduskunnassa esitetään kautta aikojen ensimmäinen suullinen kysymys kyselytunnilla. Kysyjä on kansanedustaja Georg C. Ehrnrooth, ja kysymykseen vastaa valtiovarainministeri Erkki Huurtamo. Aiemman kirjallisen kysymyskäytännön rinnalle tulee uudenlainen genre.

Suullisten kysymysten aloittamisesta kerrotaan Pentti Hyytiäisen vuonna 1969 ilmestyneessä tutkimuksessa Kyselyntunnit eduskunnan työskentelyssä vuosien 1966 ja 1967 valtiopäivillä (Tampereen yliopisto). Kyselytuntien ja suullisten kysymysten aloittaminen perustui havaintoon, jonka mukaan kirjallinen menettely ei vastannut hallinnon parlamentaariselle tarkastukselle ja valvonnalle asetettuja vaatimuksia.

Samoihin aikoihin otettiin käyttöön myös sana kyselytunti. Sanaa ei vielä ole hakusanana 1900-luvun alkupuoliskon kieltä kuvaavassa Nykysuomen sanakirjassa.

Uuden, entistä ajantasaisemman ja avoimemman kanssakäymisen mahdollistavan genren aloittaminen oli iso loikka parlamentaarisella kentällä. Samalta päivältä historiaan on jäänyt toinenkin loikka. Rainer Stenius hyppäsi Los Anglesissa pituushypyn Suomen ennätykseksi 816 senttimetriä!

Radiotoimittaja Paavo Lipponen tenttaa muuatta mister Nixonia

Paavo Lipponen muistetaan poliittiselta uraltaan lyhytsanaisena, usein mörkömäisenä urahtelijana. 1960-luvulla hän työskenteli toimittajana ja pääsi haastattelemaan muun muassa Richard Nixonia, entistä varapresidenttinä, joka tuolloin tiettävästi haaveili presidenttiydestä. Vastikään USA:sta opiskelemasta palannut Lipponen lähetettiin toimittajaksi Nixonin lehdistötapaamiseen.

”Mister Nixon näyttää viihtyvän hyvin siviilissä, hän hymyilee päivettyneenä ilman ääntenkalastustarkoitusta ja vastaa auliisti kysymyksiin”, raportoi toimittaja Lipponen vuonna 1965. Osa haastattelusta on kuunneltavissa Ylen Elävässä arkistossa.

Lypsyjakkaralta liukuhinnalle eli suuri muutto ja murros

1960-luku merkitsi monelle suomalaiselle muuttoa Ruotsiin, lypsyjakkaralta liukuhihnalle, peltotöistä peltitöihin. Vain hetkeksi piti jäädä… Vastassa oli uusi maailma ja myös uusi kieli. Ruotsissa suomi luokiteltiin ensin siirtolaiskieleksi. Vasta vuosituhannen vaihteessa suomesta tuli Ruotsissa virallinen vähemmistökieli. Siirtolaiskielestä kertoo Paula Ehrnebo artikkelissaan:

Suuren muuttoliikkeen vuoksi suomi alettiin 1960-luvulta lähtien luokitella siirtolaiskieleksi ja siihen on suhtauduttu samoin kuin mihin tahansa muuhun siirtolaiskieleen. Toisaalta viranomaiset ovat kyllä myöntäneet, että suomella on historiallisista syistä ja maiden välisten vilkkaiden ja monipuolisten yhteyksien ansiosta erityisasema siirtolaiskielten joukossa, mutta vasta 1990-luvulla on alettu puhua vähemmistökielestä.

Göteborgista tuli Sallan suurin kylä.

Yksi vaikeimmista asioista muuttajille näyttää olleen Lapin luonnosta luopuminen. Erityisesti kaivattiin erämaamaisemaa, hiljaisuutta, valoisia kesiä ja kevättalven hankikelejä. Ikävä helpotti, kun muuttajat löysivät Göteborgin ympäristön järviluonnon ja alkoivat kalastaa ja retkeillä – perisallalaiseen tapaan. Kaipuuta helpotti myös se, että muuttajat löysivät Göteborgissa toisensa. Göteborgista tuli ”Sallan suurin kylä” kymmenine suomalaisyhdistyksineen, seurakuntineen, tanssipaikkoineen ja suomalaista tavaraa myyvine kauppoineen. Seudun valtalehti alkoi julkaista suomenkielistä palstaa. Monelle sallalaiselle kolahti postiluukusta Koillis-Lappi. Mutta kesälomaa odotettiin ”ku joulua”.

Uusien lakien ja suomen kielen parantuneen aseman myötä suomen kielen hallintoalue Ruotsissa laajenee jatkuvasti, ja helmikuun 2013 alusta siihen kuuluu jo 48 kuntaa. Näissä kunnissa on muun muassa tarjottava esikoulutoimintaa ja vanhusten­huoltoa ainakin osittain suomeksi. Yksityis­henkilöillä on myös mahdollisuus käyttää suomea asioidessaan kunnan ja viranomaisten kanssa. Myös kulttuuritoiminta, erilaiset seurat ja monet lehdet elävöittävät osaltaan suomea Ruotsissa. Samalla kuitenkin tuoreiden uutisten mukaan oikeus oman vähemmistökielen opiskeluun on yhä rajatumpi, sillä suomea ei kaikissa kunnissa opeteta oppilaille, joilla ei ole alustavia taitoja kielestä.

---

Millaisia sanoja otettiin käyttöön 1960-luvulla? Kysymykseen saa vastauksia tutkimalla Lauri Hakulisen teosta Suomen kielen rakenne ja kehitys. Teoksessa on alaluku ”1920-, 1930-, 1940-, 1950- ja 1960-luvun uutuuksia”, johon kirjoittaja on monista lähteistä koonnut sanahavaintoja. Ainakin seuraavat sanat näyttäisivät Hakulisen koosteen perusteella olevan 1960-luvun tuotoksia:

Fiskarsin saksia, VHF-puhelimia ja e-pillereitä

Fiskarsin oranssikahvaisten saksien on sanottu mullistaneen saksimaailman vuonna 1967. Viisikymmentä vuotta siitä eli Suomen juhlavuonna 2017 esillä olivatkin myös sinivalkoiset sakset.

Sakset on tuhansia vuosia vanha keksintö. Se on tietenkin löytänyt tiensä myös kielenkäyttöön, sananparsiinkin (alla esimerkki: Kalanti, M. Siivonen, 1931).

Sakset on sanana kiinnostava. Se on monikkosana, jollaisia ovat myös esimerkiksi häät, housut ja sisarukset.

Friist leikka nii ko Viiperi sakse vaikke niis ollu ko yks haar.

Nokian kaapelitehtaalle perustettiin vuonna 1960 elektroniikkaosasto. Vuonna 1964 tehdas julkaisi ensimmäisen VHF-puhelimensa. Oltiin matkalla kohti uutta aikaa, jonka yhdeksi tunnussanaksi tuli nokialainen. Sanalla viitattiin aluksi lähinnä kumisaappaisiin, sittemmin puhelimiin.

Kännykkä oli alun perin Nokian tavaramerkki, siis vain yhden valmistajan yhden tuotteen nimi. Nimitystä oli kuitenkin vaikea hahmottaa erisnimeksi, sillä sanahan on johdos lapsenkielisestä ’kättä’ tarkoittavasta känny-sanasta. Sana yleistyikin niin, että Nokia luopui yrityksistä säilyttää sana tavaramerkkinä.

Ensimmäiset ehkäisypillerit eli e-pillerit saivat myyntiluvan Yhdysvalloissa 1960. Sanaa ei ole 1900-luvun alkupuolta kuvaavassa Nykysuomen sanakirjassa, ei edes sen viimeisen osan täydennysluettelossa (1961), johon on otettu mukaan lähinnä 1950-luvun esimerkkejä. Sana ehkäisy sanakirjassa toki on, ja käyttöesimerkkinä mainitaan myös ”hedelmöitymisen ehkäisy”.

Aino Piehl pohtii vuonna 2000 Kielikellon artikkelissa muotiin tullutta e-kirjainta. Kieleen näytti vuosituhannen vaihteessa syntyvän nopeasti uusia e-alkuisia sanoja, kuten e-business, e-ratkaisu ja e-palvelut. Näin Piehl:

”Kirjoittajan kannattaa miettiä sekä tyyliä että ymmärrettävyyttä laatiessaan tekstiä verkkopalveluista ja sähköisestä asioinnista. Tuttujenkin lyhenteiden alkuperä saattaa yllättävän äkkiä hävitä historian hämäriin. Kaikki nuoret eivät esimerkiksi tiedä, mistä tulee lyhenne atk. Se on muuttunut pelkäksi sanaksi, kuten jo paljon aikaisemmin kävi hetekalle (Helsingin teräskaluste, hetekoiden ensimmäinen valmistaja). Mitenkähän tulevat polvet selittävät e-pillerin?”

Yleiskieltä kuvaavassa Kielitoimiston sanakirjassa on toukokuussa 2026 seitsemän e-hakusanaa: e-kirja, e-lasku, e-lippu, e-pilleri, e-resepti, e-urheilija ja e-urheilu.

Mitenkähän tulevat polvet selittävät e-pillerin?

Ajan sanojen taustaa

---

Edellisen vuosikymmenen tapaan sekä Karjalan että muun Suomen paikannimistön keruu oli kovasti meneillään 1960-luvulla, ja sitä kiirehdittiin. Lehdissä kiiteltiin, että Nimiarkistoon oli karttunut jo puolitoista miljoonaa paikannimilippua.

Maaltamuuton seurauksena kaupunkien ruotsinkielistä paikannimistöä käännettiin tai muokattiin suomen kieleen sopivaksi. Kaupunkeja kaavoitettiin, ja uusia kadunnimiä tuli lisää.

Helsingin yliopisto sai ensimmäinen nimistöntutkimuksen alan professorinsa. Vuonna 1967 pidettiin Sveitsissä ensimmäinen paikannimien huollon maailmankonferenssi, ja siitä lähtien Suomi on osallistunut säännöllisesti YK:n paikannimityöhön.

Lehdistö kirjoitti etunimimuodista. Lahti-lehti esitteli lahtelaisten vuoden 1962 etunimiä: suosittuina kasteniminä näyttäytyivät muun muassa Jaana, Tiina, Tuija, Tuire ja Kirsi sekä Ari, Jari, Kari, Juha ja Jukka.

Södrik: Suvela tai Söyrikki?

Ajalle tyypillistä oli ruotsinkielisten paikannimien suomalaistaminen. Nimivaihtoehtoja käsiteltiin valtuustoissa. Esimerkiksi Espoon kylien nimien suomentamisessa kuultiin Valtionarkistoa, Helsingin yliopiston suomen kielen laitosta, Uudenmaan läänin maanmittauskonttoria ja Svenska språkvårdsnämndeniä. Tästä kerrotaan Espoon Sanomissa heinäkuussa 1963.

Suomen kielen laitos ehdotti Bembölen suomenkieliseksi nimeksi Penpyöliä. Södrikin suomenkieliseksi nimeksi laitos ehdotti Söyrikkiä. Kotiseutulautakunnan ja valtuuston ehdotus oli Suvela.

Marja Viljamaa-Laakso pohtii kadunnimien ja identiteetin suhdetta Kielikellossa vuonna 1995 tähän tapaan: ”Nimistöllä on toiminnallis-tekninen tehtävä. Nimistö määrittelee paikat, sen avulla ohjataan alueiden, katujen ym. hahmottumista ja opastetaan perille. Mutta nimistö on myös kulttuuri- ja identiteettitekijä. Asukkaille osoite on osa perusturvallisuutta ja identiteettiä, yrityksille nimiympäristö on osa yrityskuvaa ja imagoa. Nimistö on myös kaupunkikuvan ja sen symbolisten merkitysten rakentajia. Nimet ja niiden tarinat luovat osaltaan mielikuvia ja mielikuvat luovat paikan hengen, ’genius locin’, jonka tulisi – omaleimaiseen kaupunkiin pyrittäessä – ilmetä samansuuntaisena niin nimistössä kuin koko alueella yleensäkin.”

Sirkka Paikkala pohtii kaksikielisen kunnan nimistötyötä Kielikellossa vuonna 1996: ”Virallisesti kaksikielisen kunnan, Espoon, nimistötyössä mukana olleena haluaisin tuoda keskusteluun lisää käytännön näkökulmaa erityisesti uudisnimien nimenantoperiaatteiden kannalta. Kaava- ja haja-asutusalueiden nimeämisessä ovat lähtökohtana – yleisesti hyväksyttyjen nimeämisperiaatteiden mukaisesti – ensisijaisesti vanhat paikannimet. Vasta sitten, kun vanhaa nimistöä ei ole riittävästi tai se on liian samankaltaista jo muun kunnassa käyttöön otetun nimistön kanssa, turvaudutaan aihepiirien mukaiseen nimeämiseen. Aihepiirit valitaan paikallisen historian perusteella tai assosioidaan jonkin jo olemassa olevan nimen ympärille. Aihepiirinimeämisen syynä on aina nimien todellinen tarve, sillä yhteen kaavaan saatetaan tarvita jopa 40–60 erilaista nimeä.”

Nimimaisemanhoitoa

Svenska litteratursällskapetin nimiarkiston johtaja Kurt Zilliacus kirjoittaa Helsingin Sanomissa 12.11.1969 nimistöasiantuntijoiden kuulemisen tarpeellisuudesta kaupunkinimistön suunnittelussa:

Puhinaa Puhoksesta ja puhoksesta

Vuonna 1960 keskusteltiin siitä, oliko englannin shopping center käännettävä osto- vai ostoskeskukseksi. Asiasta käytiin väittelyä myös lehtien yleisönosastoissa, joissa siihen aikaan muutenkin pyrittiin hanakasti ratkomaan kieliongelmia. Osto(s)keskuksista, myös puhoksiksi kutsutuita, kirjoittaa Taru Kolehmainen Kielikellossa vuonna 2000. Tässä joitakin nostoja jutusta:

Joku piti ostoskeskusta ”foneettisena rumiluksena” sen ässien takia, joku taas oli näkevinään eri sanojen välillä jopa merkityseron. Kielenhuoltajat eivät asettuneet selvästi kummankaan puolelle: Nykysuomen sanakirjan viimeisen osan lopussa olevassa täydennysluettelossa (1961) on diplomaattisesti osto(s)keskus.

Aivan toisenlaista ratkaisua osto(s)keskus-kiistaan kehiteltiin 1961, kun sanomalehti Uusi Suomi julisti lukijoilleen sanakilpailun. Sekään ei ole ollut siihen aikaan mitenkään harvinainen keino kartuttaa sanavarastoa; sanankeksimiskilpailuja pantiin 50–60-luvulla pystyyn monia. Ne herättivät usein paljon mielenkiintoa, niin tämäkin: ehdotuksia kertyi viitisentuhatta. ”Ilman konttorineitosten näppäriä sormia olisi alkuvaikeuksista ollut vaikea selviytyä lopullisiin ankaran aprikoinnin vaiheisiin”, kuvailee Uusi Suomi vastausten seulontaa 18.4.1961.

Kilpailuraati, jossa kielen asiantuntijana oli Kielitoimiston johtaja Matti Sadeniemi ja muina jäseninä kaupan, mainonnan ja lehdistön edustajia, oli vaikean valinnan edessä. Toisaalla oli monien ehdottama ostola, joka oli jo muutenkin ilmassa ja joka olisi varmasti ollut helppo saada käyttöön. Toisaalla oli harvinaistakin harvinaisempi sana puhto, joka ei tainnut tuoda juuri kenellekään mieleen yhtään mitään, ei ainakaan kaupankäyntiin liittyvää. Ainoat mielteet liittyivät ehkä puhtaaseen (puhtoiseen).

Niin kuitenkin kävi, että puhto voitti, tosin äänestyksen jälkeen. Puhtoa ehdottanut Kustaa Vilkuna selitti, että paikannimien perusteella puhto lienee ollut ennen laajemminkin käytössä. Hän arveli myös sanalla olevan yhteys paikannimeen Puhos, joista tunnetuin sijaitsee Kiteellä: ”Kiteen Puhos Pyhäjärven ja Oriveden välisellä kannaksella oli vielä 1700-luvulla tunnettu markkinapaikka, jossa tiheänä ryhmänä oli markkinatupia, sitten siitä tuli liikekeskus. Voisiko olla parempaa menneisyyttä nykyaikaista ostoskeskusta merkitsevälle sanalle?”

Kielitoimiston leikekirjaa selatessaan saa sellaisen käsityksen, että puhos olisi todellakin sittemmin ”kuopattu”. Ehkä lehdet eivät enää ottaneet palstoilleen puhos-juttuja. Sitä yllättävämmältä tuntuu, että kun vuonna 1965 avattiin Helsingin Puotinharjussa Suomen, ellei Pohjoismaiden, siihen mennessä suurin ostoskeskus, mm. Suomen Sosialidemokraatti (26.2.1965) repäisee aiheesta ison jutun, jossa esiintyy moneen kertaan puhos niin kuin se olisi aivan yleisesti tunnettu ja käytetty sana ostoskeskuksesta. Otsikoissa on ”Puotinharjun ennätyspuhos” ja ”Puotinharjun puhos on kaupallista hajakeskitystä”. Jutussa esiintyy myös johdos puhoslainen, ja tekstin mukaan keskuksen pihaan suunnitellaan jopa puhoskonsertteja.

Puhdosta tai puhoksesta ei tullut yleisnimeä. Mutta Puhoksesta tuli itähelsinkiläisen kauppakeskuksen erisnimi.

Jarin ja Sarin vuosikymmen

Naisten (ensimmäisistä) etunimistä suosituimpia olivat 1960-luvulla Sari, Päivi ja Anne. Miesten nimistä kolmen kärjessä olivat Jari, Juha ja Timo. Vuosikymmenen suosikkinimiä pohditaan Kotilieden jutussa vuonna 2025. Jutussa asiantuntina haastastellaan Kotuksen Petra Saarnistoa.

Saarnisto kertoo, että Jari on selkeä 1960-luvun muotinimi. ”Nopeasti sen suosio kyllä laskikin, mutta kokonaan se ei pudonnut kärkinimistä vielä 1970-luvullakaan. Silloin se oli kahdeksantena.”

Kotiliedessä huomautetaan, että Jarissa on äänteellistä samankaltaisuutta Karin kanssa, joka oli edellisellä vuosikymmenellä miesten nimistä suosituin. Sama koskee naisten suosituinta etunimeä 1960-luvulla, Saria. Kaikki ovat lyhyitä, kaksitavuisia nimiä, jotka alkavat konsonantilla ja sisältävät r-kirjaimen. Petra Saarnisto arvioi, että luultavasti nämä toisiaan äänteellisesti muistuttavat nimet ovat auttaneet toisensa suosioon.

Eri vuosikymmenten suosituimpia etunimiä voi tutkia Digi- ja väestötietoviraston sivuilta. Palvelussa otetaan huomioon kaikki annetut etunimet, siis toiset ja kolmannetkin nimet. Kaikista etunimistä 1960-luvun suosituimmat olivat Juhani, Tapani ja Tapio sekä Helena, Hannele ja Maria.

---

Ensimmäinen Kielikello-lehti näki päivänvalon vuonna 1968. Sanakirjoja saatiin valmiiksi ja toisia aloiteltiin: Nykysuomen sanakirjan viimeinen osa julkaistiin vuonna 1961 ja Karjalan kielen sanakirjan ensimmäinen osa vuonna 1968. Myös Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimitustyö alkoi 1960-luvulla. Parantunut nauhoitustekniikka helpotti murteiden tallentajien työtä.

Kielitoimiston neuvontapuhelin kävi kuumana kuulennon takia. Kielenhuolto-ohjelmien perinne radiossa sai jatkoa, ja vuosikymmenen kuumin kielikiista käytiin siitä, lausutaanko STT-lyhenne esteetee vai ästeetee.

Sota-ajaksi hiljentynyt murteiden keruutyö saatiin uudelleen käyntiin

Satunnaisilla murteenkeruukokeiluilla saatiin hyviä tuloksia: teknisestä kehityksestä, kaupungistumisesta ja elintapojen muutoksesta huolimatta käyttökelpoista murreainesta oli yhä tarjolla. Luovutettujen alueiden murteiden taitajiakin löytyi haastateltaviksi.

Murresanojen tallennusta helpotti yleistynyt nauhoitustekniikka. Enää haastattelijan ei tarvitsisi poimia sanoja haastattelutilanteessa, vaan aineiston voisi nauhalta litteroida sanalipuiksi.

Murresanojen systemaattiseen täydennyskeruuseen päätettiin ryhtyä, ja 1960-luvun lopulla laadittiin uusi keruusuunnitelma. Neljästä pitäjästä – Himangalta, Vihdistä, Sauvosta ja entisen Viipurin läänin Uudeltakirkolta – oli tarkoitus saada kokonaisvaltainen suursanasto ja 15 muusta pitäjästä tavallisin yleissanasto.

Kesäaikaan sijoittuneilla keruuretkillä oli vuodesta 1968 lähtien mukana Helsingin yliopiston suomen kielen opiskelijoita. Sanakirjasäätiö myönsi vähintään 1 000 sanalipun kokoelmasta opiskelijalle keruustipendin, ja suomen kielen opiskelijoiden yhdistys Siula ry. osallistui käytännön järjestelyihin.

”Tämä Kielikello ei tietenkään ole juorulehti”

Kielikellon ensimmäisen numeron esipuheen, eräänlaisen pääkirjoituksen, päiväys on ”marraskuussa 1968”. Napakassa tekstissä kerrotaan, mistä tässä ”vihkosessa” on kyse:

Ensimmäisessä numerossa on seitsemän artikkelia. Kirjoittajat ovat Lauri Hakulinen, Aarni Penttilä ja Matti Sadeniemi.

Sadeniemi oli lehden ainoa toimittaja, ja hän olikin kirjoittanut itse suurimman osan jutuista. Numeron teema oli vierasperäiset sanat (ns. lainasanat) eli vierassanat. Lehden tärkeimmässä artikkelissa esitetäänkin vierasperäisten sanojen kirjoitusohjeet, selkeästi tapausryhmiin jaettuna. Tähdenvälejä-palstalla tarkatellaan muun muassa virkkeen aloittamista numerolla ja olut-sanan taivutusta.

Taru Kolehmainen kirjoittaa Kielikellon aloittamisesta Kielenhuollon juurilla -kirjassaan. Kolehmaisen mukaan tuolloin toteutui suomen kielen käytön kohentamiseksi työtä tehneiden ”kielimiesten” vuosikymmenien haave. Alku oli vaatimaton, yksi pienehkö lehti vuodessa. Vuosien myötä lehti osoitti tarpeellisuutensa, sen lukijakunta ja tilausmäärä kasvoivat, ja Kielikelloa alettiin julkaista ensin kaksi, sitten neljä numeroa vuodessa.

Kielivartiosta Kielikorvaan, Yle sai kielenvalvojan

Kielikorva jatkoi radiossa ohjelmien Käytännön suomea, Kielivartio, Sanapohdin ja Sanalla sanoen työtä suomen kielen vaalijana. Kielikorvaa lähettiin syksystä 1969 lähtien 39 vuotta, kunnes Kielikorva hiljeni vuoden 2008 lopussa.

Marraskuun alussa 1969 Kielikorvaa toimitti Simo O. Hämäläinen ja hän keskusteli maisteri Auli Hakulisen kanssa kielivirheistä. Aiheuttavatko kielivirheet väärinkäsityksiä ja millaiset kielivirheet häiritsevät? Joulukuussa 1969 Kielikorvassa käsiteltiin poliitikkojen kieltä ja siinä viliseviä ilmauksia. Kirsti Penttinen, Jaakko Laakso ja Eero Saarenheimo kysyvät, onko Suomi puheiden kehitysmaa ja miksi puhujia ei kouluteta puolueiden toimesta. Poliittikkojen kielestä ovat esimerkkeinä muun muassa sanat oikeudenmukainen ja junttaus.

Näytteitä vanhoista Kielikorva-lähetyksistä voi kuunnella Ylen Elävästä arkistosta.

Radionkuuntelijat valittivat usein radion kielestä Kielitoimistoon. Kielitoimisto lähetti ”paimenkirjeitä” radioon, ja radiotoimittajat kysyivät toimistolta neuvoa akuutteihin kieliongelmiin. Viimein Yleiradioon palkattiin oma ”kielenvalvoja”. Näin Taru Kolehmainen kirjassaan:

Sanakirjoissa nykysuomea, vanhaa kirjasuomea, karjalaa

Nykysuomen sanakirjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1951, viimeinen vuonna 1961. ”Nykäri” on ensimmäinen kattava esitys suomen kielen keskeisestä sanastosta. Kuusiosainen teos sisältää kaikkiaan yli 200 000 sanaa. Lehtimainoksessa lainataan filosofian tohtori Yrjö Kivimiehen sanoja: ”Vuosisadan suurin kirjallinen merkkitapaus.”

Taru Kolehmainen kertoo vuonna 1978 Kielikellossa, että arvostelijat ja suuri yleisö ovat antaneet sanakirjalle varauksettoman tunnustuksen. Hänen mukaansa sanakirjalla on ollut suuri vaikutus viime vuosikymmenien kielenkäyttöön, ei vähiten oikeakielisyyden vakiinnuttajana.

Näin Kolehmainen: ”Se on ohjannut kielenviljelyä ehkä enemmänkin kuin toimitustyössä aikanaan osattiin nähdä. Silloin pidettiin tämän sanakirjan tärkeimpänä tehtävänä antaa kuva koko olemassa olevasta kielenkäytöstä, johon kuuluvat myös eräät huonot, harvinaiset, vanhentuneet, puhekieliset ja murteelliset ilmaukset.”

Nykysuomen sanakirjan syntyhistoriassa tärkeä on vuosi 1927, jolloin rovasti Antti Kukkonen teki yhdessä seitsemän muun kansanedustajan kanssa toivomusaloitteen, ”että Eduskunta kehottaisi hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin suomen kirja- ja sivistyskielen kantasanakirjan aikaansaamiseksi”. Mutta suomalaista sanakirjatyötä on toki linjattu aiemminkin.

Jo vuonna 1896 Emil Nestor Setälä esitti suomalaisen sanakirjatyön ohjelmassaan vanhemman kirjakielen sanakirjan laatimista. Sanna Nissinen kuvaa kolumnissaan, miten tuosta esityksestä päädyttiin Vanhan kirjansuomen sanakirjaan.

Näin Nissinen: ”Varsinaisesti VKS:n toimitustyö alkoi vasta 1960-luvulla professori Martti Rapolan johdolla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran alaisuudessa. Koska suomen kieli alkoi 1800-luvulla uudistua hurjaa vauhtia, Rapola rajasi Virittäjään vuonna 1958 kirjoittamassaan katsauksessa sanakirjan pohjaksi vuotta 1810 vanhemman aineiston. Työ keskittyi alkuun lähinnä aineiston kokoamiseen sanalipuiksi: suurinta osaa aivan vanhinta suomenkielistä kirjallisuutta ei ollut lainkaan sanastettu.”

1960-luvulla valmistui myös suomen lähintä sukukieltä karjalaa kuvaavan suursanakirjan ensimmäinen osa. Karjalan kielen sanakirja, osa I ilmestyi vuonna 1968 Suomalais-Ugrilaisen Seuran julkaisusarjassa.

Leena Joki kuvaa toimitustyön vaiheita vuonna 2004, kun sanakirja valmistuu kuudennen osan myötä: ”Sanakirjan toimitustyö aloitettiin nykymuodossaan vuonna 1955. Pitkäaikaisena päätoimittajana oli Pertti Virtaranta ja toimitussihteerinä Helmi Virtaranta. Vuosien varrella sanakirjan toimituksessa on työskennellyt monia lyhytaikaisia työntekijöitä, mutta päätökseen hankkeen saattoi viime vuosikymmenet yhdessä toiminut ’troikka’: päätoimittaja Raija Koponen, toimitussihteeri Marja Torikka ja toimittaja Leena Joki.”

Muoto-opin arkisto aloittaa

Muoto-opin arkisto perustettiin 25. toukokuuta 1967. Näin toiminnan alkamista kuvaillaan Muoto-opin keruu-opas lisävihkoineen -julkaisussa (sisältää mm. Muoto-opin keruuoppaan 1987/1969, Helsingin yliopisto):

---

Matti Juho Sadeniemi (vuoteen 1928 Sadenius; 1910–1989) oli suomen kielen dosentti. Hän työskenteli muun muassa Nykysuomen sanakirjan päätoimittajana ja Nykysuomen laitoksen johtajana. Hän toimi myös perustamansa Kielikello-lehden päätoimittajana vuosina 1968–1974.

Kielikello-lehden numero 4/1989 on omistettu samana vuonna kuolleen Matti Sadeniemen muistolle. Päätoimittaja Esko Koivusalo kirjoittaa Sadeniemestä tähän tapaan: ”Kielenhuollon tiedotuslehden Kielikellon perusti vuonna 1968 professori Matti Sadeniemi. Hän ehti toimittaa seitsemän Kielikellon numeroa ennen siirtymistään eläkkeelle 1974. Viidentoista eläkevuoden jälkeen Matti Sadeniemen elämä päättyi 29. heinäkuuta 1989 Tyrvännössä. Hänen elämäntyönsä kunnioittamiseksi on koottu tämä Kielikellon numero. Se sisältää valikoiman Matti Sadeniemen artikkeleita ja kielipakinoita. Niissä kuuluu hänen äänensä, ne ovat hänen tyyliään. Niiden havainnot eivät ole menettäneet teräänsä, niiden sanoma on yhä ajankohtainen.”

Koivusalo viittaa ensimmäisen numeron esipuheeseen, joka on hänen mukaansa lehden ohjelmanjulistus: ”Viimeinen virke kuuluu: ’Niitä varten, jotka haluavat säilyttää niitä (= Kielikellon vihkoja) mapissa, on takasivulle sijoitettu lävistysmerkit.’ Aikomus oli julkaista tietoa, jota kannattaa säilyttää, ja tässä Sadeniemi onnistui mainiosti. Ohjelman hän tiivisti kolmeksi kohdaksi: lehti haluaa kiinnittää lukijoidensa huomiota kielenkäyttökysymyksiin, välittää tietoa Suomen Akatemian kielitoimiston suosituksista ja avata lukijoille näkymiä kielen maailmaan.”

Sadeniemen usein toistama periaate kielenhuollossa oli: ”vakiintuneeseen älä kajoa”. Hän arvosti ja vaali sitä kypsyyttä, jonka kirjakielemme oli 1950-luvulle mennessä saavuttanut. Hän oli uudistajana varovainen ja kielenviljelyn huoltajana kaukana ”ankarasta puutarhurista”. Kielenhuolto on hänen jälkeensä voinut katsoa eteenpäin, uusiin tehtäviin. Perusta on ollut kestävä.

Vakiintuneeseen älä kajoa.

Kielenkäytön kysymyksiä, pitkällä tähtäimelläkö?

Marraskuun 1969 toisessa Kielikorva-lähetyksessä Matti Sadeniemi perkasi suomen kieleen pesiytyneitä uusia sanoja ja ilmauksia. Ruodittavina olivat muun muassa sanat käynnistää ja tekninen sekä ilmaukset puolesta ja vastaan, pitkällä tähtäimellä ja poliitikkojen puheesta napattu seuraavana järjestyksessä. Huvitusta herätti myös autoilusanasto: sisäänmeno- ja ulosmenotie, säteettäistie ja auton sisäänajo.

Pitkällä tähtäimellä -ilmauksesta Sadeniemi sanaili muun muassa tähän tapaan: ”Esimerkkilause ’Miten melu vaikuttaa pitkällä tähtäimellä ihmiseen?’ on kömpelö, koska melu ei tähtää, ei lähelle eikä kauas. Luontevaa olisi sanoa, miten melu ajan oloon tai ajan mittaan vaikuttaa ihmiseen.”

Lähetys on kuunneltavissa Ylen Elävästä arkistosta.

Sadeniemi julkaisi laajimmat kielenkäyttöä koskevat artikkelinsa teoksessa Kielenkäytön kysymyksiä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas-sarjassa vuonna 1960. Sadeniemen artikkeleita ja muita tekstejä leimaa maltillisuus, asiantuntemus ja selkeys.

Hannes Sihvon toimittamassa Sanapohdin-ohjelmassa 12. helmikuuta 1967 maisteri Paula Vuorela vastaa yleisökysymyksiin, professori H. Penttilä esittää ehdotuksen hankkia- ja etsiä-tyyppisten verbien imperfektiksi, M. A. Numminen esittää kappaleensa ”Jos jäsennämme lauseen”, professori Matti Sadeniemi esitelmöi suomalaisten etunimien rytmitajusta ja professori Lauri Hakulinen kertoo, mitä vanhat sukulaisuussanat saattavat kertoa.

Tallenne sisältyy Kotimaisten kielten keskuksen Nauhoitearkiston kokoelmiin. Se on kuunneltavissa Kotus-kanavalla Youtubessa.

---

1960-luvulla ilmestyi runsaasti kielitieteellistä ja muuta kieltä koskevaa kirjallisuutta. Tässä joitakin poimintoja sellaisista kirjoista, jotka ovat luettavissa Kotuksen kirjastossa.

Aleksis Kiven kielen irrallisista aineksista. Koivisto, Helinä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1966.

Finnish and English vowels: a comparison with special reference to the learning problems met by native speakers of Finnish learning English. Wiik, Kalevi. Turku: Turun yliopisto, 1965.

Kalannimistä kulttuurintutkimuksen lähteenä. Vilkuna, Asko. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1965.

Kansan kieli, omin omaisuutemme: ohjelmistoa koulutunneille ja kansalaisjuhliin. Toim. Kalevalaseura. Helsinki: Kalevalaseura, 1964.

Karjalan kielen sanakirja. 1. osa,  A–J. Päätoimittaja Pertti Virtaranta. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1968.

Luettelo Suomen virastojen ja julkisten laitosten englannin-, ranskan-, saksan- ja venäjänkielisistä nimistä. Helsinki: Suomen Unesco-toimikunta, 1962.

Lääketieteen sanakirja. Pesonen, Niilo, Ponteva, Eero. Porvoo: WSOY, 1961.

Muoto-opin keruuopas. Itkonen, Terho, Heikki Leskinen, Heikki Paunonen ja Tapani Lehtinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1969.

Neuvostoliittolaisten henkilönnimien opas: kokoelma venäläisiä etunimiä sekä Neuvostoliitossa käytössä olevia sukunimiä: oikeinkirjoitus- ja painotusohjeluettelo. Toim. Antti Scherbakoff ja Martti Kahla. Helsinki: Neuvostoliittoinstituutti, 1967.

Nimestäjän opas. Itkonen, Terho. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1961.

Nykysuomen sanakirja. 6. osa,  Ts–Ö. Päätoimittaja Matti Sadeniemi. Porvoo: WSOY, 1961.

Suomalaisen lakikielen historia pääpiirteittäin. Pajula, Paavo. Porvoo: WSOY, 1960.

Suomalais-ruotsalainen suursanakirja, Finsk-svensk storordbok. Laatinut Knut ja Aulis Cannelin, Lauri Hirvensalo & Nils Hedlund. Porvoo: Helsinki: WS, 1968.

Suomen kansa muistelee: näytteitä suomen kielen vanhoista kansanmurteista. Virtaranta, Pertti. Porvoo: WSOY, 1964.

Suomen kielen etymologinen sanakirja 3. Erkki Itkonen, Aulis J. Joki. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1962.

Suomen kielen etymologinen sanakirja 4. Erkki Itkonen, Aulis J. Joki. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1969.

Suomen kielen lauseoppi. Siro, Paavo. Helsinki: Tietosanakirja, 1964.

Suomen kielen äännehistorian luennot. Rapola, Martti. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1966.

Suomen sanaston käännöslainoja. Hakulinen, Lauri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1969.

”Suomen Yhteisen-Cansan suuremmaxi wacuudexi.”: Tutkielma valtakunnan säätyjen pankin seteleissä käytetystä suomen kielestä. Lindgren, Torgny. Helsinki, 1963.

Suuri nimipäiväkalenteri. Vilkuna, Kustaa. Helsinki: Otava, 1969.

Kuohuntaa vuoden 1967 ylioppilasaineista

Kotimaisten kielten keskus valitsi kuukauden kirjaksi kesäkuussa 2017 teoksen Ylioppilasaineista ja niiden arvosteluperusteista. Kevään 1967 aineiden tarkastelua. Teos vastasi edellisen vuoden ylioppilasaineiden arvostelua koskeneeseen kuohuntaan.

Syitä äidinkielen opettajien ja Ylioppilastutkintolautakunnan tarkastajien ”arvostelussa todettavalle erilaisuudelle” arvioidan teoksessa näin:

Tavattoman nopeasti edistyvä kielitiede

1960-luvulla ilmestyi enenevästi kielitieteellistä tutkimusta. Kielentutkimuksen kehittymiseen ja kehittymisvauhtiin kiinnittää huomiota myös Milka Ivić, jonka teos Kielitiede ennen ja nyt ilmestyi Auli Hakulisen suomennoksena 1966 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, alkuperäisteos 1963). Näin tekijä alkusanoissa:

Vuonna 1966 saatiin suomennos myös S. I. Hayakawan 1940-luvulla ilmestyneestä teoksesta Ajattelun ja toiminnan kieli (Otava). Kirjan toimitti suomeksi Jorma Toivainen. Näin kirjailija alkusanoissa edustamansa kielentutkimuksen alueen eli semantiikan olemuksesta:

Kansatieteen sanasto aaluvasta öyskäriin

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi 1964 toisen, uudistetun painoksen Toivo Vuorelan teoksesta Kansatieteen sanasto. Ensimmäinen painos oli julkaistu vuonna 1958.

Uuden laitoksen esipuheessa Toivo Vuorela toteaa, että kyseessä on edeltäjäänsä verrattuna oikeastaan uusi laitos:

Sanasto sisältää hakusanoja aaluvasta öyskäriin. Monet sanoista ovat nykykatsannossa erikoisia, ja monien sanojen merkitykset poikkeavat nykyisistä. Tässä joitakin sanoja ja selityksiä:

aaluva aalua rukiin juuresta kasvanut uusi, hento laiho; lakoutuneen heinän odelma, äpäre (ruots. ål).

etulainen sijainen, etumies.

hiimosti Karj. tartunnainen tauti, kalma; kammon tunne; intohimo.

kakkara pyöreä kakku, leipä, limppu; Karj. riehtilässä paistettu ohut leivonnainen, jonka päälle levitettiin syömään ruvettaessa puuroa ja käännettiin kaksin kerroin.

keili tuura, uppu; varstan kieli; kermanekka; vihaisen sonnin kaulaan ripustettu pölkky.

lietsoin laite, jolla pajan ahjoon puhalletaan ilmaa, -> palkeet.

nyylä nappi: IS nyylä, EKarj. nyplä.

pitkäpiimäinen kantamisen aikaan kauan ummessa oleva lehmä.

suvalkko, suvakko EKarj. kangaspuiden loimitukki, käärilauta (ven. svolok)

tulkkuet, tulkkuset poikittaiset kapulat rakovalkean hirtten välissä.

vero Karj. ruoka-ateria.

ällö suuta kohti levenevä (astia), illo.

ääreiset viljaa viskattaessa lähelle jäävät kevyet kahujyvät, vrt. pääjyvät, rajaiset.

ääret, äärekkeet Savo kengän äärinahkat, -> kengäs.

öyskäri -> äyskäri.

---

---