Sanoin saavutettu: 1920-luku
Iloa ja lakeja, kuohuntaa ja vakiintumista.
Sivun sisällys
Iloinen, kultainen, kuohuva kymmenluku
Laki ja laillisuus
Vuosikymmenen sanoja
Sukunimilaki – kaikille sukunimi!
Vakiinnuttamisen vuosikymmen
Ajan hahmo: Artturi Kannisto
Vuosikymmenen kirjasatoa
Vauhti ja vallattomuus, modernismi ja nousukausi, tieteen edistyminen ja taiteen kukoistaminen, työteliäisyys ja teollistuminen. Muun muassa tällaisilla ilmauksilla on luonnehdittu 1920-lukua.
Maailmansodan ja Suomessa sisällissodan jälkeen moni asia oli uudessa asennossa. Sotien synnyttämät tuhot ja traumat olivat valtavat. Silti – tai ehkä siksikin – kehitys tuntui kehittyvän ennennäkemättömän ripeästi, ikään kuin monet padot olisivat murtuneet, ahtojäät murrettu.
Iloinen, kultainen, kuohuva kymmenluku
1920-lukua on määritelty monin tavoin, usein myönteisesti. Puhutaan iloisesta ja onnellisesta, myös kultaisesta (saks. Goldene Zwanziger) ja kuohuvasta (engl. Roaring Twenties) vuosikymmenestä. Yhdysvalloissa ja monissa muissa läntisissä maissa elettiin taloudellista nousukautta sekä nopeaa yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta. Yleisesti arvellaan, että 1920-lukua luonnehti elämäniloinen optimismi.
Innovatiivinen 1920-luku ainakin oli: Jazz! Chaplin! Kynsilakka! Autoilu! Art deco! Puskutraktori! Liikennevalot! Penisilliini, insuliini, C-vitamiini, laastari! Rautakeuhko (hengityslaite)! Yleisradiotoiminta! Mikki Hiiri valkokankaalla! Puhelinsoitto New Yorkista Lontooseen! Tutankhamonin haudan löytyminen! Atlantin ylitys lentokoneella! Jääkiekon maailmanmestaruuskisat! Selvyyttä atomin rakenteesta! Ymmärrys maailmankaikkeuden laajenemisesta!
Suomessakin taiteet kukoistivat. Kirjailijaryhmä Tulenkantajat avasi ovia Eurooppaan. Vuosikymmenen merkittäviä kirjailijanimiä olivat muun muassa Uuno Kailas, Ilmari Kianto, Olavi Paavolainen, Edith Södergran, Katri Vala ja Mika Waltari. Kunnianhimiosia teoksia ilmestyi Ryysyrannan Joosepista Suureen illusioniin – kaikki tuntui olevan sanataitureillekin mahdollista. Musiikissa loistivat Leevi Madetoja, Aarre Merikanto, Jean Sibelius ja monet muut. Arkkitehtuuri oli voimissaan, niminä muun muassa Eliel Saarinen ja Alvar Aalto.
Elokuvia tehtiin ja katsottiin ahkerasti. On sanottu, että 1920-luvusta muodostui suomalaisen mykkäelokuvan nousukausi, jota hallitsivat Suomen ensimmäinen ja pitkäikäisin teollinen elokuvayhtiö Suomi-Filmi Oy ja sen rautainen toimitusjohtaja-ohjaaja Erkki Karu. Vuosina 1919–1929 Suomessa valmistui 56 pitkää elokuvaa. Vuosikymmenen elokuvia olivat muun muassa Ollin oppivuodet (1920), Nummisuutarit (1923), Koskenlaskijan morsian (1923) ja Tukkijoella (1928).
Suomi-Filmi julkaisi vuonna 1922 ulkoministeriön tilaaman mainoselokuvan Finlandia. Näin elokuvasta kerrotaan Elonet-verkkosivuilla:
”6-näytöksinen filmi Suomen maasta ja kansasta sellaisina kuin ne ulkomaalaisille esitetään”, syntyi ulkoministeriön tilauksesta. Mykkäelokuvan sisältösuunnitelman laati lähetystöneuvos Georg Theslöf, ja sen ohjauksesta huolehti Eero Leväluoma Erkki Karun valvonnassa. Finlandiasta valmistettiin kopioita ainakin seitsemänä erikielisenä versiona, ja sitä esitettiin vuosikymmenen mittaan useissa Euroopan maissa sekä Etelä- ja Pohjois-Amerikassa.
1920-luku (Wikipedia)
Suomi 1920-luvulla (Wikipedia)
Roaring Twenties (Britannica)
Finlandia (Elonet)
Lauri Piispa ja Jorma Junttila 2013: Suomalainen elokuvatuotanto 1919–1929 (Elonet)
Jouni Tulonen: Näin Suomi-kuvaa kirkastettiin lähes 100 vuotta sitten – kadonneesta suurelokuvasta uusi upea versio (Yle Teema, 28.12.2017)
Laki ja laillisuus
Suomessa vääntö valtiomuodosta oli ratkennut. Ei sitä kuningaskuntaa sitten tullutkaan. Vuoden 1919 hallitusmuodon perustava lähtökohta on se, että valtiovaltaa kuuluu Suomessa ”kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”. 1920-luvulla parlamentarismi oli kovassa testissä.
Lainsäädännön perustaa luotiin jyrkkien poliittisten vastakohtaisuuksien oloissa. Vuosikymmeneen mahtuu niin heimosotia, läskikapinaa kuin Lapuan liikettäkin. 1920-luvulla hyväksyttiin useita yhteiskuntaa perustavasti muovanneita lakeja, esimerkiksi nämä: sukunimilaki (1920), yleinen oppivelvollisuuslaki (1922), asevelvollisuuslaki (1922), Lex Kallio (laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin, 1922), köyhäinhoitolaki (1922), laki avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista (1922), uskonnonvapauslaki (1922) ja avioliittolaki (1929).
Kansaa puhuttivat myös kieltolaki ja niin sanotut kommunistilait. Koko vuosikymmenen voimassa ollut kieltolaki tarkoitti alkoholin myymis- ja valmistamiskieltoa. Kommunistilait tulivat voimaan vuosikymmenen lopussa, ja niillä kiellettiin kaikki kommunistiseksi katsottu poliittinen toiminta.
”Ohjeenani Suomen laki”
”Tehtävääni koetan voimieni mukaan täyttää, ohjeenani Suomen laki ja Suomen maan ja kansan menestys. (…) kaikki hyökkäykset maan ulkonaista turvallisuutta ja sisäistä oikeusjärjestystä ja laillista valtiovaltaa vastaan torjutaan. Mutta samalla on vaadittava, että julkisissa toimissa olevat tekevät tehtävänsä niin, että jokainen kansalainen tuntee nauttivansa laillista oikeusturvaa.”
Tähän tapaan jyrähteli tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg virkaanastujaispuheessaan 26. heinäkuuta 1919. Tasavalta oli nuori, olot olivat monin tavoin vakiintumattomat. Ståhlberg oli päättänyt puhua painokkaasti laista ja laillisuudesta sekä turvallisuudesta ja oikeusturvasta.
Tuossa historiallisessa tilanteessa valinta oli vähintäänkin ymmärrettävä. Nyt oltiin vasta rakentamassa vakaan yhteiskunnan perusteita, ja Suomen lain merkitystä tuskin oli mahdollista tuossa tilanteessa liikaa korostaa.
Ståhlberg muistetaan etäisenä miehenä, joka teki aikalaisiinsa majesteetillisen vaikutuksen. Tämä pohjimmiltaan ujo mies ilmeisesti kirjoitti vähäpätöisimmätkin puheensa etukäteen paperille. Virkaanastujaispuhe on kuunneltavissa Yle Areenasta.
Lain pitkä historia
Niin lakikeskustelujen kuin itse lakienkin historia on pitkä. 1920-luku on tässä mielessä lähes lähimenneisyyttä! Suomessa tiedetään sovelletun kuningas Maunu Eerikinpojan maanlakia jo 1350-luvulla. Maanlaki uudistettiin Kristoffer-kuninkaan hallituskaudella vuonna 1442.
Ensimmäinen Ruotsin vallan aikainen suomenkielinen laki oli herra Martin 1580-luvulla laatima suomennos Kristoffer-kuninkaan maanlaista. Suomalaissyntyinen Martti eli Martinus Olai toimi Tukholmassa kirkkoherrana ja hovisaarnaajana.
Ruotsin valtakunnassa elettiin vuonna 1766 niin sanottua vapauden aikaa, jolloin säätyjen valta oli suurimmillaan suhteessa kuninkaan valtaan. Joulukuun 2. päivänä säädyt hyväksyivät Tukholmassa uuden painovapausasetuksen, jolla oli komea nimi: Kuning:sen Maj:tin Armollinen Asetus, Wapaudesta Kirjoitta ja Prändätä. Asetuksen allekirjoitti ja vahvisti sinetillään tavan mukaan silloinen kuningas Aadolf Fredrik.
Vuoden 1766 painovapausasetus ei ehtinyt olla kauan voimassa Ruotsin valtakunnassa. Jo vuonna 1774 sen korvasi uuden kuninkaan Kustaa III:n mielen mukainen Uudistettu Asetus Ja Käsky Kirjoittamisen- ja Pränttämisen-Wapaudesta.
Uudistaminen merkitsi käytännössä tiukentamista: kun aiemmin oli voinut selvitä sakoilla kirjoitettuaan jotakin perustuslakia, kuningasta tai hallitusmuotoa vastustavaa, nyt moinen kirjoittelu sai valtiorikoksen statuksen ja saattoi johtaa kuolemantuomioon; myös lehdistösensuuri tiukkeni. Uskonnollisen kirjallisuuden ennakkosensuuri pysyi entisellään.
Suomenkielisiä lakeja vuodesta 1734 alkaen
Suomalaisen oikeuskielen vaiheita käydään läpi teoksessa Oikeuskieli ja säädöstieto: Suomenkielinen lakikirja 250 vuotta (Suomalainen lakimiesyhdistys, 2010). Teoksen mukaan vuosi 1759 oli käännekohta suomalaisen oikeuskielen historiassa: tuolloin ilmestyi painosta ensimmäinen suomenkielinen lakikirja, vuoden 1734 lain käännös (s. XIII).
Ruotsin vallan aikaista tilannetta teoksessa kiteyttää vanhan kirjasuomen tutkija Pirkko Kuutti:
”Lakisuomi ei kehittynyt Ruotsin vallan aikana terminologialtaan ja sanonnaltaan johdonmukaiseksi eikä sellaisten kielten tasolle, joilla pystyttiin ilmaisemaan monien erityisalojen ilmiöitä. (…) Yleinen vaikutelma on, että suomalaisen kirjoitetun lakikielen kehittäminen oli yksilöiden varassa. Vasta painettu lakikirja toi lain samassa kieliasussa kaikkien lukijoidensa käyttöön.” (S. 127.)
Itsenäisyyden ajan oikeskielen kehittämisen ja huollon tilannetta valottaa samassa teoksessa virka- ja säädöskielen tutkija Aino Piehl. Hän kertoo muun muassa 1900-luvun alun tapahtumista: Lakikielen sanastoa oli tarpeen vakiinnuttaa ja kehittää. 1920-luvulla tehtiin useita aloitteita lakikielen sanakirjan laatimisesta. Vuonna 1927 ehdotettiin juridisen tietosanakirjan laatimista, ”koska tarvittiin myös juridisten käsitteiden ja niiden taustojen selittämistä”. (S. 149, 151.)
Säädöskieli
Säädöskieli ja EU-kieli
Matti Räsänen: Kappale oikeuskielen historiaa (Kielikello, 1/2011)
Onko laki yhtä ymmärrettävä kaikille?
Kysymys laillisuudesta liittyy usein kysymykseen siitä, onko laki kaikille sama. Vuosina, jolloin demokratian ja tasavallan perustuksia rakennettiin puhein ja kirjoituksin, tämän vakuuttaminen oli varmaankin välttämätöntä.
Myöhempinäkin aikoina kysymys on ollut olennainen, erityisesti siitä näkökulmasta, voivatko kaikki ymmärtää lakikieltä samalla tavalla. Analyysi lakitekstien risti- ja pykäläviittauksista antaa aihetta olettaa, että laki ei ole sama kaikille: ”Spesialistilla ja ei-spesialistilla on erilaiset mahdollisuudet ymmärtää lakia. Tämä sotii sitä periaatetta vastaan, jonka mukaan lain on oltava puolueeton teksti – sama kaikille. Analyysimme osoittaa, että näin ei käytännössä ole.”
Eduskunnan oikeusasiamies ja oikeusneuvos Lauri Lehtimaja kertoo Lakimies-lehdessä (2/2010) aloittaneensa tuomioistuinjuristin uransa 1970-luvun alkupuolella, jolloin nuorten hovioikeuden esittelijöiden päähän iskostettiin, että hovioikeuden päätöksen pitää aina ”helähtää”. Kielivirheitä tai puolivillaisuuksia ei sallittu. ”Tekstiä viilattiin lähes taidekäsityönä”, kirjoittaa Lehtimaja.
Nyt tilanne on toinen. Sen enempää hovioikeuden päätökset kuin laitkaan eivät ole entisenlaisia. Lakeja on entistä enemmän, ja ne ovat Lehtimajan sanoin entistä ”hajanaisempia, kerrostuneempia ja monimutkaisempia”. Monet ovat ”ylikansallista alkuperää”. Eritasoisia normeja on paljon: perustuslaki saattaa syrjäyttää tavallisen lain, ja ylikansalliset normit saattavat syrjäyttää kansallisen lainsäädännön.
Lehtimajan mukaan suomalainen oikeuskieli ei enää helähdä Viipurin vanhalla kaiulla. Siitä on tullut ”elefanttitautista käännösmössöä”. Vielä 1980-luvulla lainvalmistelun idealistisena tavoitteena oli Lehtimajan mukaan se, että ”lakikirjaa pystyisi kuka tahansa lukemaan peruskoulun antamilla pohjatiedoilla”. EU-Suomessa ajatus on ”kaunis mutta mahdoton”.
”Eduskunnan pitää lakikielen kehityksessä käydä etunenässä”
Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma piti elokuussa 2013 juhlapuheen Hämeenlinnan Verkatehtaalla Oma kieli 150 vuotta -juhlatilaisuudessa. Tässä katkelmia puheesta:
Myös eduskunta on vaikuttanut suomen kielen kehitykseen. Kansanedustajat ovat vaikuttaneet erityisesti lakikieleemme, joka itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä ei ollut vakiintunutta. 1920-luvulla kansanedustajana toiminut professori Julius Ailio sanoi, että ”eduskunnan pitää lakikielen kehityksessä käydä etunenässä, ottaa huomioon kielentutkimuksen tulokset ja koettaa päästä vakiinnuttamaan meidän virallista kirjoitustyyliämme ja kehittää sitä edelleen”.
Poliittinen valtakamppailu eri valtioinstituutioiden välillä heijastui myös kieleen. Eri valtioelinten kieliasusta käytiin kovaa kamppailua koko 1920-luku. Hallitus tahtoi korostaa omaa asemaansa kirjoittamalla esityksiinsä ”Hallitus”-sanan aina isolla kirjaimella. Eduskunnan valiokunnat puolestaan kirjoittivat ”hallituksen” aina pienellä kirjaimella.
Suomen kielen laajin ja tärkein opaskirja ja selitysteos oli pitkään Nykysuomen sanakirja. Tämä teos sai alkunsa, kun eduskunta hyväksyi vuonna 1927 aloitteen ”suomen kirja- ja sivistyskielen kantasanakirjan aikaansaamiseksi”. Aloitteen tekemiseen vaikuttivat lainsäädäntötyössä havaitut vaikeudet. Sanakirjaa tarvittiin, koska lakitekstien selkeyttä ja täsmällisyyttä oli vaikea valvoa.
Laillisuuden talo
1920-luvulla rakennettiin laillista yhteiskuntaa. Samaan aikaan rakennettiin myös lainsäätäjille arvoistaan työpaikkaa, eduskuntataloa. Talon peruskivi muurattiin huhtikuussa 1927. Talon oli määrä valmistua jo kevääksi 1929. Lakkojen, työselkkausten ja muiden ongelmien vuoksi rakennustyö kesti kuitenkin viisi vuotta. Juhlallisia vihkiäisiä vietettiin maaliskuussa 1931.
Arkadia oli arvostettu huvila-alue, joita 1800-luvun alkupuolella muodostettiin Töölön suunnalle. Töölön alueelle 1820–1830-luvuilla tehdyssä asemakaavassa suosittiin kadunnimistöä, joka oli peräisin muun muassa Töölön alueen vanhoista paikannimistä, tunnetuista historian henkilöistä ja mytologisista paikoista ja henkilöistä. Myös roomalainen ja kreikkalainen mytologia oli käytössä, ja sanan Arkadia alkuperä löytyykin kreikkalaisesta maakunnan nimestä. Muun muassa kreikkalaisen nimistön lainaaminen julkisten rakennusten, kaupunginosien, aukioiden ynnä muiden nimiin on vanhaa eurooppalaista perinnettä. Erityinen innoittaja oli Kreikan vapaustaistelu 1800-luvun alussa.
”Lak siätiä, oikeus piättiä, Jumala vua totistua”
Väkevämmän laki voittaa heikomman oikeuren. (Hausjärvi, O. Sirpoma, 1936–1937)
Kotikissalla on oikeus oman talon hiirihin. (Isokyrö, S. Tanner, 1934)
Se asija ei olekaan koiran purema, ku se on oikeuden panema. (Juva, L. Maljanen, 1932)
Tule tänne vaan, sillä oikeus on kova, sanoi talitiainen, kun hän kurkea nokasta talutti. (Loimaa, K. Seppälä, 1933)
Hyvä tuli, tuomari nauraa! sanoi väärän asiansa voittanut mies oikeudessa. (Paltamo, Matti Lehtola, 1933–1934)
Ei väsy herrat kirjottaessaa eikä oikuus tuomitessaa. (Valkeala, A. Stenroth, 1932)
Laki on laki ja se on niin kuinka sitä käytetään. (Alatornio, S. Honkanen, 1933)
Eipä sitä koirra purrut jonk on laki lankettanut. (Hausjärvi, K. Ledig, 1936–1937)
Suomes o sellane lak, et kel ei uo hevosta, ni kävelkyöö jalkasii. (Joutseno, A. Pekurinen, 1932)
Se on vanha Ruotsin laki, jolla ei ole hevosta kävelköön jalkasin. (Hausjärvi, J. Sillanpää, 1936–1937)
Laki laatii lautamiehen mutt ei lautamies lakia. (Hausjärvi, O. Sirpoma, 1936–1937)
Laki on herroille lempeä mutta kyllähän köyhää kourii. (Hausjärvi, O. Sirpoma, 1936–1937)
Laki herroilta eväät syö köyhille raippoja antaa. (Hausjärvi, O. Sirpoma, 1936–1937)
Löytyy laki laiskallekkin norja vitsa virkullekkin. (Hausjärvi, O. Sirpoma, 1936–1937)
Lak siätiä, oikeus piättiä, Jumala vua totistua. (Joutseno, H. Lampinen, 1932)
Lak on niin kus se luvetaa. (Kiuruvesi, H. Martikainen, 1932)
Lak on tehty rikottavaks. (Laukaa, J. G. Oksanen, 1932)
Kello on kuusi ja Suomessa laki uusi! (Paltamo, Matti Lehtola, 1933–1934)
Vuosikymmenen sanoja
Millaisia sanoja otettiin käyttöön 1920-luvulla? Jonkinlaisia vastauksia kysymykseen saa tutkimalla Lauri Hakulisen teosta Suomen kielen rakenne ja kehitys. Teoksessa on alaluku ”1920-, 1930-, 1940-, 1950- ja 1960-luvun uutuuksia”, johon kirjoittaja on monistä lähteistä koonnut sanahavaintoja. Ainakin nämä sanat näyttäisivät Hakulisen koosteen perusteella olevan 1920-luvun tuotoksia:
- ajoittaa ’dateerata’ (E. A. Saarimaa 1927)
- asentaa ’montteerata’ (insinööri Erkki Härkönen 1924)
- avanne ’fisteli’ (lääketiet., Lauri Hakulinen 1928; aikaisemmin aukoma)
- elokuva, elokuvata (Artturi Kannisto 1927)
- halkio (lääketiet., L. Hakulinen 1928)
- jännite (sähkötekn., 1928)
- kiinnostaa, kiintoisa (V. Saukkola 1924)
- kustanne ’kustannustuote’ (1921)
- kustantamo (1923)
- käynnistää (1928)
- lounas ’aamiaispäivällinen’ (= engl. lunch; J. W. Tuurnan eli pakinoitsijanimimerkki Timon ehdottama Uuden Suomen Iltalehdessä 1926; kansankielessä paikoin merkityksessä ’päivällinen, keskipäiväateria’)
- mainonta, mainos, mainostaa (E. A. Saarimaan ehdottamat 1928; nimitystä mainos oli jo 1832 Gottlund käyttänyt Otavansa II osassa merkityksessä ’persoona’, kieliopin terminä)
- oikosulku (L. Hakulinen 1928; ennen lyhytsulku)
- pienjännite (1928; ennen matalajännitys)
- polkumyynti (1924)
- suurjännite (1928; ennen korkeajännitys)
- sähke (Erkki Reijonen n. v. 1929)
- tavoite (Volter Kilvellä 1918, uudelleen tuonut julkisuuteen E. A. Saarimaa 1927)
- tyrmätä (L. I. Itkonen 1928, mallina Lapin suomen tyrmistyä = mennä tyrmään ’mennä tainnoksiin’)
- varauma (Aarni Penttilä 1928, Setälä oli aikaisemmin käyttänyt johdosta varauminen)
- varuskunta (Juhani Aholla eräässä sitaatissa eri merkitysvivahduksessa jo 1918, yleiseen käyttöön saattanut E. A. Saarimaa 1927).
Kliffaa leffassa!
Vuosikymmenen uudissanoja olivat muassa suomalais-ugrilaisen kielitieteen professorin ja etäisen sukukielemme mansin tutkijan Artturi Kanniston kehittelemät elokuva, elokuvateatteri ja valkokangas. Sanaa elokuva hän ehdotti vuonna 1927.
Aikakauslehti Virittäjässä ilmestyneessä artikkelissa Kannisto tarjosi siihen asti käytetyn elävien kuvien sijaan kätevämpää yhdyssanaa. Hän nosti esiin rinnakkaistapauksen edelliseltä vuosisadalta: elävän hopean tilalle oli vakiintunut nopeasti elohopea. Elokuva sopisi Kanniston mukaan mainiosti myös kielessä jo olevan valokuvan rinnalle.
Elokuva (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
Luettelo 1920-luvun suomalaisista elokuvista (Wikipedia)
Suomalainen elokuvatuotanto 1919–1929 (Elonet, Kansallisfilmografia)
Helsingissä mentiin jo 1910-luvulta alkaen leffaan. Kanniston huvitukselle ehdottama nimitys elokuva ei slangissa saavuttanut kummoista suosiota. Levarin ja leffan taustalla on ruotsin ilmaus levande bilder ”elävät kuvat”, josta kääntämällä Kannisto ehdotuksensa teki. Yleiskielessä käännös, slangissa väännös.
Urheat urheilijat?
Vuosikymmen oli urheilun juhlaa. Paavo Nurmi juoksi itsensä lentäväksi suomalaiseksi. Lahdessa järjestettiin 1926 hiihtolajeissa kongressikilpailut, jotka myöhemmin virallistettiin maailmanmestaruuskilpailuiksi.
Verbi urheilla on johdettu sanasta urho. Se esiintyy jo Mikael Agricolan teksteissä ja tarkoittaa täysikasvuista miestä ja sankaria.
Urho puolestaan on samaa alkuperää kuin uros. Urho on ehkä syntynyt abstrahoitumalla sanan uros vokaalivartalosta uroho- > urho-, josta edelleen mukautumalla yleiseen a-tyyppiin urhea.
Urheilla ja urheilu (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
Jukka Lindfors: Paavo Nurmi kilpailee 1920-luvulla (Yle, 8.9.2006)
Jukka Lindfors ja Heidi Sommar: Lahden ensimmäiset MM-isännyydet (Yle, 8.9.2006)
Urho (Suomen etymologinen sanakirja)
Etunimi Urho on omakielinen nimi, joka tuli käyttöön 1800-luvun loppupuolella. Vuonna 1879 se esiteltiin Uuden Suomettaren nimiehdotuslistassa ”Kandidati-lista tulevain vuotten kalenteriin”. Viralliseen almanakkaan nimi pääsi vuonna 1908.
Suomalaisuuden ja kansallishengen lisäksi nimen valintaan on vaikuttanut sen sisältö. Ikiajat on lapsia nimetty heille toivottujen ominaisuuksien mukaan, joita nimen on haluttu enteilevän. Urho on sopinut tällaiseksi toivenimeksi hyvin, tarkoittavathan sanat urhea ja urho rohkeaa, miehuullista ja rivakkaa. Ajan hengen mukaisesti nimen suosio poikien ensimmäisenä nimenä oli suurimmillaan 1900–1920-luvuilla.
Urho (Kysymyksiä ja vastauksia nimien alkuperästä)
Sirkka Paikkala: Urho Kaleva Kekkonen (Helsingin Sanomat, 29.8.2000)
Radion ja muiden ajan sanojen taustaa
Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä -sivuillamme on julkaistu monien 1920-lukuun liittyvien sanojen selityksiä. Yleisradiotoiminta alkoi Suomessa 1926. Radio-sanan pohjana on latinan radius. Jo vuonna 1897 ehdotettiin telefonin tilalle sanaa puhelin. Mainos on johdettu murteissa käytetystä verbistä mainoa, joka tarkoittaa ihmettelemistä ja kehumista. Kone-sanan historiasta löytyy sellaisia merkityksiä kuin ’taikakalu’, karjalassa myös ’taika’.
Penisilliini löydettiin jo 1800-luvulla. Sen nimi on johdettu tätä ainetta tuottavasta Penicillium-suvun homesienestä, pensselihomeesta. Sienen tieteellisen nimen lähtökohta on latinan sana penicillus, joka tarkoittaa pientä harjaa, pensseliä. Lääkkeeksi penisilliiniä osattiin käyttää vasta toisen maailmansodan lopussa, vaikka sen ominaisuudet huomattiin jo 1920-luvun lopussa.
Kone (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
Mainos (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
Penisilliini (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
Puhelin (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
Radio (Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä)
Elokuvat jo Vanhempieni romaanissa
Vuosina 1928–1930 julkaistussa teoksessaan Vanhempieni romaani Arvid Järnefelt antaa elokuvienkin tulon toimia esimerkkinä kaupungistumisen etenemisestä.
Siihen aikaan kun voutimme, niinkuin edellä on kerrottu, ihmetellen töllisteli uusia tulokkaita ja korvat hörössä kuunteli heidän uusia puheitaan, ei vielä ollut seudullamme olemassa noita suuria komeuksia, jotka nyt viskaavat savupiippunsa pilvien tasalle ja todistavat itsestään peninkulmien päähän, muutettuaan pienen pysäkkimme ympäristön melkein kaupungiksi puoteineen, osuuskauppoineen, näyteikkunoineen, kahviloineen, pankkeineen, teurastamoineen, partureineen, muotiliikkeineen, elokuvineen ja teattereineen, joka sijaitsee ”Tietolassa”, työväen uhkeassa talossa.
Tämä Tietola, joka on kaiken sen ympärille kasvaneen komeuden keskellä, ei kuitenkaan ole mikään viime aikain tuote, vaan se rakennettiin jo kuusikolmatta vuotta sitten eli melkein ensimmäisinä vuosina sen jälkeen, kun sosialistit olivat seudullemme ilmestyneet. (Vanhempieni romaani, III osa, luku 6.)
Sukunimilaki – kaikille sukunimi!
Suomessa nimenantoa säädellään lailla. Suomen ensimmäinen sukunimilaki tuli voimaan vuonna 1921 ja ensimmäinen etunimilaki vuonna 1946. Sukunimilaki uudistettiin 1985.
Vuonna 1991 tuli voimaan sekä etu- että sukunimet sisältävä nimilaki, jota uudistettiin muun muassa vuonna 2017. Tuorein on vuonna 2019 voimaan tullut etu- ja sukunimilaki.
Sukunimi pakolliseksi
Ennen vuoden 1920 lopussa annettua ja vuoden 1921 alussa voimaan tullutta sukunimilakia nimien antaminen oli melko villiä. Sukunimi tuli tuolloin pakolliseksi. Sukunimetön velvoitettiin ottamaan itselleen sukunimi vuoden kuluessa.
Papiston puolesta on melkein ilolla tervehdittävä, että näin vaivaloinen asia annettaisiin henkikirjoittajan tehtäväksi
Sukunimilain säätämisen vaiheita käydään läpi nimistöntutkija Sirkka Paikkalan väitöskirjassa Se tavallinen Virtanen. Näin Paikkala (s. 580–583):
Lakiesitys otettiin täysistunnossa 15.10.1920 toiseen käsittelyyn. Yleiskeskustelussa painotettiin pitkäaikaista tarvetta lakiin, mutta tuotiin esiin myös vaikeudet, jotka olivat liittyneet vapaaseen nimenmuutosoikeuteen: ”Varsinkin rikolliset henkilöt käyttävät tätä hyväkseen siten, että saattavat muuttaa nimensä 2, 3 kertaa jopa enemmänkin ja siten päästä tuosta ikävästä ja pahoin tunnetusta firmanimestä. Sillä oikeastaanhan on sukunimikin tavallaan jonkunlainen firmanimi.”
Paikkalan mukaan keskustelussa otettiin kantaa myös siihen valiokunnassa erimielisyyttä aiheuttaneeseen aiheeseen, kuka hoitaa sukunimien antamisen ja muuttamisen, papit vai henkikirjoittaja. Tuleva arkkipiispa, kokoomuksen Erik Kaila totesi näin:
Papiston puolesta on melkein ilolla tervehdittävä, että näin vaivaloinen asia annettaisiin henkikirjoittajan tehtäväksi. Mutta sitä vastustaa kuitenkin se asianhaara, että henkikirjoittaja asuu kaukana suuressa piirissä, johonka yksityisen on vaikea päästä, jotapaitsi hän on melkoisen osan vuodesta matkoilla. Ei voi sentähden pitää tarkoituksenmukaisena eikä käytännöllisenä, että asia jätettäisiin henkikirjoittajan huostaan. (Valtiopäivät 1920. Poytakirjat II.)
Se tavallinen Virtanen – nimenantoon herderiläis-hegeliläisiä tuulia snellmanilais-runebergiläis-topeliaanisessa ilmastossa
Sirkka Paikkala kuvaa teoksessaan, miten 1800-luvulla syntynyt uusi Virtanen-nimityyppi valloitti Suomen (s. 627–630). Tässä katkelmia teoksen yhteenvetoluvusta:
Sukunimistön uudennokset kiedottiin vanhoihin käärepapereihin – nen-loppuisiksi itäsuomalaisten sukunimien mallin mukaan – ja sisällöksi pakattiin aikakauden suomalaisia, kansallisromanttisia perusihanteita. Luontoa syleillen kansallisen nousun aamunkoitossa hämäläisistä, satakuntalaisista, varsinaissuomalaisista ja uusmaalaisista tehtiin Virtasia, Lahtisia, Aaltosia, Vuorisia, Niemisiä, Lehtisiä ja Tuomisia mutta myös Suomisia ja Toivosia.
1800-luvulla syntynyt uusi Virtanen-nimityyppi erosi vanhoista itäsuomalaisista nen-loppuisista nimistä paitsi syntytapansa myös sisältönsä puolesta. Itäsuomalaiset sukunimet olivat synnyltään ensisijaisesti patronyymisiä ja toissijaisestikin jollain muulla tavalla kantajansa konkreettisiin historiallisiin oloihin (asuinpaikkaan, ammattiin) tai ominaisuuksiin liittyviä. Sen sijaan länsisuomalainen Virtanen-tyypin nimistö oli luonteeltaan primaaristi ideologista ja muodostustavaltaan abstraktia ja mallinmukaista.
Vanhat itäsuomalaiset nimet pohjautuivat vanhaan kansankulttuuriin, mutta uudet, kansallisen heräämisen ajan Virtanen-tyypin nimet olivat eurooppalaisia herderiläis-hegeliläisiä tuulia suomalaisessa snellmanilais-runebergiläis-topeliaanisessa ilmastossa. Tavoitteena oli sivistyksellisesti, sosiaalisesti ja kielellisesti yhtenäinen suomalainen kansakunta, jonka syvimmät kansalliset tuntemukset sidottiin maisemapatriotismiin. Kansallisen ihannemaiseman panoraama siirtyi sukunimiinkin. Olen kutsunut syntynyttä sukunimityyppiä Virtanen-tyypiksi sen yleisimmän edustajan mukaan.
Miten Saarisesta tuli Saarinen?
Sirkka Paikkala kertoo teoksessaan, miten esimerkiksi Saarisesta tuli juuri Saarinen (s. 450–451). Arkkitehti Eliel Saarisen isä Juho Saarinen (s. 1846) on kertonut muistelmissaan sukunimensä synnystä.
Juho oli papinkoulun käytyään saanut vuonna 1859 isältään luvan lähteä jatkamaan opintoja edellisenä vuonna Jyväskylään perustettuun suomenkieliseen yläalkeiskouluun. Ohjeita hän sai Sysmän kirkkoherralta, rovasti Jakob Johan Lindeqvistiltä. Juhoa kouluun varustettaessa isä oli todennut: ”Kun sinä nyt lähdet kouluun, niin pitäähän sinulla olla kölli.” Kölliä käytettiin siihen aikaan Sysmässä merkitsemään sukunimeä; siellä kysyttiin ”Mikäs sen herran kölli on ja kuinkas herraa karahtierataan?” Leskirouva Lenbohm oli ehdottanut Juholle sukunimeä Hörlin 29, mutta isä oli valinnut aapiskirjan nimiluettelossa mainitun nimen Qvickström. (Saarinen 1920: 68–69, 86.) Nimi ei kuitenkaan jäänyt pitkäaikaiseksi, mistä Juho Saarinen kertoo seuraavasti:
Oltuani ehkä kuukauden päivät koulussa kutsui opettaja minut eräänä päivänä kamariinsa ja virkkoi: ”Ei se sinun ruotsalainen sukunimesi ole oikein mukava, kyllä sinun on saatava suomalainen nimi.” Asiasta neuvoteltuaan kanssani ja kuultuaan kotini sijaitsevan Saarenkylässä sanoi hän: ”Siitähän se tuleekin oikein sopiva sukunimi: Saarinen.” Ja sitä tietä meni minun ruotsalainen köllini! (Saarinen 1920: 120–121.)
Kun sinä nyt lähdet kouluun, niin pitäähän sinulla olla kölli.
Avioliittolaki määräsi vaimon kantamaan miehensä nimeä
Kirjassa Se tavallinen Virtanen käsitellään myös naisen sukunimeä lainsäädäntökeskustelussa, muun muassa tähän tapaan (s. 560–561):
Vuoden 1920 sukunimilaki oli antanut naiselle oikeuden miehensä sukunimeen, mutta ei siihen velvoittanut. Avioliitossa syntyneet lapset saivat isänsä sukunimen. Vasta vuoden 1929 avioliittolaki määräsi naisen kantamaan miehensä sukunimeä joko sellaisenaan tai omaan sukunimeensä yhdistettynä. Yhdistelmänimeä ei tarkoitettu kuitenkaan periytyväksi nimeksi, joten se ei perinteisessä mielessä täytä sukunimen kriteerejä, vaikka se juridiselta kannalta lain säätämisen jälkeen sukunimi onkin. – Miehen nimen käyttöpakko poistui vuoden 1985 sukunimilaissa, jolloin se oli kestänyt 56 vuotta.
Vakiinnuttamisen vuosikymmen
1920-luku oli merkittävä vuosikymmen suomen kielen vakiinnuttamisen kannalta. Kirjassaan Kielenhuollon juurilla (SKS, 2014) Taru Kolehmainen kiinnittää erityistä huomiota vuoteen 1927:
Vuosi 1927 oli hyvin merkittävä vuosi suomen kielen vakiinnuttamisen kannalta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) vuosikertomukseen kirjattiin kaksi aloitetta, joista toinen johti kirjakielen sanakirjan eli Nykysuomen sanakirjan toimitustyön aloittamiseen ja toinen ensimmäisen varsinaisen kielenhuoltoelimen eli SKS:n (lisätyn) kielitieteellisen valiokunnan perustamiseen. (S. 77.)
SKS:n kielivaliokunta (…) piti ensimmäisen kokouksensa E. A. Tunkelon kotona Helsingissä 29.9.1928. (…) Järjestäytymisen jälkeen mentiin suoraan käytännön toimiin. Ensimmäisen kokouksen asiaslistalla olivat vierassanat, lähemmin uudehkohjen vierasperäisten sanojen oikeinkirjoituksen (ja ääntämisen) vakiinnuttaminen. (S. 82.)
Kielivaliokunnan ensimmäisen syyskauden (1928) päätösten selostuksissa saa eniten palstatilaa edellä kerrottu ensimmäisen kokouksen kiista ja päätös vierassanojen kirjoittamisesta. Muita vierassana-asioita oli miljardin, bulevardin ym. kirjoittaminen ja sanatyypin ”federatsioni” suomalaistaminen (federatio vai federaatio?), jossa päätökseksi tuli – nytkin keskustelun ja ääenstyksen jälkeen – asu federatio, samoin resoluutio, emootio, mutta prepositio, opinio. (S. 85.)
Taru Kolehmainen: Kielenhuollon juurilla. Suomen kielen ohjailun historiaa (2014, pdf)
Terho Itkonen: ”Armeenian invaliidit”. Pitkä vai lyhyt vokaali vierassanoissa? (Kielikello, 4/1993)
Sanastuksen alkuvaiheet
Sanastaminen tarkoittaa sanojen ja niiden käyttöyhteystietojen keräämistä ja muistiin merkitsemistä. Sanastuksesta alettiin puhua yleisesti suomen kielen tutkimuksen yhteydessä viimeistään 1920-luvulla. Sanojen ja paikannimien laajamittainen keruu alkoi kuitenkin jo aiemmin E. N. Setälän aloitteesta.
Vuonna 1927 Sanakirjasäätiö alkoi julkaista Sanastaja-lehteä, jossa tiedusteltiin kiinnostuneilta kansalaisilta murresanoja Suomen murteiden sanakirjaa varten. Vielä vuonna 1925 Kustaa Vilkuna kirjoitti sanastaa-verbin lainausmerkkeihin.
Leena Joki ja Riina Klemettinen: Sieppari sanapellossa – sanastus eilen ja tänään (Kielikello, 4/2015)
Aineistoa sanastamalla
Sanastaja 2020 (Kotus-blogi)
Vuonna 1924 perustettiin kansankielen sanakirjan (nyk. Suomen murteiden sanakirjan) suurhanketta varten oma laitos, Sanakirjasäätiö. Sen tarkoituksena oli kerätä suomen murteista sanastoa ja muuta tarpeellista aineistoa, pitää vireillä yleisön keruuharrastusta sanakirjan aineiston kartuttamiseksi, tallettaa, hoitaa ja tarjota tutkijoiden käytettäväksi sanakokoelmia sekä laatia sanakirjan käsikirjoitus ja julkaista se.
Sanastonkeruutyön laajuus oli ymmärretty edellisvuosikymmenten kokeilujen jälkeen, ja uuden sitä koskevan suunnitelman laati valtiovallan toimeksiannosta dosentti Kai Donner vuonna 1926. Suunnitelmassa suomen puhuma-alue oli jaettu murrealuejakoa myötäillen 23 keruupiiriin, joista kustakin pyrittiin saamaan ainakin yksi tyhjentävästi kerätty murresanasto. Yksittäisen pitäjän täydellisen sanaston kerääminen veisi useamman vuoden, ja täksi ajaksi pyrki säätiö kiinnittämään koulutetun kerääjän jokaiseen keruupiiriin. Keruun tavoitteena oli todellisten murre-esiintymien, aidon kielenkäytön kirjaaminen.
Valtava määrä kielennäytteitä 1920-luvulta alkaen
Ensimmäisen sadan vuoden aikana suomalainen fennougristiikka oli luonteeltaan pitkälti kieliaineksen keruuta. Kun keruu Suomen itsenäistyttyä ja Venäjän, sittemmin Neuvostoliiton, rajojen sulkeuduttua tuli mahdottomaksi, tarmo käännettiin julkaisemiseen ja tutkimiseen. Seuraavina vuosikymmeninä, 1920-luvulta alkaen, ilmestyi valtava määrä kielennäytteitä ja vankkaa kielitieteellistä perustutkimusta sekä myös folkloristisia ja uskontotieteellisiä tutkielmia. Seuraavat fennougristisukupolvet kouliintuivat ammattiinsa useimmiten edeltäjiensä materiaaleja julkaisemalla ja oppivat sitä kautta tutkimansa kielet.
Lama alkaa vakiintua, piika väistyä, ja Helsingin Kirkkopuiston tyttölyseon oppilaat luovat helsinkiläisen ässän
Lama-sana on alkanut vakiintua Suomessa ilmeisesti 1920-luvulla. Helsingin Sanomat kirjoitti vuonna 1933: ”Kansantaloustieteen ajattelijat ovat – – koettaneet keksiä positiivisia keinoja laman voittamiseksi ja uuden nousukauden aikaansaamiseksi.” Talouselämän terminä lamaa, lamatilaa on kyllä käytetty aikaisemminkin. Kalevi Koukkunen mainitsee vierassanojen etymologisessa sanakirjassaan, että nämä sanat esiintyvät jo J. Conradin teoksessa Kansantalouspolitiikka, joka on julkaistu Laura ja Leo Harmajan suomentamana vuonna 1913.
Piika-sanalla on kielessä lukuisia vastineita, joita kaikkia ei tosin voi pitää sen tarkkoina synonyymeina. On palvelija(tar), palvelustyttö, köksä, huushollerska, sisäkkö, apulainen, kotiapulainen ja talousapulainen. Luettelon sanat ovat suurin piirtein ikäjärjestyksessä. Piika ja palvelija ovat vanhimmat; ne esiintyvät jo vanhimmassa suomenkielisessä kirjallisuudessa 1500-luvulta lähtien. Kotiapulainen ja talousapulainen taas ovat ilmestyneet kieleen vasta vuoden 1920 jälkeen. Ne lienevät nimityksistä ainoat, joiden nykyään voisi kuvitella esiintyvän ammattinimikkeinä virallisissa yhteyksissä. Kaikkiin muihin liittyy jonkinlainen vanhahtavuuden tai arkisuuden sävy puhumattakaan piiasta, joka vaikuttaa suorastaan halventavalta.
Matti Vilppula: Piika ja menetetty maine (Kielikello, 2/1997)
Suomen kielen lautakunta: Sukupuolineutraalin kielenkäytön edistäminen (22.10.2007)
Kiinnostava kysymys on, miten ”helsinkiläinen ässä” on muodostunut niin sanotuksi kansanlingvistiseksi faktaksi. Jäljet näyttävät johtavan 1800-luvulle Helsingin ruotsinkielisiin näyttelijättäriin, joiden puheen liian etisestä ässästä E. N. Setälän tiedetään Kotikielen Seuran pöytäkirjan mukaan huomauttaneen. Slangitutkijoiden Heikki ja Marjatta Paunosen arkistot ja kontaktit paikantavat tämän ääntämyksen innovaattoreiksi Helsingin Kirkkopuiston tyttölyseon oppilaat 1920-luvulla. Oikeakielisyys- ja puheoppaat ovat paheksuneet etistä ässää ainakin 1930-luvulta lähtien, mutta suomalaisille iskelmälaulajille piirteestä muodostui Laila Kinnusen mallista jonkinlainen tavaramerkki.
Ajan hahmo: Artturi Kannisto
Artturi Kannisto (1874–1943) oli kielentutkija, erityisesti vogulin tutkija, Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielitieteen professori, Suomalais-Ugrilaisen Seuran sihteeri ja esimies. Kannisto toimi pitkään Ylioppilastutkintolautakunnan ja useiden tieteellisten seurojen ja akatemioiden jäsenenä. Suurimman elämäntyönsä Kannisto teki keräämällä kieli- ja kansatieteellistä aineistoa Länsi-Siperian mansien parissa.
Kannisto keksi myös sanan, jota on pidetty suomen kielen pisimpänä. Sanasta on tosin sanottu, että se on täysin keinotekoinen, päätteitä yhdistelemällä luotu muodoste, joka ei tarkoita mitään.
Artturi Kanniston henkilöarkisto
375 humanistia: Artturi Kannisto (Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta
Artturi Kanniston työstä ja suhteesta E. N. Setälään kerrotaan Satu Tannerin kirjoittamassa historiikissa Salaperäinen Suomen Suku (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2007). Kannisto muun muassa tyrmäsi Setälän ehdotuksen uudesta tutkimuslaitoksesta.
Vuosina 1926, 1928 ja 1934 ilmestyi kolmiosainen tietokirja Suomen Suku, jonka toimituskuntaan kuuluivat niin Kannisto kuin Setäläkin. Ensimmäisen osan alkusanoissa hanketta kuvataan näin:
Näin ”Suomen suku” valmistuneena käy välttämättömäksi tiedonlähteeksi jokaiselle, ken tahtoo tuntea oman heimon ja myös kaikkien kieliheimolaistemme omaperäistä elämää ja kulttuuria, niin aineellista kuin henkistäkin. Me näemme siitä entistä selvemmin sen pohjan, johon vuosituhansien takaiset esi-isämme lähtivät elämänsä peruskiveä laskemaan ja jolta sitten, vaihtelevin vaihein, lopulta heidän nykyisten jälkeläistensä, m.m. meidänkin elämänmuodot vähitellen ovat nykyiselle asteelleen kohonneet.
Suomen kielen pisin sana ja laulua mansiksi
Kannisto loi useita uudissanoja. Hän niin ikään rakensi pisimmäksi mainitun suomenkielisen sanan. Tästä sekä muista pitkistä ja vähän lyhyemmistäkin sanoista kertoo Vesa Heikkinen videoblogissaan ”Pitkät sanat, eivät pitkästyttävät”. Mukana myös Tatu ja Patu! Sekä lapamato.
Nauhoitearkistossa on Kanniston keräämiä vahalieriöäänitteitä, erityisesti hänen mansien pariin suuntautuneelta tutkimusmatkaltaan 1901–1906. Äänitteet ovat vuosilta 1905 ja 1906. Sävelmät on julkaistu A. O. Väisäsen teoksessa Wogulische und ostjakische Melodien (1937).
*
Kumarreksituteskenteleentuvaisehkollais... (tämä oli vasta alkua)
*
Nauhoitearkistolainen Jaakko Yli-Paavola haastatteli Artturi Kanniston tytärtä Tytti Kannistoa useaan otteeseen. Alta on ladattavissa nauhoitus tammikuulta 2001, kesto 32 minuuttia. Nauhoituksen alussa keskustellaan Artturin Kanniston pitämästä puheesta E. N. Setälän hautapatsaan paljastuksessa. ”Minä yleensä olin kirjoittanut isän sanelun mukaan. Sanoin sitten kun se kuva oli lehdessä, että tuossa isä pitää sitä puhetta, jonka minä sille kirjoitin. Isä tuli sen jälkeen sitten monta kertaa sanomaan, kirjoittaisitko taas minulle puheen.”
Vuosikymmenen kirjasatoa
Käytökseltään karjalainen on luonteva ja miellyttävä, jopa jotkut matkustavaiset ovat hänessä havainneet jonkinlaisen ”ylimyksellisen leiman”. Karjalaisten olemuksessa ja elämässä on piirteitä, jotka viittaavat kauas muinaisuuteen, seikkoja, jotka toisinaan helpommin voi vaistota kuin sanoin selvittää.
(Suomen Suku, II osa: Karjalaiset, s. 12–13)
Kotimaisten kielten keskuksen kirjastossa on 1920-luvulla ilmestyneistä kirjoista esimerkiksi kirjasarjan Suomen Suku ensimmäinen ja toinen osa. Kolmannen, 1934 ilmestyneen osan alkulehdellä on omistuskirjoitus E. N. Setälälle.
Poimintoja julkaisuista
Airila, M. ja Cannelin, K. 1920: Vierasperäiset sanat: ääntämisen ja oikeinkirjoittamisen ohjeluettelo. SKS.
Akateeminen Karjala-seura 1926: Suomalainen valtionyliopisto: Helsingin yliopiston kielikysymykset selvittelyä. Werner Söderström.
Cannelin, Kurt 1920: Suomalais-ruotsalainen sanakirja. WSOY. 3. lis. p.
Finne, Jalmari 1921: Kerrostumat paikannimissä. Historiallinen aikakauskirja N:o 1–2.
Rapola, Martti 1928: Äännehistoriallinen tutkimus Abraham Kollaniuksen lainsuomennosten kielestä. SKS.
Setälä, Vilho 1923: Täydellinen suomi-esperanto sanakirja. Otava.
Vuoristo, P. S. 1926: Kansakoulun kieliopin kertausharjoituksia. Otava.
