Sanoin saavutettu: 1930-luku

Pulaa ja kapinaa, sopua ja sotaa, neuvoloita ja kielineuvoja.

---

---

1930-luku oli monien mullistusten aikaa niin Suomessa kuin laajemminkin. Kommunistilait säädettiin vuonna 1930. Lapuan liike yritti kaataa laillisen hallituksen. Presidentti P. E. Svinhufvud piti 2. maaliskuuta 1932 kovasanaisen radiopuheen, jossa hän käski Mäntsälään kokoontuneita kapinallisia viipymättä palaamaan koteihinsa. Puhe tehosi. Tämä Mäntsälän kapinana tunnettu liikehdintä on ilmeisesti ensimmäinen radion avulla kukistettu kapina maailmassa.

Saksassa nousi vuonna 1933 valtaan Adolf Hitler ja ensimmäiset keskitysleirit perustettiin. Neuvostoliitossa Josef Stalin kylvi tuhoa ”puhdistuksineen”. Svinhufvud korosti uudenvuodenpuheessaan tammikuussa 1935 sovun ja sovinnollisuuden merkitystä, mutta maailma kulki päinvastaiseen suuntaan. Toinen maailmansota alkoi, talvisota alkoi. Ne aloitettiin, ihmiset aloittivat.

Toki vuosikymmeneen mahtuu monenlaista muutakin, niin pulaa kuin siitä nousemistakin. Kieltolaki päättyi 5.4.1932 kello 10.00. Tähän on totuttu viittaamaan numerosarjalla 543210.

Ensimmäinen suomalainen äänielokuva Sano se suomeksi valmistui 1931. Suomi sai myös ensimmäiset varsinaiset filmitähtensä: Siiri Angerkoski, Regina Linnanheimo, Ansa Ikonen, Tauno Palo ja niin edelleen.

Moni klassikkokirja näki päivänvalon, esimerkiksi Tehtaan varjossa (1932), Janne Kubik (1932) ja Alastalon salissa (1933). Hella Wuolijoki aloitti Niskavuori-sarjansa vuonna 1936. F. E. Sillanpää sai vuonna 1939 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kalevalan satavuotisjuhlavuotta vietettiin näyttävästi vuonna 1935.

Radiosta tuli suosittu väline, ja Yleisradio alkoi esittää muun muassa kuunnelmasarjaa Suomisen perhe (1938). Rytmimusiikin suosio kasvoi, ja sellaiset ryhmät kuin Dallapé ja Harmony Sisters nousivat kansan suosioon. Olavi Virta levytti ensimmäisen kerran vuonna 1939. Iskusävelmä, iskelmä, iskostui suomalaiseen tajuntaan.

Myös arkkitehtuuri ja muotoilu olivat voimissaan. Esimerkiksi Alvar Aalto loi 30-luvulla monet tunnetuimmista töistään. Helsinkiin rakennettiin vuodeksi 1940 suunniteltuja olympialaisia varten Olympiastadion.

Kielenhuollossa vuosikymmen oli välillä kiivaankin keskustelun aikaa. Vuonna 1930 ilmestyi kirja, joka vaikutti kielenhuoltoon ja kieliasenteisiin vuosikymmeniä. Teos on E. A. Saarimaan opas Huonoa ja hyvää suomea: oikeakielisyysohjeita. Kielikeskusteluissa olivat usein vastakkain perinteisen purismilinjauksen kannattajat ja liiallisen puhdaskielisyysinnon toppuuttelijat. Peistä taitettiin muun muassa siitä, miten pitäisi suhtautua ”vieraisiin vaikutteisiin”. Yksi merkittävä 1930-luvun tapahtuma oli Lauri Hakulisen vuonna 1937 opetusministeriölle lähettämä ehdotus ”kielineuvonta- ja ohjaustoimiston” perustamisesta. Kielitoimiston syntysanat oli lausuttu!

---

Tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud piti tammikuun ensimmäisenä päivänä 1935 radiopuheen, joka aloitti pitkän, näihin päiviin asti lähes katkeamattomana jatkuneen tradition. Uudenvuodenpuheesta on tullut suomalainen instituutio. Puhetta hiljennytään yhä kuuntelemaan kodeissa, vuodesta toiseen puheista jaksetaan keskustella lehtien palstoilla ja työpaikoilla sekä tätä nykyä tietenkin myös sosiaalisessa mediassa.

Kotimaisten kielten keskuksessa ryhdyttiin 2000-luvun alussa koostamaan puheita korpukseksi, jonka avulla oli tarkoitus tutkia politiikan kieltä, uudenvuodenpuheen lajia eli genreä sekä yleisemmin kielen muuttumista ja kullekin ajalle ominaisia merkityksiä. Aineisto saatiin valmiiksi 2007, ja siitä on valmistunut useita selvityksiä ja tutkimuksia.

Tasavallan presidenttien uudenvuodenpuheiden kokoelmassa ovat kaikki tasavallan presidenttien pitämät uudenvuodenpuheet vuosilta 1935–2007. Muutaman kerran puheen on pitänyt joku muu kuin presidentti. Nämäkin puheet sisältyvät aineistoon.

Liittykäämme lujasti yhteen, lyökäämme veljenkättä toinen toisellemme, siirtäkäämme joutavat riitaisuudet syrjemmäksi, olkaamme hyviä ja jaloja toisiamme kohtaan, pyrkien toisin ajattelevienkin vilpittömään ymmärtämiseen.

Väkeviä sanoja

Vuoden 1935 puhe on tomera, ainakin nykykatsannossa osin ylätyylinen vetoomus sovinnollisuuden puolesta. Se rakentuu abstraktien voimasanojen varaan: sovinnollisuus, yhteisymmärrys, rauha, historia, kansa, työ, sivistys, tehtävä, kehitys, onni ja niin edelleen. Hyvä ja paha, toivottava ja ei-toivottava ovat selvästi esillä vastakohtapareina: vaikeudet ja turmio uhkaavat, mutta yhteisvoimin ponnistellen voitamme vastoinkäymiset, saavutamme myötäkäymisiä.

Puheessa kiinnittää huomioita uudenvuodenpuheille tyypillisen me-hengen luomisen lisäksi suorastaan raamatullinen kehottaminen: valmistautukaamme, liittykäämme lujasti yhteen, lyökäämme veljenkättä ja niin edelleen. Merkille pantavaa ja ajankohtaista 2000-luvullakin on kehotus pyrkiä vilpittömästi ymmärtämään heitäkin, jotka ajattelevat toisin.

Uudenvuodenpuhe vuodelta 1935 on Yleisradion vanhin säilynyt ohjelmatallenne. Puhe on kuunneltavissa Elävästä arkistosta.

År 1935, i det första nyårstalet som någonsin hölls av en president i Finland, uppmanade president Svinhufvud finländarna att räcka varandra brodershandn, med den bestämda formen på -n, utan e.

---

Millaisia sanoja otettiin käyttöön 1930-luvulla? Kysymykseen saa vastauksia tutkimalla Lauri Hakulisen teosta Suomen kielen rakenne ja kehitys. Teoksessa on alaluku ”1920-, 1930-, 1940-, 1950- ja 1960-luvun uutuuksia”, johon kirjoittaja on monista lähteistä koonnut sanahavaintoja. Ainakin nämä sanat näyttäisivät Hakulisen koosteen perusteella olevan 1930-luvun tuotoksia:

Uusi, parempi maailma?

Näin kuvailee kirjailija Pentti Haanpää Lukuhullu-Täkyn ajatuksia romaanissaan Noitaympyrä. Haanpää sai kirjan valmiiksi 1931, mutta se julkaistiin vasta 1956. Viivästymisen syyksi on arveltu muun muassa sitä, että kirja oli liian ajankohtainen ja realistinen. Kirjailija ei kuvia kumarrellut.

Noitaympyrässä tarkastellaan 1930-luvun yhteiskunnallista tilannetta metsätyömies Pate Teikan ja muiden vähäosaisten näkökulmasta. Maailmaa ravistelee suureksi lamaksi kutsuttu taloudellinen kurimus. Suomessa puhutaan pula-ajasta.

Noitaympyrä valittiin vuoden 1931 teokseksi Ylen 101 kirjaa -sarjaan. Toimittajat Nadja Nowak ja Seppo Puttonen valitsivat sarjaan kirjan jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.

Pula ja lama

Laman yhteydessä puhutaan myös pulasta. Yleiskielessä pula tarkoittaa ensinnäkin pulmallista tilaa, tukalaa asemaa, ahdinkoa, hätää, kiipeliä, ja toiseksi se tarkoittaa puutetta, jonkin niukkuuden aiheuttamaa vaikeaa tilaa. Jälkimmäinen pula kuuluu siis myös talouselämän sanastoon.

Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti vuonna 1937: ”Niinkuin muistetaan oli New Yorkin pörssi se saippuakupla, jonka puhkaiseminen viime pulan alussa oli ikäänkuin avajaislaukaus monivuotiselle, piinalliselle maailmanpulalle.” Maailmanpulan Nykysuomen sanakirja määrittelee koko maailman talouselämässä tuntuvaksi lamakaudeksi.

Aikaisemmin puhuttiin paitsi talouspulasta myös taloudellisesta pulasta. Esimerkiksi Kauppalehti kirjoitti vuonna 1935: ”Nimitys ’taloudellinen pula’ tarkoittaa suhdannekäyrän kääntymistä korkeakonjunktuurista laskukonjunktuuriin.” Nykyisin sana talouspula on sävyltään vanhahtava, ja sen asemesta käytetään lama-sanaa.

Ahkera, aurinkoinen ja eteenpäin katsova Suomi näytti parhaat puolensa, kun kirjailija Juhani Ahon pojat Heikki Aho ja Björn Soldan tallensivat Suomi-kuvaa 1930-luvulla. Suomi vuonna 1937 -filmi kuvaa 1930-luvun maaseutua. Filmi on katsottavissa Ylen Elävässä arkistossa.

Peltotöissä käytettiin edelleen muun muassa risukarhia. Suomen murteiden sanakirjasta käy ilmi, että karhia on monenlaisia: risukarhin lisäksi esimerkiksi halmekarhi, hanhenjalkakarhi, itikkakarhi, jäsenkarhi, käpäläkarhi, oksakarhi, tönkkökarhi ja vieterikarhi.

Ajan sanojen juurella

Mistä tulevat sanat diktatuuri ja demokratia? Mikä on hetekan historia, mikä muiluttamisen merkitys? Entä onko iskelmällä jotain tekemistä iskemisen kanssa?

---

1930-luku saattaa näyttää jälkikäteen tarkastellen monin tavoin synkältä ja ilottomalta, mutta tämä on vain yksi totuus. Esimerkiksi Stadin slangiin vuosikymmen toi joitakin uusia, hilpeän kuuloisia tulokkaita, esimerkiksi: bileet ja butilkka. Kieltolain kumoaminen ei jäänyt vaille vaikutuksia. Yksi vuosikymmenelle leimallisista myönteisistä ilmaisuista, suoranaisista hokemista, on eri kiva, joka levisi tuon ajan tehoviestimen radion välityksellä laajaan käyttöön.

Yllätys Suomisen perheen huushollissa

Suomisen perhe esiintyi radiossa ensimmäisen kerran 1938. Sarjaa radioitiin kaikkiaan noin 400 jaksoa. Sen pohjalta tehtiin kuusi kokoillan elokuvaa.

Suomisen perheen varhaisimmassa säilyneessä jaksossa (Isä on enkeli) äiti ja lapset palaavat kotiin kesänvietosta. Kesäleskeksi jäänyt tuomari-isä on sillä aikaa järjestänyt huushollissa yllätyksen. Jakso on kuunneltavissa Ylen Elävässä arkistossa.

Suomisen perheen keskusteluissa kuuluu ajan henki ja kieli. Esimerkiksi ilmaukset eri kiva ja eri mälsä yhdistetään usein juuri Suomisiin. Isä on enkeli -jaksossa kuullaan lausahdus ”Tämä kesä oli eri hurmaava”.

Eri ja kiva kielitieteellisesti

Eri on taipumaton adjektiivi, siis nominiksi epätyypillinen sana. Muita tällaisia ovat aimo, ensi, kelpo, koko, pikku ja viime sekä puheessa myös eka, toka, vika.

Adjektiivi kiva taipuu ja voi merkitä monenlaista hauskaa. Mutta muutakin.

Sanakirjasäätiö järjesti vastaajaverkolleen kiva-sanaa koskevan kyselyn vuoden 1930 alussa. Kyselyyn tuli paljon vastauksia. Niistä käy lähes poikkeuksetta ilmi, että sana oli Suomen keski- ja eteläosissa uusi mutta etenkin nuorison kielessä suosittu merkityksessä ’hauska, nätti, miellyttävä’.

Murteissa kiva voi tarkoittaa myös esimerkiksi ankaraa, kovaa, nopeaa, rajua, rivakkaa, vihaista ja äkäistä. Kiva voi olla niin jyrkkä koski (Pudasjärvi) kuin kiivas rovastikin (Sotkamo).

Eri kiva, että homma pelittää?

Kauheinta – tai oikeastaan huvittavinta – ovat ryminällä kielen valloittavat trendi-ilmaukset. Yhtäkkiä kolumneissa, radiokanavilla ja somemutinassa töitä pukkaa, homma pelittää, kombo toimii, päällä on huikea pöhinä ja kaikki on ihan mahtavaa, niin kuin synonyymeja ei olisi keksittykään.

Saa olla itsekin varuillaan, etteivät tartu – niihin kun on varsinkin kiireessä helppo turvautua. Näissä lohduttaa se, että ne jäävät aikanaan muodista ja ovat pian yhtä vanhanaikaisia kuin Suomisen Ollin eri kiva.

Konkreetteja bileitä ja eineksiä – ynnä jatsia!

Sanat ovat yleensä vanhempia kuin luulisi, näin ainakin oman kokemukseni mukaan. Bileitä olen pitänyt oman sukupolveni sanana ajatellen, että vanhempi ilmaus olisi hipat jostain 1950-luvulta.

Pieleen meni: bileet kuuluu 1930-luvun tulokkaisiin Stadin slangissa. Hipat on 1920-luvulta.

1930-luvulta lähtien adjektiivityyppi romantillinen, loogillinen, teknillinen alkoi lyhentyä tyypiksi romanttinen, looginen, tekninen. Sentapaiset adjektiivit kuin primaarinen ja konkreettinen ovat saaneet rinnalleen ja osaksi korvautuneetkin muodoilla primaari, konkreetti, ja verbityyppi sterilisoida, teoretisoida on keventynyt tyypiksi steriloida, teorioida.

Epäonnisia suomalaistamisyrityksiä on kohdistunut sanaan jazz, jota jo 1930-luvulla yritettiin kotoistaa jatsiksi. Vaikka jatsi pääsi 1950-luvulla hakusanaksi vahvaan kielen auktoriteettiin Nykysuomen sanakirjaan ja moniin musiikkikirjoihin, se ei ole vakiintunut, vaan harrastajat ovat pitäytyneet kansainvälisessä asussa.

Vaikka eine ei ole tarttunut yleiskieleen aterian nimenä, jokainen tuntee kuitenkin ’kaupasta ostettavaa valmista tai puolivalmista ruokaa’ merkitsevän eineksen, joka on johdettu eineestä. Eines-sanan syntymävuosi tiedetään tarkkaan. Sana einesliike sai 1. palkinnon Elannon vuonna 1930 järjestämässä kilpailussa, jossa etsittiin suomalaista vastinetta sanalle charkuterie.

Suurta suksihistoriaa lylyttelystä luikerteluun

Suomalaiset on tunnettu hiihtokansana. Aluksi suomalaiset sivakoivat epäparisilla suksilla. Vasen suksi oli pitkä liukusuksi ja oikea oli lyhyt potkusuksi. Liukusuksi oli nimeltään lyly, lylysuksi tai paljakka. Potkusuksi oli nimeltään kalhu. Kalhusta käytettiin myös nimityksiä kalhutin, koipipotka, sivakka, potakka, potaska, potasma, koipisivakka ja savek.

Näitä nimityksiä ja suksen historiaa esittelee Lahden hiihtomuseon tutkija Helena Parviainen artikkelissaan ”Suksen ja hiihdon alkuperästä”, joka on ilmestynyt 2002 teoksessa Yhdessä hiihtäen. Artikkelissa käydään läpi myös Hugo Sandbergin vuonna 1891 julkaistussa teoksessa Hiihtourheilu Suomessa esiteltyjä hiihtokelejä kuvaavia sanoja: siidekeli, kuura, vienohanki, riivanne, vitihanki, kovahanki, uppokeli, uottokeli, uppukeli, jäätäjä, jäätäjäs, jääde, takkala, sipsu.

Onpa Suomesta löydetty tiettävästi yksi maailman vanhimmista suksistakin. Vuonna 1938 Jaska Repo löysi Sallan Särkiaavalta viemäriojaa kaivaessaan puolentoista metrin syvyydestä särkyneen puuesineen. Sitä pidettiin aluksi reen jalaksena, mutta pohjasta löytynyt ura eli olas todistaa sen olleen suksi. Radiohiilitutkimuksissa kävi ilmi, että suksi on yli 5 000 vuotta vanha.

1930-luku on muutenkin merkittävä vuosikymmen suksimishistoriassa. Suomen Ladun perustava kokous pidettiin Helsingissä Vanhalla Ylioppilastalolla 28. tammikuuta 1938. Järjestö sai nimensä Lauri ”Tahko” Pihkalan ehdotuksesta.

Varsinaisen alppihiihdon ensi merkit nähtiin 1928, kun naisille alettiin järjestää hiihtokursseja, joiden aikana harjoiteltiin muun muassa erilaisia käännöksiä. Tätä alppihiihdon suomalaista alkumuotoa kutsuttiin luikerteluksi.

Hiihtolajien Suomen mestaruuksista alettiin kilpailla 1909, mäkihypyn 1914. Ensimmäiset alppilajien SM-kisat järjestettiin Sallassa 1937. Ensimmäisen päivän ohjelmassa oli syöksylaksu Sallatunturilta Sallajärvelle. Toisena päivänä pujoteltiin Välitunturin rinteellä.

Alppihiihdon vaiheita selostetaan teoksissa Alppihiihdon alkutaival: pujottelu- ja tunturihiihto Suomessa 1920-luvulta 1960-luvulle (Jari Kanerva 2011) ja Alppihiihtäjät: suomalaisen laskettelun historia (Markku Rimpiläinen ja Roger Talermo, 2006). Todennäköisesti Suomessa on ollut mäenlaskuharrastusta jo 1800-luvulla.

Hiihdon hurmaa filmillä

Filmiyhtiö Aho & Soldanin tallentamassa filmikoosteessa esitellään harvinainen alppilaji, pujottelu, joka 1930-luvulla teki vasta tuloaan Suomeen. Käännökset, auraus, hypyt ja muut temput onnistuvat laskettelurinteessä hyvin myös puusuksilla ja villahame päällä. Alppilajien vauhdin hurma on kuitenkin tarttuvaa. Myös perinteinen hiihtotaito oli kunniassa. Kansa kulki suksilla, ja sukset valmistettiin kotona.

Ylen Elävässä arkistossa katsottavissa olevassa filmikoosteessa piipahdetaan talvitapahtumissa ja hiihtokilpailuissa Hyvinkäällä, Kolilla ja Lapin tuntureilla. Kuvat ovat sotia edeltävältä vuosikymmeneltä. Selostus ja musiikki on tallennettu jälkiäänityksenä vuonna 1962.

Lalli luisteli lylyinensä

Suksilla luistelu ei ole aivan uutta. Niin eteni aikanaan jo vanha potkutyylin taitaja köyliöläinen talonpoika Lalli. Pyhän Henrikin surmavirsi tähdentää, kuinka Lalli jouduttuaan piispan surman takia pahaan piinapaikkaan jatkaa siellä lempiharrastustaan: Lalli hiidesä hihtelepi, lylyinensä luistelepi.

Näyttää siltä, että urheilukielessä suositaan hiihtimeen viittaavasta suksi-sanasta yksikkömuotoa monikkomuodon asemesta, ainakin joissakin käyttöyhteyksissä. Ilmeisesti tässä on tapahtumassa tai jo tapahtunut jonkinlainen muutos?

Sana hiihtää lienee alkuaan jäljitellyt ääntä, joka kuuluu suksen alta, kun sillä kuljetaan pitkin lumen pintaa. Hiihtämisellä on murteissa monenlaisia merkityksiä, ’suksilla liikkumisen’ lisäksi esimerkiksi ’laahustaa’, ’kihnuttaa’ ja ’luistaa sivuun’. Vale ja varkaus hihtää samoi latusii, on sanottu Valkealassa. Konginkankaalla taas: sepä nyt koko hiihtamista on tuo mänö.

---

Satatuhatta suomalaista muutti sukunimensä suomenkielisiksi vuosien 1934–1936 aikana. Sirkka Paikkala kertoo väitöskirjassaan Se tavallinen virtanen: suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921 (SKS, 2004) muun muassa karjalaisten nimenmuutosta ja Kalevalan riemuvuoden nimenmuutosta.

Naisten sukunimiä sääteli vuoden 1929 avioliittolaki, joka määräsi naiset ottamaan miehensä sukunimen. Taustalla vaikutti yhtenäistämisnationalismiksi kutsuttu aate.

Suomalainen 1800-luvun nationalismi oli Juhani Myllyn mukaan ns. risorgimento-nationalismia eli nousevaa, heräävää kansallistuntoa. Aikakauden poliittisille johtajille nationalismi oli edistysaate, jonka tarkoituksena oli toteuttaa maailmanhistoriallista oikeudenmukaisuutta. Se erosi 1900-luvulle ominaisesta integraali- eli yhtenäistämisnationalismista, jolle oli luonteenomaista totalisointi: kansakunnalla ja kansallisvaltiolla on ehdoton hegemonia suhteessa yksilöön. Tässä suhteessa myös 1800-luvun lopun nimien suomalaistaminen ja vielä vuoden 1906 suurnimenmuutto edustivat varsinkin säätyläistölle risorgimento- eli alkuperäis- eli liberaalinationalismia, mutta 1930-luvun nimien suomalaistaminen jo yhtenäistämisnationalismia. (Sirkka Paikkala: Se tavallinen Virtanen, s. 114.)

Vuoden 1929 avioliittolaki (annettu Helsingissä 13. päivänä kesäkuuta 1929) määräsi naisen ottamaan aviomiehensä sukunimen (pykälä 32):

”Vaimo saa avioliittoon mennessään miehensä sukunimen; käyttäköön kuitenkin, jos hän tahtoo ja ennen vihkimistä siitä vihkijälle ilmoittaa, sitä nimeä, mikä hänellä oli naimattomana ollessaan, ja miehensä nimeä niin yhdistettyinä, että hänen nimensä käy miehen nimen edellä. Avioliitossa syntyneet lapset saavat isänsä sukunimen.”

Laki uusittiin vuonna 1986, jolloin nainen sai taas pitää oman sukunimensä.

Nimenmuutoskampanjoita

Nimenmuutostoiminta oli vuoden 1908 jälkeen jäänyt pois Kotikielen Seuran asialistalta. Seuraavan kerran sukunimet olivat siellä esillä vasta vuonna 1929, jolloin Martti Airila kehotti halukkaita seuran jäseniä ilmoittautumaan Suomalaisuuden Liittoon, jossa tarvittiin henkilöitä tarkastamaan tekeillä olevaa, noin 25 000 nimiehdotusta sisältävää sukunimiopasta.

Viipurin läänissä toteutettiin joukkonimenmuutto vuonna 1930. Erityisen paljon suomalaistettiin venäläisiä nimiä Raja-Karjalassa. Idea ei ollut lähtöisin karjalaisilta itseltään. Hankkeen takana olivat lähinnä sen organisoija Suomalaisuuden Liitto ja ensimmäisen yhteisen neuvottelukokouksen kokoonkutsuja Akateeminen Karjala-Seura.

Kalevalan riemujuhla vuonna 1935 antoi nimien suomalaistamiselle oivallisen kaikupohjan. Nimenmuutosvyöry alkoi oikeastaan jo vuonna 1934 ja kesti vuoden 1936 loppuun. Suomalaisuuden Liitto toimi sen luonnollisena järjestäjänä. Nimenmuuttoa varten laadittiin uusi vapaiden sukunimien luettelo, ja toimintaa vauhdittamaan julkaistiin muutamia pieniä vihkosia, joissa käsiteltiin ruotsalaisiin sukunimiin liittyviä kysymyksiä. Kalevalan päivän lisäksi nimenmuutto keskittyi Snellmanin päivään ja vähäisemmässä määrin Hakkapeliittain päivään 6.11. ja uuden vuoden aattoon. Nimenmuuttoa helpotettiin vuosina 1934–1936 erillisellä lailla. Vuonna 1935 suomalaistettiin yhteensä 74 064 henkilön nimet ja seuraavana vuonna noin 24 000 henkilön nimet, joten kyse oli määrältään vielä suuremmasta nimienmuutosta kuin vuosina 1906–1907. (Paikkala 2004, 525–526.)

---

Suuri osa kielenhuollon nykyisistäkin ohjeista perustuu Emil Arvi Saarimaan oppaisiin, joista Huonoa ja hyvää suomea ilmestyi 1930, ja sen pohjalta ajanmukaistettu ja täydennetty laitos, Kielenopas, 1947. Näiden teosten vaikutus oli suuri sen tähden, ettei muita oppaita juuri julkaistu lähes neljäänkymmeneen vuoteen. (Osmo Ikolan teos Suomen kielen käsikirja ilmestyi 1968.) Moni sukupolvi ehti siis ammentaa oikeinkirjoitusoppinsa Saarimaan kirjoista.

Kielenhuolto-termi näyttäisi siis yleistyneen ja vakiintuneen 1950-luvulla. Se on sepitetty ulkomaisten mallien mukaan, vastineeksi lähinnä ruotsin språkvård-sanalle, joka oli tullut käyttöön jo aikaisemmin. Sanan ensimmäisiin käyttäjiin kuuluu E. A. Saarimaa, joka 40-luvulla esitteli Virittäjässä ruotsalaista kielenhuoltokirjallisuutta. Saarimaa kuitenkin käytti sanaa vain lainatessaan ja referoidessaan ruotsalaisia lähteitään; omassa tekstissään hän puhui edelleen oikeakielisyydestä.

Kansan käsitys kielenhuollosta ei ole suinkaan aina ollut myönteinen. Matti Sadeniemi tuli kielitoimiston johtajaksi 1950 tilanteessa, jota edelsi laaja ja ajoittain kiivas oikeakielisyyttä koskenut polemiikki lehdistössä. Sen oli sytyttänyt arvostelu, jonka Lauri Kettunen suuntasi E. A. Saarimaan Kielenoppaaseen. Kettunen sai puolestaan kuulla kunniansa, vaikka Saarimaa itse suhtautuikin kohuun viileän asiallisesti. Kansa pääsi kuitenkin näkemään, että professorit olivat oikeakielisyysasioista eri mieltä.

Ankarana oikeakielisyysmiehenä tunnettu Emil Arvi Saarimaa (1888–1966, vuoteen 1905 saakka Emil Arvid Söderholm) oli uuttera kirjallisuuden toimittaja ja kielen korjaaja. Lukuisten koululaislyhennelmien ja tekstikokoelmien lisäksi hän toimitti sekä Aleksis Kiven että Minna Canthin kootut teokset.

• Minna Maijala: E. A. Saarimaa Aleksis Kiven tutkijana (Hiidenkivi, 2/2009).

Kun muutama vuosi takaperin pidin radiossa oikeakielisyysesitelmiä, kehoitti yksi ja toinen kuuntelija julkaisemaan ne. Silloin esittämäni huonon suomen esimerkkivarasto on sittemmin karttunut erilaisissa kielentarkastustehtävissä. Olen sitä täydentänyt myös Virittäjän oikeakielisyyskirjoituksista. Näin kertyneistä aineksista olen nyt rohjennut kyhätä tämän kielenkäytön oppaan.

– Katkelma Huonoa ja hyvää suomea -kirjan esipuheesta (päiväys: Helsingissä, lokakuussa 1930)

Saarimaa on jäänyt suomen kielen tutkimuksen, huollon ja opettamisen historiaan monella tavalla. Jotkut muistavat hänet parhaiten linjaerimielisyyksistä ja kiistoista Lauri Kettusen kanssa, mutta hänen uraansa kuului paljon muutakin. Tallenne muistotilaisuudesta kertoo, että Saarimaa oli ihmisenä monitahoinen ja kielimiehenä monipuolinen. Toisessa tallenteessa Saarimaa itse muistelee Ilmari Jäämaata.

---

Marraskuussa v. 1893 Helsingin yliopistossa pitämässään virkaanastujaisesitelmässä, jossa oli puhe ”oikeakielisyydestä suomen kielen käytäntöön katsoen”, professori E. N. Setälä päätyi monipuolisen harkinnan jälkeen siihen käsitykseen, että ”kielellisen ilmauksen oikeuden ja vääryyden ratkaisee käytäntö”, että ”kielivirhe on ilmaus, joka tunnetaan ristiriitaiseksi kieliyhteisön kielenkäytön kanssa jonakin määrättynä aikana”, että ”Paras kieli syntyy…käytännön ja tarkoituksenmukaisuuden kompromissista” ja että ”Paraan kielen ohjeena on…paraiden kirjailijain kieli”. – – Setälä huomautti itse näiden ponsiensa johdosta: ”Kun me samalla tunnustamme kielivirheen ainoastaan relatiiviseksi käsitteeksi, niin me olemme tulleet varsin vapaamieliseen käsitykseen kielivirheestä.”

– Lauri Hakulinen 1938: Kielivirheen suhteellisuudesta. SKS. Erip.

Keväällä 1931 Uuden Suomen palstoille ryöpsähti hetkeksi kielimiesten kiista, kun nuori Aarni Penttilä ja arvovaltainen E. N. Setälä taittoivat peistä siitä, mikä merkitys tulee antaa 1500-luvulta säilyneelle käsikirjoitukselle, Uppsalan evankeliumikirjan katkelmalle. Oliko Mikael Agricola sittenkään suomen kirjakielen isä?

Poimintoja julkaisuista

Laina Syrjänen 1930: Suomen kielen d ja Elias Lönnrot. SKS. Martti Niinivaara 1931: Kielen tutkimus ja viljely. SKS.

L. Åström 1931: Suomen nimi vieraissa kielissä. Ylipainos: Valvoja-Aika. N:sta 6-7.

Martti Rapola 1935: Kirjasuomen kehitys Agricolasta murteiden taistelun kynnykselle. Kustantaja tuntematon.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lisätty kielitieteellinen valiokunta 1935: Parantakaamme oikeinkirjoitustamme kirjaimilla Š ja Ž.

Christfrid Ganander ja Y. H. Toivonen 1937–1940: Nytt finskt lexicon. Söderström.

Kotimaisten kielten keskuksen kirjaston kokoelmissa on muun muassa 1930 julkaistu Kaarlo Niemisen teos Valiosuomea: lukemisto koulujen yläluokkia varten: ”Äidinkielen opetuksen asiallisenkin syventämisen kannalta on mielestäni ollut syytä saattaa valikoima viime vuosina julkaistuja, mutta suureksi osaksi hajallaan kirjallisuudessa, aikakauslehdissä, erinäisissä tilapäisjulkaisuissa y.m. olevia sopivia kirjoitelmia opetusta hedelmöittämään.”

---

---