Sanoin saavutettu: 1910-luku

Itsenäisyyden käsite alkaa konkretisoitua.

---

---

UUSI VUOSISATA on syntynyt ja kulkee jo toisella kymmenellään. Maailma kuohuu, kuten aina. Kiinassa kaadetaan vanha valta. Uppoamaton Titanic painuu meren hyisiin aaltoihin neitsytmatkallaan. Euroopassa suistutaan sotaan, sotiin.

Suhteellisuusteoria, espanjantauti, Venäjän vallankumous, ruostumaton teräs, leivänpaahdin. Ensimmäinen maailmansota. Paljon isoja ja vielä isompia asioita koetaan.

SUOMESSAKIN sattuu ja tapahtuu. Senaatti antaa itsenäisyysjulistuksen 1917. Seuraavana vuonna käydään verinen sisällissota. Suomeen ehditään valita kuningaskin.

Kaikessa tässä kielellä on osansa. Monessa tapauksessa kielellä on suorastaan pääosa, kun kansalaisia ja kansaa liikutetaan ja liikutellaan.

Varmasti ruostumattoman teräksen ja modernin leivänpaahtimenkin kehittelyssä tarvittiin kieltä. Suhteellisuusteoriasta puhumattakaan.

SANOIN SAAVUTETTU: 1910-LUKU -sivulla tarkastellaan vuosikymmentä kielen kannalta. Monet 1910-luvun kieliasioista ovat tavalla tai toisella ajankohtaisia edelleen. Sivu sisältää poimintoja eikä pyrikään maalaamaan kokonaiskuvaa.

KIELI on kuin aika. Ei sarja toisistaan irrallisia hetkiä ja tapahtumia, vaan virta, jatkumo, kiertymö.

On sanottu runollisesti, että paikannimi on paikan muisti. Ajatusta voi laajentaa koko kieleen. Kieli on ihmisen, ihmiskunnankin muisti.

Kiitos kirjeestäsi, jonka sain eilen aamulla ja tänään lähetän sinulle pienen postiosoituslähetyksen, jonka saat periä Kestilän postitoimistosta. Siispä terveisiä paljon minulta kaikille, toivon siis hyvää vointia. M.

Mitä itsenäisyys tarkoittaa, mitä itsenäisyyden käsitteeseen kuuluu? Kielellisille ilmauksille on ominaista, että niiden merkitykset eivät ole yksiselitteisiä, kiinteitä eivätkä pysyviä. Niinpä nekin asiat ja merkityssisällöt, joihin sanalla itsenäisyys on aikojen saatossa viitattu, ovat moninaiset. Tätäkin sanaa on käytetty erinäisissä tarkoituksissa.

Käsitteet ovat kytköksissä aikaan ja tapahtumiin. Käsitteet liikkeessä: Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria -teoksen (Vastapaino, 2003) johdannossa todetaankin, että käsitteitä ei suinkaan voida selkeästi erottaa tapahtumista: ”Käsittein ilmaistut vaatimukset, kuten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, ovat perusteita tiettyjen tapahtumien (Suomessa vuoden 1905 suurlakon ja vuoden 1906 eduskuntauudistuksen) ymmärtämiseen. Toisaalta on myös tapahtumia (Suomessa esimerkiksi vuosi 1918), jotka pitkän aikaa jälkeenpäin antavat aihetta käsitteellisille kiistoille tapahtuman nimeämisestä.”

Käsitteet liikkeessä -teoksen mukaan käsitehistoriasta puuttuu tieteenhistoriaan usein sisältyvä ajatus vääjäämättömästä edistyksestä: ”Käsitteiden muutokset merkitsevät kysymyksenasettelujen, asetelmien ja suhtanteiden muutosta, joita käsitehistoriallinen tutkimusote pidättäytyy arvostelemasta yleispätevillä kriteereillä. Siksi myös tieteellisinä pidettyjä käsitteitä analysoidaan puheenvuoroina aikakauden poliittisissa kamppailuissa, eivätkä ne sellaisenaan eroa esimerkiksi poliitikkojen, kielenuudistajien, toimittajien tai pakinoitsijoiden käyttämästä käsitteistöstä.”

Suvereenia kilvoittelua?

Ruotsin vallan aikana ’itsenäistä, suvereenia’ ilmaistiin usein ruotsin kielen mallin mukaan tehdyillä sanoilla, sellaisilla kuin itseasettunut, itseolevainen ja itseseisovainen. ’Itsenäisyyttä’ tarkoittivat vastaavasti 1700-luvun sanat itseolevaisuus, itsepysyväisyys, itseseisovaisuus ja itsestänsäseisovaisuus.

1800-luvulla sanoille tuli lisää kilpailijoita. Sellaisia olivat esimerkiksi oma-alkuiset sanat omaehtoinen, omaneuvoinen, omaperäinen, omavaltainen, omavarainen, oma(n)takeinen ja omintakeinen. Niillä oli kaikilla ’itsenäisen’ ohella myös jokin muu merkitys, joka sittemmin kehittyi niiden päämerkitykseksi.

Vakavia kilpailijoita 1800-luvulla olivat lisäksi itse-alkuiset yhdyssanat ja johdokset itseperäinen, itsepäällinen, itsevapainen, itsevarainen, itsetyinen, itsellinen ja itsekäs. Nekin kilvoittelivat aikansa, mutta jäivät sitten käytöstä tai erikoistuivat ilmaisemaan jotain muuta. Itse-alkuisten johdosten ryhmään kuuluivat myös itsanainen, itsenainen, itsinäinen ja itsenäinen.

Itsenäinen-sanan vanhin kirjallinen esiintymä on tiettävästi Elias Lönnrotin kynästä vuodelta 1836. Itsenäisyys-sanan isänä on kirjallisuudessa pidetty tavallisesti Volmari Kilpistä ja sanan syntymävuotena vuotta 1847. Todellisuudessa kunnia kuuluu kuitenkin S. Hilposelle, joka kirjoitti jo kuutisen vuotta aikaisemmin Sanan Saattaja Viipurista -lehdessä (1841, n:o 49, s. 4): ”Suomen Sankarit sotivat sekä itsenäisyydensä ja vapaudensa että vanhan uskonsa tähden.”

Itsenäisyyssanojen juurilla

Mistä itsenäisyys ja siihen läheisesti liittyvät sanat tulevat? Mikä on siis minkäkin sanan alkuperä, etymologia? Vastauksia alkuperäkysymyksiin löytyy Suomen etymologisesta sanakirjasta ja Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä -sivuilta.

Itsensä hukkaamisesta itsemurhaan

Valitettavasti emme voi palata Lönnrotin sanakirjan aikaan 1870-luvulle, jolloin itsemurha-sana vasta teki tuloaan ja kielivaaka oli vielä kallellaan itsesurman suuntaan. Nyt itsemurha-sanaa on enää vaikea juuria pois. Mutta, niin kuin Esko Koivusalo lausui, sanan käytössä on syytä ottaa huomioon tilanne: Kylmien tilastojen laatijat ja kuolinsyiden tutkijat voivat kyllä tehdä laskelmiaan ja piirtää käyriään itsemurhista. Sen sijaan soisi olevan muita, lempeämpiä ilmauksia niiden käyttöön, joita yksittäinen traaginen tapahtuma koskettaa. Mitä ne voisivat olla?

Tässä artikkelissa on esitelty vuosisatojen mittaan käytettyjä sanoja, kuten henkensä hukkaaminen, itsensä hukkaaminen, itse(nsä)tappo tai itse(nsä)surma. Ohimennen on käytetty myös ilmauksia omaehtoinen tai omatahtoinen kuolema (vrt. engl. voluntary death). Mielestäni nämä kaksi ilmaisevat asian pehmeän neutraalisti. Myös mainittu kuolema oman käden kautta sopii tietyntyylisiin yhteyksiin.

Itsevainoinen itteminä?

Joissakin tapauksissa itse voi olla tarpeen jonkin asiaintilan täsmentämiseksi. ”Itse ostin kengät” sopii sanoa, jos on juuri kertonut, että samalla kauppareissulla mukana ollut velipoika osti sukat. ”Itse olen sitä mieltä” käy, jos joku toinen on juuri ollut toista mieltä.

”Itselläni on uusi auto, on meinaan tehokas bensaturbo” on tarpeen, jos haluaa korostaa, että Sallan dosentilla on vanhempi (ja heikkotehoisempi) auto. ”Itse asun Itäkeskuksessa” voi olla paikallaan, jos on ollut puhetta Lauttasaaressa asuvista.

Useimmissa tapauksissa itse on kuitenkin aivan suotta minä-pronominin tilalla. Aina ei tarvittaisi ”minääkään”. Riittää hyvin, että predikaatista näkyy subjekti: ”Ostin kengät.”

Mitä enemmän olen tarkkaillut tekstejä itsen (en itseni) kannalta, sitä enemmän itse on alkanut ärsyttää. Itseäni itse alkaa jo suorastaan raivostuttaa. Rupean itsevainoiseksi.

Jos oikein kovasti haluaa itsen avulla korostaa itse itseään ja minäänsä, olisi kyllä tarjolla vielä parempi muodoste, joka esiintyy aika usein Kalle Päätalon tuotannossa paitsi pronominiyhdistelmänä myös metaforisena ilmaisuna. Se ilmaisu on itteminä.

Ihan itse itseään hoitaen

Yhä merkillisempää oli luvassa terveysaseman itehoitopisteessä. Leikillinen kyltti johdatteli kävijän paikkaan, jossa sai mitata verenpaineen, ottaa virtsanäytteen ja tietenkin punnita itse itsensä.

Itsehoitajan työhön toki oppii, mutta kun ne laitteet eivät puhu, eivät ainakaan vielä. Omahoitaja ehkä sanoisi kannustavan sanan painonpudotuksen onnistumisesta, neuvoisi tulkitsemaan verenpaineen raja-arvoja ja selittäisi virtsanmittausliuskareiden väritystä.

Yhä merkillisempää oli luvassa terveysaseman itehoitopisteessä.

---

Itsenäisyysjulistuksen antaminen oli yksi vaihe Suomen itsenäistymisprosessissa. Näitä vaiheita ja itsenäisyysjulistuksen syntyä kuvataan monissa verkkolähteissä. Tässä joitakin poimintoja:

Ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen pyörteissä jo valtioksi valtiossa kasvanut Suomi katkaisi lopullisesti siteensä keisarikuntaan loppuvuodesta 1917. Kun Suomen eduskunta 6.12.1917 hyväksyi itsenäisyysjulistuksen, maan sisä- ja ulkopoliittinen tilanne oli kuitenkin harvinaisen sekava ja uhkaava. Jo vajaan kahden kuukauden kuluttua alkoi sisällissota, jonka molemmat osapuolet olivat niin vahvasti liittoutuneet ulkovaltoihin, että kiista oli käytännössä osa ensimmäistä maailmansotaa.

Suomen itsenäisyysjulistus on Pehr Evind Svinhufvudin senaatin 4. joulukuuta 1917 antama esitys Suomen julistautumisesta itsenäiseksi Venäjästä. Suomen eduskunta hyväksyi esityksen 6. joulukuuta 1917 äänin 100–88. Tätä päivämäärää vietetään Suomen itsenäisyyspäivänä. Julistus oli kuitenkin vain osa Suomen itsenäistymisprosessia. (Lähde: 100visio.fi, 2017.)

Svinhufvudin senaatin johtopäätös oli välttää äänestyksiä eduskunnassa, tehdä itse itsenäisyysjulistus ja antaa se ilmoituksena eduskunnalle sekä samaan aikaan tarvittavat lakiesitykset. Suomen kielen professori, senaattori Emil Nestor Setälä sai Carl Enckellin neuvotteluista tekemät muistiinpanot. Setälä kirjoitti Suomen itsenäisyysjulistuksen yön aikana marraskuun 30. päivän aamuksi.

• Risto Volasen blogi 5.12.2016

Eduskunta hyväksyi julistuksen Suomen itsenäisyydestä 6. joulukuuta 1917. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin P. E. Svinhufvud luki itsenäisyysjulistuksen radiossa.

---

Miten suomen kielen sanasto kehittyi vuosisadan alussa? Lauri Hakulinen kuvaa klassikkoteoksessaan Suomen kielen rakenne ja kehitys (Otava, 1941–1946) myös 1900-luvun alun sanauutuuksia. Tässä poimintoja Hakulisen listalta:

• aiheutua, aito, ajankohtainen, alkukantainen, arvonta, arvovalta, asiakas
• eheyttää, elehtiä, elostella, esittely, evästää
• haastattelu, hallinta, haltioitua, hermostuneisuus, heräte, hoidokki, huolto, hurmio, hyödyke
• ihannoida, ikiliikkuja, ikäneito, ilmava, intohimoton
• jae, jalkapalloilu, johdin, julkisivu, järjestäytyä
• kaavake, kampaamo, kannattavuus, kansanomainen, kehittyneisyys, keskus, kierre, kiertue, kirjo, koje, korvike, kuolio, kurjalisto, kysyntä, kyvykkyys
• lahjakkuus, lahjonta, latomo, leimikko, levikki, lomake, luonnehtia, luottamuksellinen
• maasto, maksukyvytön, mehevöittää, menetelmä, merkityksetön, muuntaja, myyjätär
• naurettavuus, nuorekkuus, nyrkkeillä, nähtävyys
• ohjelmisto, ojentautua, oma-aloitteinen, onnellistaa, oppineisuus, otsikko
• paahtimo, paitsio, pakokauhu, palvelijatar, paristo, partiolainen, perehtyneisyys, permanto, postitse, puhelu, pula, puolustautua
• rahastaja, rangaistavuus, rautatieläinen, ruokala, ryhdikäs
• saattue, samastaa, sanavalmius, sarveisaine, savuke, selostaa, sepite, sielukas, siirtolaisuus, sivistyneistö, suhdanne, suvuton, säännöstellä, säätiö
• taantumuksellinen, tahdikas, takavarikoida, tarjonta, tarkkailla, tarmokkuus, tarvike, tase, tauko, taulukko, tehostaa, teurastamo, tiedottaa, tietosanakirja, tietämys, tiiviste, tilanne , toipilas, toverillinen, tuottoisa, tutkielma, tyhjiö
• uhrautua, umpilisäke, unelmoida, uusinto, uusiutua
• vaarantaa, vakio, valmentaa, valtuusto, vapautuneisuus, varastoida, varoke, vedos, veljeillä, verkkopallo, virkailija, virkateitse, voimailu, vuoropuhelu, värikäs
• yhteiskunnallistaa, yksikäsitteinen, yksinkertaistaa, yleispätevä, ylittää, ymmärrettävyys
• älykkyys, älymystö, ärsyke.

Hyödykkeitä ja ovimikkoja

1900-luvun alussa -ke-loppuisten substantiivien määrä yleiskielessä karttui yhä. Vuosisadan ensi kymmeneltä ovat esimerkiksi sanat hyödyke, lisäke, lomake ja sulake. Savukkeetkin olivat noihin asti olleet sigaretteja tai paperosseja. Sanat korvike ja tarvike ovat peräisin 1910-luvulta. Nyt niin itsestään selvän tarvike-sanan sijasta saatettiin aikaisemmin käyttää esimerkiksi sanaa tarvetavara.

Ravintoloissa on omat mikkonsa. Vahtimestari oli ovimikko Heikki Paunosen Stadin slangin suursanakirjan (2000) mukaan jo 1910-luvulla. Vahtimikot tulivat 1920-luvulla ja niin ikään samamerkityksinen vagemikko jo 1910-luvulla. Baarimestaria alettiin kutsua saman mallin mukaan baarimikoksi 1940-luvulla.

Kiljusen herrasväki tutustuu Helsingin raitiotievaunuihin

Jalmari Finnen (s. 1874) teos Kiljusen herrasväki ilmestyi vuonna 1914. Kiljuset seikkailevat Helsingissä 1900-luvun alussa ja tekevät tuttavuutta muun muassa raitiotievaunujen kanssa. Mutta miksi raitiotie on juuri raitiotie eikä raidetie? Tätä asiaa pyrki selvittämään pakinoitsija Olli eli Väinö Nuorteva jo 1940-luvulla. Ollin aivoituksia puolestaan tutkailee vuonna 2004 Taru Kolehmainen Kielikello-kirjoituksessaan ”Olli kielenhuoltajana”.

Pojat juoksivat kirkon portaita alas ja toiset heidän jäljessään. He juoksivat yli Suurtorin ja pitkin Sofiankatua Kauppatorille. He juoksivat huutaen, sillä tietysti he kaikki huusivat, yhä eteenpäin satamaa kohden. Siellä tuli meri vastaan.

Pojat eivät voineet hillitä vauhtiaan, vaan molskahtivat veteen. Isä ja äiti pelästyivät ja hyppäsivät heitä auttamaan. Poliisit pelkäsivät heidän hukkuvan ja seurasivat perässä. Olipa silloin vedessä pulikoitsijoita! Mökö ja Luru uivat ja huusivat ja Pulla ui heidän jäljessään. Isä ja äiti kiljuivat ja koettivat saada pojista kiinni. Ja poliisit koettivat auttaa heitä kaikkia vedestä.

Kaupungilla oli paljon väkeä liikkeellä, ja ne juoksivat kaikki katsomaan tätä hälinää. Väkeä tuli joka taholta, ja kohta oli tori niin täynnä kansaa, että raitiotievaunutkaan eivät päässeet kulkemaan, vaan liikenne oli pysäytettävä.

Näin Kiljus-näytettä kommentoi erityisasiantuntija Petri Lauerma, joka on ollut koostamassa Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -korpusta:

Buli fiutsika ja muuta Stadin slangia

Stadin slangilla on ikää vain hitusen enemmän kuin itsenäisellä Suomella; 1910-luvulla se oli vielä nuori, vaikkakin jo kehittynyt kielimuoto. Slangi syntyi vuosisadan vaihteessa 1890-luvulta alkaen Kallion ja Punavuoren kortteleiden suomen- ja ruotsinkielisissä poikaporukoissa, samaan aikaan kun Helsingin kasvu otti teollistumisen myötä aimo spurtin.

Pääraaka-aine slangissa oli ruotsi, ennen kaikkea ruotsin puhekieli ja slangi sekä Helsingin ympäristössä puhutut kansanmurteet. Mutta lainoja otettiin muualtakin, sellaisia kuin klesa, jengi ja dzelli.

Murrehuolia ja keruutyön joukkoistamista

Professori E. N. Setälä esitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kokouksessa 12.2.1896 ohjelman suomen kielen sanavarojen keräämiseksi. Ohjelman mukaan oli määrä toimittaa kolme sanakirjateosta: yleiskielen sanakirja (myöhemmin Nykysuomen sanakirja), vanhemman kirjakielen sanakirja (Vanhan kirjasuomen sanakirja) sekä kansankielen sanakirja (Suomen murteiden sanakirja).

Kansankielen sanakirjassa oli tarkoitus esittää kaikki murresanat, jotka vain saataisiin kokoon, esitellä niiden eri murteissa esiintyvät muodot ja maantieteelliset levikit sekä valaista niiden käyttöä esimerkein.

Setälän sanakirjaohjelmaa on totuttu pitämään Suomen murteiden sanakirjan lähtökohtana, vaikka jo vuonna 1868 teki F. W. Rothsten SKS:ssa aloitteen kansankielen sanavarat ja puheenparret sisältävästä teoksesta, ja A. A. Borenius esitti vuonna 1877 Kotikielen seurassa ajatuksen ”murteissanakirjasta”.

Setälän ehdotuksesta saakka oli sanakirjatyö kuulunut pysyvästi SKS:n työohjelmaan. Kiireellisimpänä SKS piti murreaineiston keruuta. Kaikkea sitä, mitä julkisessa keskustelussa nähtiin edistyksenä, kuten kansakouluja, sanomalehtiä, suomenkielistä kirjallisuutta, liikenteen kehitystä, teollisuutta, muuttoliikettä ja kaupungistumista, pidettiin murteiden säilymiselle haitallisena.

---

Kieli on sekä järjen että tunteen asia, eikä näitä aina pysty erottamaan. Vuosikymmenten saatossa suomen kielestä on taitettu peistä mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Yksi jatkuva kiivaan keskustelun aihe on ollut yleiskieli ja sen normittaminen. Monet kielikeskustelut jatkuvat vuodesta ja vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen.

Pitkän linjan kielenhuoltaja Taru Kolehmainen julkaisi vuonna 2014 kirjan Kielenhuollon juurilla (SKS), jossa käydään läpi suomen kielen ohjailun historiaa, isoja linjoja ja pieniä yksityiskohtia. Kirja on julkaistu pdf-muodossa Kotuksen verkkosivuilla. Alla kirjasta (suluissa sivunumerot) joitakin 1910-lukuun liittyviä poimintoja sekä muutamia linkkejä muun muassa suomen kielen lautakunnan suosituksiin.

---

Oppaita ja oikeakielisyyttä

1900-luvun alkupuolelta lähtien alettiin julkaista kielioppaita, joihin kielenkäytön normit pyrittiin kokoamaan. Oppaissa oli alkuun myös ohjeita, jotka olivat vielä vakiintumattomia, etenkin ensimmäisessä, Knut Cannelinin 1916 julkaisemassa oppaassa. (21.)

Suomen kirjakieltä kehitettiin ja vakiinnutettiin 1800-luvulla käytännön tarpeiden takia mutta ennen muuta siksi, että kielellä oli tärkeä merkitys suomalaisen kulttuurin ja siten kansakunnan ja valtion olemassaolon kannalta. Suomen kirjakielen kehittämisessä oli samaa kansallisromanttista kulttuurinationalismia, joka vaikutti 1800-luvulla monella taholla Euroopassa. Tämä kansallis-ideologinen näkemys leimasi suhtautumista suomen kieleen ja kielenohjailuun 1900-luvun puoliväliin saakka, jolloin vasta alkoi väistyä kieliopillis-puristinen tavoite ”hyvästä”, ”oikeasta” ja ”puhtaasta” ideaalikielestä. (23.)

E. N. Setälä käy Tietosanakirjan (1914) oikeakielisyys-sanan selityksessään heti ongelman ytimeen: Kysymys siitä, mitä kielen muotoja on katsottava ”oikeiksi” ja sen vuoksi huolellisessa kielessä, etenkin kirja- l. yleiskielessä hyväksyttäviksi, mitä taas ”vääriksi” ja kartettaviksi, on eri aikoina suuressa määrin kiinnittänyt sekä kielentutkijain että suuren yleisön mieltä. (26.)

---

Haltia vai haltija?

KS:n kielivaliokunta joutui halti(j)an kirjoitusongelman eteen vuonna 1937, kun Nykysuomen sanakirjan toimittaja Eino Suova esitti valiokunnan ratkaistavaksi kysymyksen ”Haltia vai haltija mytologisen olennon nimen kirjoitustavaksi?” Sanakirjan ensimmäinen osa oli tekeillä, ja hakusanan kirjoitusongelmaan haettiin normativiista ohjetta kielenkäytön ylimmältä auktoriteetilta.

Kielivaliokunta käsitteli Suovan kysymystä kokouksessaan 15.12.1937 mutta katsoi, ettei ollut aihetta muuttaa pitkäaikaista oikeakielisyyssuositusta haltija. Kun Suova ei siihen tyytynyt vaan pyysi eräin lisäperustein uutta käsittelyä, Tunkelo laati päätöksen tueksi lausunnon, joka noudatteli hänen Virittäjässä aikoinaan (vuosina 1911 ja 1916) esittämäänsä kantaa mutta sisälsi myös uusia perusteluja haltijan puolesta. (189–195.)

---

Alkaa tehdä ja tekemään

Setälän lauseopista alkaa-verbin normi siirtyi myös kielioppaisiin. Samalla se sai 1800-luvun lauseoppeja ohjeistavamman, suorastaan käskevän sävyn. Varhaisin kieliopas, jossa normia käsitellään, on Allan Saratien Hyvää suomea (1917). Saratie ohjastaa tapansa mukaan hyvin railakkaaseen tyyliin: ”Muuten: alkaa-verbin ohella on käytettävä 1. infinitiiviä: alan lukea, alettaisiin kirjoittaa. Monet kuitenkin pyrkivät kirjakielessäkin viljelemään murteellisia muotoja alan lukemaan, alkoivat tekemään, vaikka miltei kivetkin heille puhuvat, että oikea muoto on: alan lukea, alkoivat tehdä. Sitävastoin kyllä: rupean lukemaan.” (303.)

---

Hevosvaunusta hyrysysyyn

Ensimmäisiä sanakilpailuja oli sanomalehti Suomettaren 1907 järjestämä kilpailu ”automobiilin” suomentamiseksi. Liikkeellä oltiin ajoissa, sillä kyseisiä menopelejä ei tiettävästi vielä hyristellyt Suomen teillä kuin muutama.

Hyrysysy-ehdotus sai niin paljon huomiota, että se pääsi sanakirjoihinkin: Kurt Cannelinin suomalais-ruotsalaiseen 1913, V. S. Alanteen suomalais-englantilaiseen 1919 ja Kataran suomalais-saksalaiseen sanakirjaan 1925. (332.)

Monikielinen Suomi

Itsenäisessä Suomen tasavallassa suomen kielen asema määriteltiin heti vuoden 1919 hallitusmuodossa. Hallitusmuodon 14. pykälän 1. momentin mukaan maan kansalliskielet olivat suomi ja ruotsi. Tämä periaate sitoi ja ohjasi muuta lainsäädäntöä. Kansal­liskielellä tarkoitettiin nimenomaan valtion virallisen kielen asemaa. Suomen virallisten kielten taustaa valotetaan kielipoliittisessa toimintaohjelmassa Suomen kielen tulevaisuus (erityisesti luku 2).

Suomessa on aina asunut ihmisiä, joiden äidinkieli on ollut jokin muu kuin suomenkielisen enemmistön. Suomen ja ruotsin lisäksi täällä on puhuttu kauan muun muassa alkuperäiskieltä saamea, oikeammin kolmea saamen kieltä, yli neljänsadan vuoden ajan romania ja yli sata vuotta tataaria sekä pitkään käytetty viittomakieltä.

Nykysuomi syntyi ja vakiintui lähelle nykyistä muotoaan juuri 1800-luvulla. Tämän aikakauden kielen tutkimus on siksi edelleen olennaista nykyisen suomen kielen ja sen kodifioinnissa tehtyjen ratkaisujen ymmärtämiseksi.

Olot olivat 1800-uvun loppukymmenille tultaessa kehittyneet sellaiseen vaiheeseen, että edellytykset yleispuhekielen syntymiselle ja tällaisen kielimuodon tarve jo olivat olemassa. Näihin vuosikymmeniin voimmekin sijoittaa yleispuhesuomen synnyn. Ei tietenkään koskaan voida osoittaa syntymävuotta – prosessi oli vähittäinen.

---

Ja jopa nyt… Pirukos heillä on varoissa eläessä, kun tehtaassa rahatöissä ovat! ynseili hän. Suututti häntä jo aivan tämä oma köyhä korpieläjien olo ja elämä niiden tehtaalaisten elämään verratessa.

---

Nimistöntutkija Sirkka Paikkala kertoo väistökirjassaan Se tavallinen Virtanen suomalaisen sukunimikäytännön modernisoitumisesta. Modernisoituminen pääsi käyntiin 1850-luvulla, ja 1910-luvulla alkoi kehkeytyä yleinen ja yhtäläinen sukunimijärjestelmä. Taustalla olivat muutokset, jotka liittyivät monimutkaistuvan yhteiskunnan kirjallisten toimien lisääntymiseen. Kansallisuusaate edellytti suomalaisia sukunimiä, käytännön elämä – koulut, pankit ja rahatalous, postinkulku, armeija, yhdistykset ja organisaatiot, lisääntyvät rekisterin ja luettelot – pysyviä nimiä. Alettiin pohtia sukunimilain tarvetta.

Tässä joitakin erityisesti 1910-lukuun liittyviä nostoja Paikkalan kirjasta. (Suluissa olevat numerot ovat väitöskirjan sivunumeroita.)

---

Valtava murros

Sukunimilain tarvetta on suomalaisessa nimioikeudellisessa kirjallisuudessa tarkasteltu yleensä suhteessa rikosrekisterilain säätämiseen. Sukunimilain säätämisen motiivin yhdistäminen rikosrekisterin uudistamiseen vuoden 1918 sisällissodan jälkeen on tavallaan ymmärrettävää ja rikosrekisterin kehittämisellä oli varmasti lakia kiirehtivä vaikutus, mutta lain tarve kumpusi kauempaa. Aiemmassa päättelyssä on seurattu lainsäädännön kronologiaa ja välittömiä aiheperusteita, ei niitä syvempiä syitä, jotka alkujaan nostivat sukunimilakiajatuksen 1900-luvun alkuvuosina vireille tai sitä sukunimistössä tapahtunutta valtavaa murrosta, joka vaati yhteiskunnan modernisoituessa erään käytännön elämässä merkittävän identifiointi- ja viestivälineen eli sukunimen käytön kodifioimista.

Suomen historiallinen, sääty-yhteiskuntaa heijastellut lisä- ja sukunimijärjestelmä muuttui täydellisesti 1850-luvulta alkaen. Silloin alkanut kehitys yhdisti pääosan vanhoista lisä- ja sukunimijärjestelmistä ja syntyneet uudet nimityypit yhtenäisin perustein toimivaksi suomalaiseksi sukunimijärjestelmäksi. Suomen lisä- ja sukunimistö modernisoitui muutamassa vuosikymmenessä vastaamaan yhteiskunnallisessa käytännössä tapahtuneita suuria muutoksia ja kansallista herätystä. Samanlaista sukunimistön modernisoitumista ei tapahtunut muissa Pohjoismaissa. (632.)

Nimien omavaltainen muuttaminen

Suomen julistaminen sotatilaan ensimmäisen maailmansodan aikana aiheutti sen, että helmikuussa 1916 Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä julkaistiin ”Pakollinen määräys, jolla kielletään ristimä- ja sukunimien omavaltainen muuttaminen”. Määräyksen oli antanut kenraalikuvernööri Frans Albert Seyn Helsingissä 18.2.1916, ja se tuli voimaan heti, kun se julkaistiin. Määräyksen mukaan nimiä sai muuttaa vain läänin kuvernöörin luvalla. Viimeiset muutosilmoitukset julkaistiin 19.2.1916. Määräyksen voimaanastumisen jälkeen lehdessä alkoi toistua rivi-ilmoitus: ”Ilmaantuneista syystä pyydetään, että kuulutukset ja ilmoitukset, jotka lähetetään virallisiin lehtiin julkaistaviksi, kirjotettakoon selvästi, varsinkin kaikki nimet.” (398–400.)

Lain säätämisestä

Sukunimilakia alettiin valmistella 1911. Senaatti esitti sukunimipakkoa: ”Suomen kansalaisten velvoittamiseksi käyttämään määrättyä sukunimeä, jota ei käy muuttaminen muutoin kuin lain säätämässä järjestyksessä”. Maassa oli vielä ”joukko henkilöitä, jopa kokonaisia perhekuntiakin, joilla ei ole varsinaista sukunimeä”. (579–583.)

Kampanja Karjalassa

Vienan Karjalassa järjestettiin suomalaismielinen nimenmuutoskampanja 1919–1920. Nimensä suomalaisti 715 henkilöä. Karjalan Vartia -lehdessä annettiin ymmärtää, että nimenmuuttajia olisi ollut enemmänkin: ”Viime talven aikana ovat sadat jopa tuhannet karjalaiset riisuneet päältään ryssän mekon, venäläisten virkamiesten heidän esi-isilleen aikoinaan antaman ryssäläisen nimen, ja ottaneet itselleen kauniit karjalaiset sukunimet.” Otettuja nimiä olivat esimerkiksi Nuohin, Homanen ja Mitro. (524.)

---

Mikä oli miehiään Emil Nestor Setälä (1864–1935), jonka kädenjälki näkyy vahvasti Suomen itsenäisyysjulistuksessakin? Suomen kielen professori Setälä ehti tutkimustyönsä ohella luoda näkyvän uran poliitikkona.

Kansallisbiografiassa kerrotaan, että Setälä oli suomen kielen ja kirjallisuuden professori, ministeri, lähettiläs ja valtioneuvos. Helsingin yliopiston professorina E. N. Setälä määräsi pitkään suomen kielen ja kirjallisuuden tutkimussuunnan. Kansanedustajana, senaattorina ja ministerinä hän oli luomassa itsenäisen Suomen kulttuuripolitiikkaa ja perustuslakeja.

Setälän laatimat suomen kielen oppikirjat, joista jo kouluvuosina syntynyt Suomen kielen lauseoppi oli ensimmäinen, muodostuivat suorastaan käsitteiksi. Lukuisina uusintapainoksina niitä käytettiin oppikouluissa sekä yliopistoissa pitkälle 1900-luvun jälkipuolelle asti. Setälä myös johti 1906–1915 keskeistä kielioppikomiteaa.

Setälää muisteltiin juhlaseminaarissa Helsingin yliopistossa maaliskuussa 2014. Seminaarissa tehtiin aikamatka Setälän vuosikymmeniin.

Setälä seilasi vaarallisilla vesillä?

Kielitieteilijä Fred Karlsson julkaisi vuonna 2000 teoksen E. N. Setälä vaarallisilla vesillä: tieteellisen vallankäytön, käyttäytymisen ja perinteen analyysi (SKS). Setälä oli 15-vuotias koulupoika, kun hän kirjoitti Suomen kielen lauseoppinsa vuonna 1880. Karlssonin mukaan kirja oli mukaelma, joka perustui oleellisilta osiltaan Adolf Waldemar Jahnssonin vuonna 1871 julkaisemaan tohtorinväitöskirjaan Försök tukka framställning af den finska syntaxen.

---

---

---

---

---