Sanoin saavutettu: 1970-luku

Punkin ja peruskoulun mutta myös metsureiden ja suomettumisen vuosikymmen.

---

---

”Kapinaahan punk on, nuorten kapinaa jähmettyneitä tottumuksia ja kalkin valtaamia arvoja vastaan”, näin arvioi Juhani ”Juice” Leskinen 1970-luvun lopun uutta musiikkia (Yle, 8.1.1980). Lausahdus kertoo ehkä yleisemminkin vuosikymmenen perusolemuksesta: yhtäältä jonkinlaisesta arvojen ja olojen vakiintumisesta, toisaalta vahvoista asenteista, murroksista, häiriötiloista ja ristiriitaisuuksista.

Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat elivät nuoruuttaan ja ottivat vähitellen paikkansa yhteiskunnan eri elämänalueilla. Nuoremman polven mielestä kalkki valtasi alaa, ja kapinamieliala kasvoi.

Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saanut Veijo Meri puhui vuonna 1973 ”pehmeästä” sukupolvesta, joka oli jäänyt ”kahden aktiivisen ja aggressiivisen sukupolven väliin”. Paavo Haavikko julkaisi vuonna 1977 teoksen Kansakunnan linja: Kommentteja erään tuntemattoman kansan tuntemattomaan historiaan 1904–1975. Haavikon mukaan historiasta kirjoitettaessa pitäisi olla käytettävissä puhdistettu kieli, ”ettei se tietäisi mitä myöhemmin tulee tapahtumaan”. (Suomen kirjallisuushistoria 3, s. 105–106.)

Nuorten kapinaa kalkin valtaamia arvoja vastaan.

Mitä kaikkea 1970-lukuun mahtuukaan? Tässä satunnaisessa järjestyksessä joitakin asioiden, ilmiöiden ja kielen kirjoa kuvaavia ilmauksia: C-kasetti, mikroprosessori, taskulaskin, sähköposti, rasvasota, Pohjois-Karjala-projekti, Alkon Häirikkö-valistuskampanja, väritelevisio, liitokiekko (frisbee), interrail, etelänmatkat, vodkaturismi, euroviisut, Finnhits, Reporadio, Televisioteatteri, Nuorten sävellahja, Jokamiehen sävelradio, Suosikki, pulisongit, leveälahkeiset farkut, mikrohousut, bleiseri, puukengät, paksupohjakengät, Hai-saappaat, vakosametti, tuulitakki, suomirock, hippi, punkkari, diinari, disko, niitit, irokeesit, Teiniliitto, liennytys, suomettuminen, Vietnamin sota, Chilen sotilasvallankaappaus, Watergate, öljykriisi, kilpavarustelu, rautaesirippu, YYA, UKK, SEV, Zavidovo, ETYK, EEC, Salora, Valco, kansanrintama, Korpilampi, konsensus, hätätila, taistolaisuus, vennamolaisuus, myllykirje, Koijärvi, luonnonsuojelu, Loviisan atomivoimala, Lepakkoluola, feminismi, aluepolitiikka, peruskoulu.

Televisiosta – kanavia oli kaksi – katseltiin Hannu Karpoa, tietoiskuja, Iltatähteä, Ilkamia, Tankki täyteen -sarjaa, Rintamäkeläisiä, Kesäkeittiötä, Heikkopeikkoa, Peyton Placea, Lauantaitansseja, Tuplaa tai kuittia, Hanskia, Naapurilähiötä, Spedevisiota, Levyraatia, Myrskyluodon Maijaa, Mennään bussilla -sarjaa ja niin edelleen. Sekä tietenkin olympialaisia ja missikisoja: juoksijasankariamme Lasse Viréniä, missejämme Anne Pohtamoa ja Armi Aavikkoa. Pikku Kakkonen ja lottoarvonnat aloitettiin. 1970-lukua ovat myös Tähtien sota, James Bond, Kummisetä, Happy Days, Kolmannen asteen yhteys ja Juuret sekä Kahdeksan surmanluotia ja Uuno Turhapuro.

Kalle Päätalo aloitti Iijoki-sarjansa, Samuli Paronen julkaisi aforismikokoelman Maailma on sana ja Heikki Turunen Simpauttajan. Hurriganes tykitti ”Get Onin” vuonna 1974, seuraavana vuonna Juice lauloi ”Syksyn sävelen”. ”Olen työtön”, julisti Pelle Miljoona vuonna 1977. Suomalaisella iskelmällä meni hyvin. Vuonna 1974 julkaistiin ensimmäinen Finnhits-kokoelma, jota myytiin lähes satatuhatta kappaltta

Kielitieteen ja -tutkimuksen kentällä tapahtui monenlaista. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus aloitti toimintansa vuonna 1976.

• Hannes Sihvo: Suomalaisuuskeskustelu. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkoihin (toim. Pertti Lassila). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999.

---

Vuosikymmeneen mahtuu monenlaista poliittista kuohuntaa niin Suomessa kuin maailmallakin. ”Julkisessa keskustelussa 1970-luku on määrittynyt ennen muita kahdesta suuresta kertomuksesta. Toisen teemana on suomettuminen, toisen taas hyvinvointivaltion kehittyminen.” Näin kiteyttää 1970-luvun olemusta poliittisen historian tutkija Pauli Kettunen kirjoituksessaan ”Kirkuvan harmaa vuosikymmen” (2006).

Kettusen mukaan Suomessa näkyi 70-luvulla ”Marimekon paitojen ja raitojen, taistolaistyttöjen kukkahuivien sekä puna- ja sinipaitojen lisäksi monia harmaan sävyjä”. Harmaudella hän viittaa muuttoliikkeen myötä hiljentyneeseen maaseutuun, suurten kaupunkien betonilähiöihin, sähkövalon säästämiseen öljykriisin myötä, mustavalkotelevision harmaisiin pukeutuneisiin tupo-herroihin sekä myös ”sosiaalisten ristiriitojen epäpolitisointiin ja kansallista kilpailykykyä vaalivaan konsensukseen”.

”On erehtymättömyyttä meillä melko valikoima – on UKK, YYA sekä Imatran voima”

”Aina joskus tapahtuu niin, että joku uusi kansanedustaja – – rupeaa politikoimaan siellä – Urho Kekkonen käytti sanaa politiseeraaminen – politiseeraamaan, siis sanan typerimmässä merkityksessä.” Näin kuvaa entinen kansanedustaja Antero Kekkonen eduskunnan keskustelukulttuuria Kyösti Pekosen kirjassa Puhe eduskunnassa (2011).

Urho Kekkonen oli 1970-luvulla valtansa huipulla ja voimainsa tunnossa. Hän käytti valtaansa ja näytti voimaansa sanoissaan: sekä puheissaan että kirjoituksissaan. Kirjoituksista tunnetuimpia ovat myllykirjeiksi kutsutut tekstit. Kekkonen sivalteli sanansäilällään myös monien nimimerkkien takaa: Liimatainen, Pekka Peitsi, Olli Tampio ja niin edelleen.

Yhdessä kuuluisimmista myllykirjeistään (1975) Kekkonen käyttää lausahdusta saatanan tunarit, joka vielä vuosikymmenten jälkeenkin elää omaa elämäänsä niin poliittisissa kuin muissakin yhteyksissä. Samana vuonna Kekkonen teatraalisesti runnasi kokoon hätätilahallituksen televisiokameroiden läsnäollessa: ”Hyvät naiset ja herrat, kerron heti kärkeen, että olen vaivannut teitä tähän neuvonpitoon runnataksemme täällä tälle maalle kokoon viiden puolueen toimintakykyisen enemmistöhallituksen.”

Vuoteen 1975 mahtuu myös Helsingissä Finlandia-talossa kokoontunut ETYK eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi. Sitä on pidetty Kekkosen ulkopoliittisen uran huipentumana. Avajaispuheessaan Kekkonen ryhtyi määrittelemään turvallisuuden käsitettä uudella tavalla: ”Turvallisuus ei aikamme käsitteenä merkitse vain sotilaallisen konfliktin uhan siirtymistä taaemmalle, vaan se sisältää myös taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehitystyön häiriöttömän jatkumisen. Tämä puolestaan on mahdollista vain, jos oman maanosamme ja muiden maiden välinen yhteistyö edistyy molemminpuolisen etujen huomioonottamisen pohjalta ja jos sisäinen elämämme etenee ilman väkivaltaisia kouristuksia.”

1970-luku oli Kekkosen aikaa, jopa siinä määrin, että Kekkonen valittiin vuonna 1974 poikkeusmenettelyllä jatkamaan neljännelle virkakaudelleen ja vielä vuonna 1978 viidennelle kaudelleen. ”On erehtymättömyyttä meillä melko valikoima / On UKK, YYA sekä Imatran voima”, tilanteen summasi Mikko Saarelan sanoin Eppu Normaali (Akun tehdas, Poko Rekords, 1980). UKK viittaa tietenkin Urho Kaleva Kekkoseen ja YYA ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimukseen Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksen voimassaoloa jatkettiin 20 vuodella vuonna 1970. Viittaus Imatran voimaan vie ajatukset Suomen ensimmäiseen, vuonna 1977 käynnistettyyn Loviisan ydinvoimalaitokseen.

Seitsemänkymmentälukua on yhtäältä kuvattu suomettumisen ja pysähtyneisyyden ajaksi, toisaalta yhteiskunnallisen kehityksen ja hyvinvointivaltion rakentamisen ajaksi; yhtäältä taistolaisuuden ja kaiken, myös koulujen, politisoitumisen ajaksi, toisaalta tulopoliittisten ratkaisujen ja konsensuksen synnyn ajaksi; yhtäältä valtion vahvan vallankäytön vakiintumisen ajaksi, toisaalta yhden asian liikkeiden, mielenosoitusten ja kansalaistottelemattomuuden ajaksi. Selvää on, että 1970-luvulla havahduttiin entistä voimakkaammin niin saastumiseen ja luonnonvarojen rajallisuuteen kuin luonnonsuojeluunkin. Ympäristöajattelu vahvistui, samoin rauhanliike.

Mietittyäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa että maailma on sana.

Perimmäinen vuosikymmen ristiriidoista sisältyy siihen, voiko maata kutsua hyvinvointivaltioksi tai hyvinvointiyhteiskunnaksi, jos monet sen ihmisistä voivat pahoin. ”Suomi kuuluu hyvinvointivaltioihin, suomalaiset pahoinvointikansoihin”, arveli Samuli Paronen 1974 aforismikokoelmassaan Maailma on sana. Kokoelman monitulkintainen nimi sisältyy yhteen sen aforismeista: ”Mietittyäni asiaa viisikymmentä vuotta voin nyt sanoa että maailma on sana.”

• Vesa Heikkinen ja Tapio Pajunen: Kansalaistaito. Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää? (Teos, 2016)
• Kyösti Pekonen: Puhe eduskunnassa (Vastapaino, 2011)

UKK:n uudenvuodenpuheet: lapsi-, nuoriso- ja naisasiaa sekä sisäpoliittista konsensusta ja maailmanlaajuista rauhanpolitiikkaa

Uudenvuodenpuheiden perusteella Kekkosen ohjenuorana sisäpolitiikassa oli konsensus – aikana, jolloin konsensuksesta ei vielä suureen ääneen puhuttu. Ei tämä tietenkään ole mitenkään yllättävää. Mikäpä palvelisikaan vahvan johtajan päämääriä paremmin kuin yksituumainen hallitus ja hallintokoneisto, siis sellainen, jossa johtaja määräisi tahdin.

Kekkonen tuntuu ymmärtävän nuorisoa eikä pidä radikaalisuutta lähtökohtaisesti kielteisenä asiana. Vuonna 1970 hän näkee, miten nuoriso aivan aiheellisesti ”tuntee hätää ympäristön ja luonnon saastumisesta”. Seuraavana vuonna hän jatkaa samasta teemasta ja ylistää, että ”nuoriso työskentelee tulevan olemassaolonsa puolesta”. Tällainen puhe saa kehumisen merkityksen, sillä muutoin Kekkonen kyllä jaksaa torua suomalaisia yleisestä välinpitämättömyydestä suurissa kysymyksissä. Nuoriso sentään välittää.

Kekkonen jos kuka oli paitsi vaaleilla valittu valtiojohtaja myös arvo- ja henkijohtaja. Ehkä sympaattisin piirre Kekkosen puheissa on se, että Kekkonen uskalsi kertoa omista tuumailuistaan. Näin valloittavasti hän valotti aivoituksiaan 1977, valtansa huipulla. Tässä puhuu se Kekkonen, jonka kansa tietää ja muistaa: ”Kuten aina vaativan tehtävän edellä on päässäni jo viikkokausia kiertänyt kysymys, mitä minun tulisi sanoa vuoden 1977 uudenvuodenpuheessa. Olin omissa tuumailuissani päätynyt siihen tulokseen, että puhe pitää virittää optimistiseen sävyyn sen vastapainoksi, että viime aikoina on käytetty runsaasti aikaa ja mustaa väriä taloudellisten vastoinkäymistemme esittelyyn. Mutta kun puheen kirjoittamisen ajankohta oli käsillä, oli mahdotonta välttää vaikean taloudellisen tilamme käsittelyä.”

Kekkosen rauhanpolitiikka tuo tulosta. Rauhan rakentaminen huipentuu Helsingissä 1975 pidettyyn Ety-konferenssiin, joka merkitsee isäntämies Kekkoselle ainutlaatuista kunniaa. Seuraavassa uudenvuodenpuheessaan Kekkonen jo kiiruhtaa sanomaan, että politiikan tavoitteet on täytetty. Kekkonen julistaa Ety-kokouksen päättäneen ”kylmän sodan aikakauden maanosamme historiassa” ja toteaa, että ”olemme kyenneet omista kansainvälisistä suhteistamme poistamaan olemassaoloamme ja hyvinvointiamme uhkaavat ristiriidat”. Kekkosen mukaan ”ulkoisen turvallisuutemme perusta on tänään lujempi kuin kertaakaan aiemmin maamme historian aikana”. Etykin jälkeen kaikki näyttää menevän hyvin. Mutta suotuisat tuulet puhaltavat maailmanpolitiikassa vain hetken.

Olemme kyenneet poistamaan olemassaoloamme uhkaavat ristiriidat.

Valtavaa pönötystä 1970-luvun tapaan eli tasavallan presidentin päivä

Yleisradio esitti helmikuussa 1977 televisiodokumentin ”Presidentin päivä”. Dokumentissa seurataan presidentin aamutoimia ja monivaiheista työpäivää sekä illanviettoa oopperassa. Dokumentti herättää paljon ajatuksia 1970-luvun ilmapiiristä ja myös siitä, millaista kieltä vallanpitäjän kanssa oli tapana käyttää.

Kekkosesta ja Kekkosen ajasta on monta totuutta. Politiikan tutkijat ovat arvelleet, että Kekkosen ajan ilmapiiri – se, johon usein viitataan suomettumisena ja itsesensuurina – näkyi myös arvostavana ja kunnioittavana suhtautumisena poliitikkoihin, erityisesti tasavallan presidenttiin. Mediassa ei juuri riekuttu vallanpitäjille eikä riehuttu väärinkäytöksistä. Kielenkäyttö oli enimmäkseen varovaista ja valtaapitäviä myötäilevää. – –

Onpa millaista esittämistä tahansa, dokumentti vahvistaa ajatusta Kekkosesta suvereenina sanankäyttäjänä, tilanteiden ja kielenkäytän lajien hallitsijana. Ohjelmassa on myös kiinnostava kohta, jossa Kekkonen, myllykirjemies, pohtii ääneen eri viestintämuotojen olemusta: ”Kirje antaa minulle persoonallisemman kosketuksen vastaanottajaan kuin konsanaan puhelinkeskustelu.” Dokumentissa näytetään vilaus tilanteesta, jossa Kekkonen sanelee taas uutta myllykirjettä. Kirjoitettavaksi valmiita lauseita tuntuu suusta tulevan.

Realistista ulkopolitiikkaa vastassa on hajanainen joukko kovaäänisiä veikkoja, mutta heillä ei ole mainittavaa poliittista merkitystä.

Toisessa kohdassa Kekkonen sivaltaa sanan säilällään poliittisia vastustajiaan: ”Olen erityisen iloinen, että Suomen kansan laaja enemmistö antaa kannatuksensa maan ulkopolitiikalle. Tämä realistinen ulkopolitiikka todella on saanut näitten sodanjälkeisten vuosien aikana laajan kannatuksen. Sitä vastassa on hajanainen joukko kovaäänisiä veikkoja, mutta heillä ei ole mainittavaa poliittista merkitystä.”

Vaaliproknoosit roskakoriin vennamolaisittain

Vasemmistolaisen agitaation, oikeistolaisen isänmaallisuuden ja kristillisen herännäisyyden yhdistelmästä kehitettiin tuore kieli, jonka avulla Suomen Maaseudun Puolue saavutti ennätyksellisen vaalivoiton vuonna 1970. ”Vaaliproknoosit” joutivat roskakoriin, kun pienpuolueesta keskisuureksi puolueeksi noussut SMP sai vaaleissa 10,5 prosentin kannatuksen.

Vennamon kenties tunnetuin lausahdus Kyllä kansa tietää! liittyy runebergiläiseen kansan käsitteeseen. Vennamon kansa on sama, jota J. L. Runeberg kuvasi Saarijärven Paavossaan ja Topelius Maamme-kirjassaan. Suomen kansa oli oikeudentuntoista, rehellistä, nöyrää, kärsivää ja työteliästä.

Vaikka Suomi on maailman rikkaimpia maita, on kansa laajalti köyhää ja pienituloista” (Vennamo 1970). ”Oikea” Suomen kansa eli maaseudulla ja teki rehellistä suomalaista työtä. Oikean kansan rinnalla olivat herrat, jotka elivät nautinnonhakuista elämäänsä. ”Herrat saivat ruusut ja kansa nokkoset” (Vennamo 1970).

Herrat saivat ruusut ja kansa nokkoset.

”Puhuin kovia sanoja”

Lauman johtavan uroksen päiväkirjoissa toistuvat ilmaukset kävi luonani, soitti, kutsuin, haukuin, puhuin kovia sanoja. Näin Kekkosen minä-valtaista kielenkäyttöä kuvaa Ari Turunen kirjassaan Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa (Atena Kustannus, 2012).

Kielentutkija Lauri Hakulinen käsittelee kirjoituksessaan ”Urho Kekkonen ja sanomisen taito” (teoksessa Urho Kekkonen – taivalta, linjoja, näkökulmia, toim. Eino S. Repo, Otava, 1960) Kekkosen tyyliä, hänen pakinoitaan ja puheitaan. Tässä joitakin katkelmia kirjoituksesta:

Huumori ryydittää elämän.

Ankaria kirjeitä Kekkosen myllystä

Kekkosen kielenkäyttöä ja argumentointia leimaa päättäväisyys ja ehdottomuus. Kekkonen rakentaa kirjeissään uhkaavan asetelman, joka palautuu käytännössä aina tavalla tai toisella ulkopoliittisen uhan diskurssiin. Kekkonen rakentaa itselleen retorisesti ja diskursiivisesti sellaisen roolin Suomen ja Neuvostoliiton hyvien välien kannalta elintärkeänä vaikuttajana, että on suorastaan maan edun vastaista vastustaa hänen linjaansa.

Kekkonen asemoi itsensä korvaamattomaan asemaan Suomen edun kannalta, mikä on ollut tehokasta yöpakkasten ja noottikriisien epävarmassa ajassa. Hän asemoi itsensä kirjeensaajia ylemmäs ja ankarin sanakääntein suomii kaikkia, joiden tekemiset tai sanomiset eivät ole miellyttäneet häntä.

Argumentaatio on suhteellisen yksipuolista ja perustuu toisinaan hyvän argumentaation periaatteiden vastaisiin keinoihin. Asioiden esittämistä ja perusteluja leimaa usein epäsuoruus, joka ilmenee hyvin epämääräisinä viittauksina Kekkosen tietoihin ja tietolähteisiin sekä mahdollisiin seuraamuksiin, joita Kekkosen vastustelu saattaa aiheuttaa. Asemoitumisesta ylempään asemaan kertoo myös runsas ironian käyttö. Ironia ei kuitenkaan ole hellämielistä vitsailua vaan häilyy useimmissa tapauksissa ironian ja avoimen pilkan välillä.

Suomettumisesta ja rähmällään olosta

Suomalaisen poliittisen kokemuksen kuvaajana suomettumisen käsite on lähtökohtaisesti harhaanjohtava. Sen tausta ei ole suomalainen eikä sitä alkuperäisyhteydessään edes aiottu suomalaisen ulkopolitiikan määreeksi. Pohjois-Euroopan sijaan suomettumisen syntysija on Länsi-Euroopassa.

Länsisaksalainen professori Richard Löwenthal on ilmoittautunut suomettumiskäsitteen isäksi. Se oli hänen vastauksensa Varsovan liiton vuoden 1966 Bukarestin-julistukseen, joka sisälsi ehdotuksen sotilasliittojen purkamisesta Euroopassa. Löwenthal oletti, että tämä olisi synnyttänyt Länsi-Eurooppaan Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta vastaavan tilanteen (Hakovirta 1975, Berndtson 1991).

Finnlandisierung-termi levisi Länsi-Saksassa 1960-luvun lopulla laajempaan käyttöön. Se liittyi erityisesti poliittisiin kädenvääntöihin, joiden kohteena oli kansleri Willy Brandtin DDR:ään ja Neuvostoliittoon sovittelevasti suhtautuva idänpolitiikka. 1970-luvulla käsite rantautui myös yhdysvaltalaisiin poliittisiin keskusteluihin; se toimi retorisena välineenä keskusteluissa, joissa esitettiin Yhdysvaltojen vetäytymisen Euroopasta luovan olosuhteet kommunismin leviämiselle Euroopassa (Berndtson 1991, Jakobson 1998).

Viime vuosikymmenien poliittinen iskusana suomettuminen on suomalaisille hieman kiusallinen; mieluusti se unohdettaisiin. Erikoisin poisselitys kuultiin keväällä yliopistolla järjestetyssä keskustelussa: sanaa suomettuminen ei ole olemassa, koska sitä ei löydy Nykysuomen sanakirjasta.

Olisiko siis itsesensuurin musta pensseli pyyhkinyt ikävän sanan pois? Ei, selitys on paljon luonnollisempi: sanaa suomettuminen ei voi Nykysuomen sanakirjassa olla, koska kirja ilmestyi vuosina 1951–1961, mutta suomettumista alettiin käyttää vasta 1970-luvun alussa.

Olisiko itsesensuurin musta pensseli pyyhkinyt ikävän sanan pois?

Nykykieltä kuvaavassa Kielitoimiston sanakirjassa suomettua määritellään politiikan kielen verbiksi, jolla vihjattiin Suomen joutuneen liikaa riippuvaiseksi Neuvostoliitosta. Suomettuminen merkitsee taipumista (Suomen tavoin) myötäilemään Neuvostoliiton politiikkaa itsemääräämisoikeudesta tinkien.

Suomettua-verbin taustalla on tietenkin substantiivi Suomi. Sen alkuperästä ei ole varmuutta. Näin sanakirjassa: ”Nyttemmin on esitetty, että suomalaisten ja saamelaisten omakieliset nimitykset suomi ja sápmi (sabme) palautuisivat suomalais-saamelaisen kantakielen (varhaiskantasuomen) sanaan *sämä, jonka alkuperä on epäselvä. Tällöin Häme olisi laina tämän sanan myöhemmästä kantasaamelaisesta asusta.”

Ilmaus olla rähmällään on nykyään ahkerassa käytössä julkisessa kielenkäytössä nimenomaan kuvallisessa merkityksessään. Vuonna 1991 poliittinen historioitsija Timo Vihavainen suomi kärkevästi kotimaista idänpolitiikkaa kirjassaan Kansakunta rähmällään: suomettumisen lyhyt historia (Otava 1991). Kirjan nimessä hän kuvallisti jo vanhastaan tutun vatsallaan olemisen eli rähmällään olon itäiseen naapuriin kohdistuvaksi poliittiseksi nöyristelyksi, suomettumiseksi. Nyt kun suomettumisen käsite on hyllytetty päivänpoliittisesta kielenkäytöstä, ollaan rähmällään tai mennään rähmälleen, kun ylipäätään tarkoitetaan suomalaisten poliitikkojen ja muiden vaikuttajien liiallista nöyristelyä ulkomaisten tai kotimaisten vallanpitäjien ja suuren rahan edessä.

Konsensusta Korpilammelta

Suomen taloudellinen ja poliittinen eliitti kokoontuivat pääministeri Kalevi Sorsan johdolla kaksipäiväiseen konferenssiin Hotelli Korpilammelle 5.–6.9.1977. Taustalla olivat talouden ja yhteiskunnan epävakaudet, joita ratkaisemaan pyrkinyt Sorsan II hallitus (15.5.1977–26.5.1979) oli saanut 23.6.1977 valmiiksi Suomen historian ensimmäisen elvytyspaketin, jonka toimeenpano oli edessä talvella 1977–1978.

Konferenssin tavoitteena oli päästä tämänkaltaiseen kansalliseen yhteisymmärrykseen harjoitetun talous- ja yhteiskuntapolitiikan suunnasta, Sorsan sanoin pyrkiä siihen, että ”tämä elvytyksen henki leviäisi kaikkien näiden piirien keskuuteen”.

Korpilampi sanana puhutteli suomalaista mielikuvitusta. Konferenssin sijoittuminen HOK:n omistamalle Korpilammelle oli sattuma, sillä Finlandia-talo oli varattu muuhun tarkoitukseen ja muita sopivia tiloja ei ollut käytettävissä (HS 7.9.1977). Kuitenkin vetäytyminen ”korpeen” pohtimaan suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta loi mielikuvan moosesmaisesta vetäytymisestä, josta tuloksena olivat kiveen hakatut linjaukset. Lopuksi Korpilampi toi myös mielikuvan synkästä korpivaelluksesta, jonka aika alkaa olla ohitse yksituumaisuuden löytymisen jälkeen: edessä olivat valoisammat vuodet. Tätä mielikuvaa Sorsa myös puheissaan ja haastatteluissaan systemaattisesti hyödynsi.

Vetäytyminen ’korpeen’ pohtimaan suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta loi mielikuvan moosesmaisesta vetäytymisestä, josta tuloksena olivat kiveen hakatut linjaukset.

Sorsan järjestämän Korpilampi-konferenssin myötä alettiin puhua yleisemmin Korpilammen hengestä. Toisaalta tällaista puhetta on pidetty katteettomanakin. Erikoistutkija Tapio Bergholm arvioi Demokraatti-lehdessä maaliskuussa 2018, että ”Korpilammen myöhemmälle liki myyttiselle asemalle talouspoliittisen konsensuksen, niin sanotun Korpilammen hengen, viitoittajana ei ole katetta”.

Näin Bergholm: ”Resepti oli Korpilammella sama kuin vuoden 1967 tupossa, jolloin yritettiin palauttaa yritystoiminnan kannattavuus. SAK uhkasi Korpilammen jälkeen kesken sopimuskauden jo vuonna 1978 yleislakolla. Mitä helkkarin konsensusta se semmoinen on?”

Korpisanasto on muutenkin ollut käytössä poliittisissa yhteyksissä. Korpivaellus-sanaa käytetään Kielitoimiston sanakirjan mukaan Raamatussa kuvaamassa israelilaisten matka Siinain erämaan halki luvattuun maahan. Kuvaannollisesti ilmausta käytetään vaikeasta ajanjaksosta, pitkällisistä vaikeuksista, kuten ilmauksessa Puolueen korpivaellus ennen hallituskelpoisuutta.

Suomen murteiden sanakirjassa on useita korpi-alkuisia sanoja, esimerkiksi korpiainen, korpiala ja korpiharakka. Korpi-sanalla on sanakirjan mukaan murteissa useita käyttötapoja, esimerkiksi tällaisia: ”Korves karhut oltii, ei sin tohittu marjaa männä.” (Kallivere), ”Ei ne oo viäläkään siältä korvesta (= heinämaalta) tullu.” (Kauhava), ”Kontitta ku korpee lähet, ni hatutta kotii tulet.” (Impilahti), ”Kovassa on korvel leipä.” (Kaavi), ”Sillaeha korpi vastoa ku sinne huuvetaa.” (Laukaa, L. Leinonen, 1932), ”Mitäs siittä kahvista, eihän se vahvista, ko sais sitä korpi-rojua.” (Rovaniemi, A. Hanni, 1933).

---

1970-luvulla käyttöön tulleita tai tuolloin yleiskieleen vakiintuneita uudissanoja esitellään kirjassa Uudissanasto 80 (WSOY, 1979) ja kirjassa Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja (Otava, 1978). Uudissanasto 80 sisältää noin 6 000 hakusanaa. Ne ovat sanoja, joita ei ainakaan uudessa merkityksessään tai käytössään vielä ole Nykysuomen sanakirjassa (jonka viimeinen osa ilmestyi 1961).

Uusia yhdistelmiä, yhdyssanoja: arkipyhä, betoniporsas ’liikenneväylän sulkueste’, hipaisukytkin, isyysloma, kevytmaito, lukihäiriö, nollatutkimus, ongelmajäte, seisetila ’pysähdystila’, sovinistisika ’feministien käyttämä herjanimitys naisia sortavasta miehestä’, tosiaika rinnalla myös reaaliaika, vesiliirto.

Uusia sanoja tai vanhoja sanoja uudessa merkityksessä: ale ’alennusmyynti’, anne: anteet ’data’, häirikkö ’alkoholin käytön vuoksi häiritsevästi käyttäytyvä henkilö’, jytä, jytämusiikki, pop ’suosiossa; popmusiikki’, rokki ’rock and roll’, sanakko ’pieni sanaristikko’, sähly ’jääpalloa muistuttava sisäpeli’, viuhahtaa ’juosta alasti julkisella paikalla’.

E on vuosikymmenen muotijohdin: haje ’sanoman epäjärjestys, entropia’, hoide, ilotulite, kuivate, liuote, säile, tiedote.

Yhteiskunnan muutoksista kertovat esimerkiksi nämä uudet sanat: peruskoulu, ala-aste ja yläaste, avoliitto, perhepolitiikka ja synnytysvalmennus, lomaraha, lomapalkka ja lomaltapaluuraha sekä kuluttajaneuvoja, kuluttaja-asiamies ja kuluttajavalituslautakunta.

Ruoka-alan sanoja: aperitiivi, avokado, chili, drinkki, esikypsyttää, fileoida, juice (merkityksessä ’luonnon-, tuoremehu’), jäätelötorttu, makeute, nelimauste, perhospihvi, pikakahvi, pihvitomaatti, pirtelö, pitsa, popcorn, sipsi ja tuorejuusto.

Pohjakoulu, perusasia

Suomen koululaitosjärjestelmä myllättiin uuteen uskoon 1970-luvun alussa. Maassa siirryttiin vaiheittain peruskouluun.

Kouluhallituksen pitkäaikainen pääjohtaja Oskari Mantere oli hahmotellut 1930-luvulla kaikille lapsille yhteistä kuusivuotista peruskoulua. Idealla on monta rinnakkaista esittäjää, ja koulumuodolle esitettiin monenlaisia nimiä: pohjakoulu, yhtenäiskoulu ja peruskoulu.

Peruskoulun käsite ei ollut alusta pitäen kaikille kansalaisille selvä. Jotkut arvelivat peruskoulun tarkoittavan ”sitä mikä on ennen sitä varsinaista koulua”.

Kouluni on yhä olemassa, samannimisenä. Nyt se on virallisestikin Pukkilan Kirkonkylän koulu. Peruskoulu se toki on vieläkin, mutta nimissä asteiden ei enää tarvitse näkyä. Vuonna 1999 voimaan tullut koululainsäädännön uudistus antoi koulujen palata kouluiksi, sillä ala- ja yläasteiden välistä rajaa haluttiin hälventää. Näin moni koulu palasi vanhaan kouluun tai yhteiskouluun. Lukiot pysyivät lukioina.

Moni peruskoulun käynyt keski-ikäinen vanhempi saattaa kysyä, missä vaiheessa omasta lapsuudesta ja nuoruudesta tuiki tutut ala- ja yläaste muuttuivat ala- ja yläkouluksi. Milloin tämä vaivihkainen muutos tapahtui? Ratkaiseva ajankohta on vuosien 1998 ja 1999 vaihde. Silloin tuli voimaan uusi perusopetuslaki, jonka myötä poistui hallinnollinen jako ala- ja yläasteeseen.

Mielestäni Keskustan koulu ei ole tylsä ja persoonaton, vaan vaikuttaa pikemminkin jokseenkin onnistuneelta ja toimivalta nimeltä. Se erottuu yritysnimistä ja kertoo kohteestaan.

Ajan sanojen taustaa

On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri
On pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri

Älä ole onneton, meillä melkein kaikki laitteet on,
jotka kehitys on tuonut tullessaan, vaikka kaikki eivät niistä piittaa

– Leevi And The Leavings: Onnelliset (1980)

---

1970-luvun aikana lakkautettiin useita kymmeniä kuntia ja tilalle syntyi uusia kuntaliitoksia. Espoossa ja Vantaalla päätettiin muuttaa postitoimipaikkojen merkintätapaa. Tästä seurasi suuri nimienkeksimisurakka. Uusien isompien kuntien ja postitoimipaikkojen alueella olevia samannimisiä paikkoja jouduttiin nimeämään uudestaan, ja monille nimille piti keksiä lisäksi suomen- tai ruotsinkielinen vastine.

Näin Sirkka Paikkala Kielikellossa vuonna 2009: ”Enimmillään kuntien määrä oli nykyisen Suomen alueella vuonna 1945, jolloin niitä oli 558. Sitten suunta kääntyi: runsaimmin ennen nykyistä murrosta kuntaliitoksia käynnistyi 1960–70-luvulla, jolloin esimerkiksi Lappee ja Lauritsala yhdistyivät Lappeenrannan kaupunkiin (1967) ja Anjalasta ja Sippolasta tuli Anjalankosken kauppala (1975).”

Kevättalvella 1972 vietettiin valtakunnallista Nimiviikkoa. Teemaviikon tarkoituksena oli nostaa esiin muun muassa muutokset, joita kaupungistuva yhteiskunta nimistöltä edellytti: Perinnäistä nimistöä on suojeltava niin kuin luontoakin. Uusien nimien suunnittelussa on käytettävä asiantuntemusta ja hyödynnettävä vanhaa nimistöä.

Nimiviikon tarpeisiin Suomen sosialidemokraatti kirjoitti 1. maaliskuuta 1972 paljasjalkaisten helsinkiläislasten etunimitilastoista. Helsingin evankelis-luterilaisten seurakuntien kirjoihin tulleiden, vuonna 1970 syntyneiden lasten suosituimmat ensimmäiset nimet olivat Sari ja Minna sekä Mika ja Marko. Ruotsinkielisistä Camilla ja Nina sekä Jan ja Kim.

Keskustelu sukunimilain muuttamisesta alkoi. Voisiko nainen pitää omaa sukunimensä avioliitossa? Kenen sukunimi lapselle tulee antaa? Asiaa pohdittiin pitkään, ja uusi laki tuli voimaan vasta 1980-luvun puolella.

Nimiasioiss tapahtui paljon muutakin: Alettiin puhua nimistönsuunnittelusta. Ensimmäinen nimistönsuunnittelijan toimi täytettiin Espoossa. YK:n kolmas paikannimikonferenssi pidettiin vuonna 1977 Ateenassa.

Mikan ja Minnan valtakautta

Suosituimmat naisten ensimmäiset etunimet 1970-luvulla olivat Minna, Katja ja Sari. Suosituimmat miesten etunimet olivat Mika, Marko ja Sami. Kun otetaan huomioon toiset ja kolmannet etunimet, listat näyttävät tältä: Maria, Johanna ja Susanna sekä Juhani, Tapani ja Mikael.

1970-luvun etunimistä kerrotaan Kotiliedessä toukokuussa 2026. Jutun mukaan vuosikymmenen suosituimmat etunimet olivat kaksitavuisia. Kymmenen suosituimman joukkoon nousi kuitenkin yksi kolmitavuinen nimi: Johanna. Se oli naisten etunimistä kahdeksanneksi suosituin. Jutussa kysytään Kotuksen erityisasiantuntijalta Petra Saarnistolta, olisiko Johannan suosioon voinut vaikuttaa se, että vuonna 1974 Miss Suomeksi valittiin Johanna Raunio.

”Se on voinut hyvinkin vaikuttaa siihen”, sanoo Saarnisto. ”Julkkisten vaikutus nimen suosioon ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsi olisi nimetty jonkin julkkiksen mukaan. Esimerkiksi Veeti on nimi, jonka teki 1990-luvulla tunnetuksi laulaja Veeti Kallio, mutta ei lapsia välttämättä ole hänen mukaansa nimetty. On vain ajateltu, että siinä on kiva nimi.”

Voiko nainen pitää sukunimensä, kun hän menee naimisiin?

Sukunimilainsäädäntöön alettiin valmistella huomattavia muutoksia vuonna 1972. Uutena esitettiin puolisojen mahdollisuus pitää oma sukunimensä avioliittoon mennessään. Aiemmin nainen sai joko miehensä sukunimen tai kaksoisnimen.

Lapsi saisi isän sukunimen sijaan pääsääntöisesti äidin sukunimen. Äiti voisi kuitenkin halutessaan vaihtaa sukunimensä takaisin tyttönimekseen, jolloin olisi esimerkiksi mahdollista, että perheen lapsella ja molemmilla aikuisilla olisi eri sukunimet.

Ehdotuksesta keskusteltiin pitkään. Uusi laki tuli voimaan 1986.

Suoraan sanoen täyttä vouhotusta koko nimilain uudistus.

Näin aiheesta kirjoitettiin Kotiliesi-lehdessä 1. syyskuuta 1973: ”Muutosehdotusten pohjana on ilmeisesti tasa-arvoisuusideologia. Nainen ei saa olla tässäkään asiassa eri asemassa kuin mies. Taustalta saattaa kuitenkin piillä sama tarkoitus kuin mikä henkii äskettäin annetusta avioliittokomitean mietinnöstä: tehdä avioliitto ja avoliitto oikeudellisesti mahdollisimman samankaltaiseksi ja siten ehkä vähitellen hävittää koko avioliitto.”

Näin taas arvioi Yvonne de Bruyn-Luhtala Me Naisten haastattelussa 6. tammikuuta 1977: ”Suoraan sanoen täyttä vouhotusta koko nimilain uudistus. Vanha systeemi on ihan hyvä. Jos lakiehdotus tulee voimaan, niin eihän sitten enää tiedä, kuka on kuka.”

Espooseen ensimmäinen nimistönsuunnittelijan virka

Marja Viljamaa alkoi vuonna 1974 hoitaa Espoon kaupungin nimistönsuunnittelijan virkaa. Myös Espoon nimitoimikunnan sihteerinä toiminut Viljamaa kirjoitti Uusi Espoo -lehdessä 10. maaliskuuta 1975 työstään:

”Ilahduttaa myös se, mikäli kadunnimiä rakennetaan paikallisen, muista poikkeavan oman tradition pohjalta, eikä jokaisessa Suomen kaupungissa ole aluetta, jonka kadunnimistä löytyvät Kalevalan uroot, Seitsemän veljestä tai Suomen puusto. Nimistönsuunnitteluelimistä on muodostumassa omia, keskitettyjä hallinnollisia sektoreitaan. Nimistökysymyksiä valmistelemaan aletaan ottaa päätoimisia asiantuntevia tutkijoita ja suunnittelijoita niinkuin muillekin aloille.”

Vuoden 2001 Kielikellossa silloinen Marja Viljamaa-Laakso kertoo samaisen työnsä luonteesta työparinsa nimistöntutkija Sami Suvirannan kanssa: ”Sekä Viljamaa-Laakso että Suviranta pitävät työtään haastavana ja loputtoman kiinnostavana. Se on kaupunkisuunnittelua nimistön keinoin; monialaista ihmisläheistä teknis-kielellis-tieteellistä kulttuurityötä, jossa lisäksi ollaan koko ajan ajan hermolla. Se on palkitsevaa, sillä siinä saa olla mukana kertomassa kaupungin tarinaa ja antamassa kaupungille kasvoja.”

Saa olla mukana kertomassa kaupungin tarinaa ja antamassa kaupungille kasvoja

Eesti, Eesti, Eesti! kaipaan sinne perkeleesti (Onko Viro kirosana, tana)
Eesti, Eesti, Eesti! sinne tahdon vain
Eesti, Eesti, Eesti! kaipaan sinne perkeleesti
Eesti, Eesti, Eesti! On my mind!

– Eesti (On My Mind) (Juice Leskinen Grand Slam: Boogieteorian alkeet peruskoulun ala-astetta varten, lyhyt oppimäärä, Johanna, 1983; sanat Juice Leskinen)

Lottoarvontoja ja arpoja lottohatuista?

Suomessa täytettiin ensimmäiset lottokupongit vuoden 1970 lopussa. Ensimmäinen lottoarvonta oli tammikuun 3. päivänä 1971.

Vaikka lotto-sana on italiaa, se perustuu ranskan sanaan lot ’osa, osuus, arpajaisvoitto’ (vrt. germ. (h)lot ’jollekin lankeava osuus’). Samaa lähtöä on myös arpajaisia merkitsevä sana, jonka erikielisiä asuja ovat Lotterie (saks.), loterie (ransk), lottery (engl.), lotteria (ital.) ja lotteri (ruots.).

Sanaa lotteria on käytetty jonkin verran suomessakin, joskin arpajaiset kehiteltiin vanhan sanan arpa pohjalta jo 1800-luvulla. Sana esiintyy ensimmäisen kerran G. E. Eurénin sanakirjassa vuonna 1860.

Loton syntyhistoria ulottuu yli 2 000 vuoden taakse Kiinaan. Varsinaisena lotonkehittäjämaana pidetään kuitenkin Italiaa, jonne Marco Polo toi pelin kaukomatkoiltaan.

Suomessa on muitakin lotto-sanoja. Adjektiivi lotto saattaa murteissa tarkoittaa velttoa ja riippuvaa. Esimerkiksi lottohattu on lerppahattu ja lottokorva on luppakorva.

Pinyin – kiinalaisten nimien latinaistaminen

YK:n paikannimikonferenssi hyväksyi 1977 mandariinikiinan ääntämiseen perustuvan pinyinin kansainväliseksi Kiinan erisnimien latinaistamisjärjestelmäksi. Esimerkiksi pinyinillä nyt kirjoitettava nimi Jiang Qing oli ennen kirjoitettu englanniksi Chiang Ching ja suomeksi Tshiang Tshing.

Suomen kielen lautakunta suositti pinyin-järjestelmää suomenkieliseen tekstiin vuonna 1979; kuitenkin niin, että maan nimi Kiina ja jotkin vakiintuneet historialliset henkilön- ja paikannimet, kuten Hongkong, Kanton, Konfutse ja Setšuan, säilyvät sovinnaisissa muodoissaan.

---

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus aloittaa toimintansa 1. maaliskuuta 1976. Tuolloin tulee voimaan laki kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta. Lain ensimmäisen pykälän mukaan keskus perustetaan opetusministeriön alaisuuteen ”suomen ja ruotsin kielen tutkimusta ja huoltoa, suomen sukukielten tutkimusta sekä saamen kielen huoltoa varten”. Lain allekirjoittajat ovat tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja opetusministeri Paavo Väyrynen.

Kotus syntyi yhdistämällä useita suomen ja sen sukukielten sekä ruotsin kielen alalla toimivia organisaatioita ja hankkeita. Kotukseen koottiin suomen ja ruotsin kielen hankkeita, jotka toimivat eri organisaatioissa. Tällaisia hankkeita ja toimintoja siirtyi Kotukseen 1. maaliskuuta 1976 (sulkeissa organisaatio, josta hanke tai toiminto siirtyi):

• Karjalan kielen sanakirja ja Karjalan kielen arkisto (Sanakirjasäätiö)
• Kielitoimisto (Suomen Akatemian humanistinen toimikunta)
• Nimiarkisto sekä nimistönhuolto ja -tutkimus (Suomen nimiarkiston säätiö)
• Ordbok över Finlands svenska folkmål eli Suomen ruotsalaismurteiden sanakirja (Folkmålskommissionen)
• ruotsinkielisen paikannimistön tallennus, tutkimus ja huolto (Svenska litteratursällskapetin Folkkultursarkivetin paikannimijaosto)
• ruotsin kielen huolto, svensk språkvård (Suomenruotsalaisten kansankäräjien Svenska språkvårdsnämnden)
• Suomen kielen nauhoitearkisto (Helsingin yliopiston suomen kielen laitos)
• Suomen murteiden sanakirja ja Suomen murteiden sana-arkisto (Sanakirjasäätiö)
• Suomen sanojen alkuperä ja Etymologinen arkisto (Tutkimuslaitos Suomen suvusta, joka kuului Sanakirjasäätiöön)
• Vanhan kirjasuomen sanakirja (Sanakirjasäätiö).

Keskuksen toiminta organisoitiin kuuteen toimistoon: hallintotoimisto, kielitoimisto, nimitoimisto, ruotsin kielen toimisto, Tutkimusarkisto Suomen suku sekä tutkimus- ja suunnittelutoimisto. Tällaisena jako säilyi pääosin parikymmentä vuotta. Kotus sijaitsi alkujaan eri paikoissa: Helsingin yliopiston päärakennuksessa (Fabianinkatu 33), Fabianinkatu 7:ssä ja Liisankatu 16:ssa.

Valtiovalta otti vastuun kansallisen identiteetin kannalta tärkeistä tehtävistä

Suomen kielen ja sen sukukielten alalle oli 1900-luvun alkuvuosikymmenistä alkaen vuosikymmenten aikana syntynyt valtionapua nauttivia toimijoita, ja kävi ilmeiseksi, että niitä oli yhdistettävä. Useat komiteat pohtivat, mikä olisi yhdistettävien laitosten ja hankkeiden sopiva järjestysmuoto. Jo 1960-luvun alussa oli käyty vilkasta tiedepoliittista keskustelua ja valtiovalta alkoi järjestellä tieteen rahoitusta ja organisaatiota. Vuosikymmenen lopulla oli päädytty pitämään parhaana vaihtoehtona valtion tutkimuslaitosta, johon kuuluisivat valtionavun piirissä olleet kansalliskielten – suomen ja ruotsin – sanakirja-, arkisto- ja kielenhuoltoyksiköt.

– – järjestelyjen tuloksena syntyi suoraan opetusministeriön alaisuuteen 1.3.1976 Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Valtiovalta otti vastuun kansallisen identiteetin kannalta tärkeistä tehtävistä. Näin niiden rahoitus tuli turvatuksi, vaikka se yhä edelleen tulee kahdesta lähteestä, verovaroista ja veikkausvoittovaroista.

Kotus – paimen, piika vai emäntä?

Keskuksen nimen lyhenteenä käytettiin pitkään muotoa KKTK. Vähitellen alettiin suosia muotoa Kotus, osin ehkä senkin takia, että keskuksen verkkosivujen osoitteeksi otettiin kotus.fi. 2000-luvulla Kotimaisten kielten keskuksesta puhutaan jo yleisesti Kotuksena.

Kotuksen kohtalosta käytiin kiivastakin keskustelua 2000-luvun ensikymmenen loppupuolella. Myös kansalaiskeskustelu oli vilkasta, ja Kotuksen puolesta vedottiin marraskuussa 2008 aloitetulla adressilla. Siihen tuli yli 12 000 allekirjoitusta. Keskuksen johtaja Pirkko Nuolijärvi pohti vuonna 2009 julkaistussa kirjoituksessaan Kotuksen roolia:

Vuoden 2026 alusta Kotimaisten kielten keskus on ollut osa Opetushallitusta. Muutos oli osa laajempaa sivistyshallintouudistusta, jossa 11 virastosta muodostettiin 5 virastoa.

Kielitoimiston tehtävänä on kielenkäytön edistäminen, ei sen valvominen.

Koivusalo Sadeniemen saappaisiin

Vuonna 1974 kielenhuollossa tapahtui merkittävä vahdinvaihto. Suomen Akatemian kielitoimistoa neljännesvuosisadan johtanut professori Matti Sadeniemi siirtyi eläkkeelle. Hänen jälkeensä valtakunnan ylimmäksi kielenvartijaksi tuli Esko Koivusalo, joka oli ollut Vanhan kirjasuomen sanakirjassa ensin toimitussihteerinä ja akateemikko Martti Rapolan jälkeen päätoimittajana. Kielenhuolto oli henkilöitynyt julkisuudessa vahvasti Sadeniemeen. Koivusaloa eivät Sadeniemen saappaat kuitenkaan hirvittäneet, vaan hän hyppäsi niihin lennossa, ja viidennesvuosisadan vauhdikas maraton alkoi.

Koivusalo kysyy Kielikellossa vuonna 1979, kenelle laki perustellaan:

Tunnit ja tonnit

Kansainvälinen mittayksikköjärjestelmä (SI) sai lainvoiman 1974. Sen soveltamisala, etenkin tunnusten h (= tunti) ja t (= tonni), aiheutti hämminkiä, joten kielenhuoltajien oli otettava kantaa asiaan. Kielitoimiston johtaja Esko Koivusalo kirjoittaa aiheesta Kielikellossa vuonna 1977:

Ehkä vaikeaselkoisuus on ns. puitelakien yleinen ominaisuus.

Muutakin uutta kielitieteen ja kielenhuollon alalla

Kotuksen perustaminen ei ole ainoa kielitieteen ja kielenhuollon alan virstanpylväistä 1970-luvulla. Muutakin tapahtuu, esimerkiksi tällaista: Vuonna 1970 perustetaan Soveltavan kielitieteen yhdistys ja vuonna 1976 Suomen kielitieteellinen yhdistys. Ruotsissa perustetaan vuonna 1970 ruotsinsuomalainen kielilautakunta. Vuonna 1974 perustetaan Tekniikan Sanastokeskus ja vuonna 1979 asetetaan virkakielikomitea.

Kielentutkija Fred Karlsson kuvaa kirjoituksessaan ”Yleinen kielitiede Suomessa kautta aikojen” (1997) muun muassa 1960-luvun puolessavälissa alkanutta tiede- ja korkeakoulupoliittista murrosta ja kielitieteellisten yhdistysten perustamista. Tässä katkelmia Karlssonin tekstistä:

• Fred Karlsson: Yleinen kielitiede Suomessa kautta aikojen (Helsingin yliopisto, Yleisen kielitieteen laitos, 1997)

Kielitieteenkin instrumentaalinen arvo kävi selväksi.

Muutoksia ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeessa

Vuonna 1970 ylioppilastutkintoon tuli kaksi eri päivinä järjestettävää äidinkielen koetta, ja vain parempi suoritus otettiin arvostelussa huomioon. Vuonna 1974 äidinkielen tehtävien mukana oli ensimmäisen kerran taustatietoa ja muuta aineistoa oppilaan ajattelun tueksi. Alettiin siis siirtyä hiljakseen pois pelkistä otsikoista.

Koulussa entistä vähemmän kielioppia?

Kun 1970-­luvulla siirryttiin peruskouluun, kieliopin opetus väheni sekä vieraiden kielten että äidinkielen opetussuunnitelmista; yhteistyö eri kieliaineiden välillä on sen jälkeen ollut parhaimmillaankin satunnaista.

Tuli syötyä vai syödyksi?

Sama opettaja muuten kielsi käyttämästä hämäläisestä kotimurteestani tuttua verbi-ilmausta ”tuli syötyä”; piti sanoa ”tuli syödyksi”. Muistan aina, miten ällistynyt olin tästä ohjeesta, ja teki mieli kapinoida sitä vastaan.  Tästäkin mieleen jääneestä asiasta keskusteltiin 1970-luvun alussa Kielitoimiston kahvipöydässä. Kun sitten kielilautakunta teki 1973 päätöksen, että murteissa yleinen ilmaustyyppi tulla tehtyä hyväksytään yleiskieleen ilmauksen tulla tehdyksi rinnalle, lähetin opettajalle asiasta kortin.

Ilmaukset tulee tehtyä ja tulee tehdyksi sekä saa tehtyä ja saa tehdyksi ovat pitkälti samanmerkityksisiä ja yleiskielessä samanarvoisia.

Suuri murros kielikartalla

Kolmas suuri murros Suomen kielikartalla tapahtui 1960-­ ja 1970­-luvuilla, jolloin muuttoliike suuntautui erityisesti maan pohjois-­ ja keskiosista sekä Ruotsiin että Etelä-­Suomeen. Sodan jälkeen Suomesta muutti 30 vuoden aikana Ruotsiin noin 400 000 suomenkielistä ja noin 60 000 ruotsinkielistä; osa heistä on muuttanut takaisin. Erityisen runsaasti muutettiin tuolloin Itä­- ja Pohjois-­Suomesta, savolais-­ ja peräpohjalaismurteiden alueelta, mutta jälleen myös Pohjanmaalta.

Kun samaan aikaan muutettiin runsaasti maalta kaupunkiin ja pohjoisesta etelään, Suomi valui savolais-­ ja pohjalaismurteiden alueelta lounais-­ ja hämäläismurteiden alueelle sekä kaupunkeihin ja taajamiin. Kaikkiaan sodanjälkeiset vuosikymmenet 1945–75 olivat Suomen väestörakenteen ja samalla yhteiskuntarakenteen muutoksen kannalta merkittävää aikaa.

Kieliohjelmia radiossa ja televisiossa

Radion Kielikorva-ohjelmassa (15.2.1971) pohditaan muun muassa sitä, miksi kielenhuollon teoria ja käytäntö eivät aina lyö yksiin. Mikä loukkaa kielikorvaa? Mikä on kielenvastaista? Millainen sana on tajuntateollisuus, onko Suomessakin suosittu amerikkalainen televisiosarja Peyton Place tajuntateollisuutta? Mitä pitäisi ajatella muotisanoista indoktrinaatio ja manipulaatio?

Television puolelle kieliohjelmat istuivat hieman radioa hankalammin. Erinomainen poikkeus oli Koulu-tv, jonka ohjelmaformaattiin kielivalistus sopi kuin valettu. Esimerkiksi käy vuonna 1975 valmistunut ”Minä, sinä, hän, me, te, he” -ohjelmakokonaisuus.

Mitä tapahtuu, kun Suomen televisiossa aletaan opettaa esikouluikäisille englantia? Ainakin sellaista tapahtuu, että Neil Hardwick tulee tutuksi. Englantia esikouluikäisille! Eli Where’s the cat?

Hepskukkuu kieli keskellä suuta...

"Kieli lyhenee ja kuluu nykyajan elämänrytmin myötä. Joudumme nyt mukaan aikuisopiskelijoille tarkoitettuun ohjelmasarjaan kielenhuollon kiimoilta... tiimoilta. Sarjan nimi on Kieli keskellä suuta."

Huumoriohjelma Hepskukkuussa huolletaan kieltä hieman tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Kielenhuolto on ohjelman mukaan niin tärkeä asia, että siitä on välillä laskettava leikkiäkin!

Kielimiehet, kielinaiset vai peräti kieli-ihmiset?

Tunnetun teorian mukaan kielen rakenne muokkaa ajattelua. Naisiin saatetaan ehkä suhtautua ennakkoluuloisesti, koska he ovat kielenilmauksissa huonommassa asemassa, arveli Fred Karlsson Lauseopin ja semantiikan päivillä Turussa 1973. Helsingin Sanomien (12.10.1973) jutussa ruoditaan kielen sukupuolittuneisuutta.

Taru Kolehmainen kuvaa sukupuolittuneisuutta teoksensa Kielenhuollon juurilla (2014, 275–276) luvussa ”Suomi 'kielimiesten'”' käsissä”:

Suomen kieli, sekä sen kehittämistoimet sivistys- ja kirjakieleksi 1800-luvulla että sen tietoisen ohjailun toimet 1900-luvulla, oli pitkään miesten käsissä. Lauri Posti toteaa vuonna 1978: ”Vielä vuosisadan [1800-luvun] alkupuolella oli paljon niitä, jotka väittivät, että suomesta ei koskaan voi tulla kulttuurikieltä. Onneksi oli myös miehiä, jotka uskoivat kielemme mahdollisuuksiin ja olivat valmiita tekemään uhrautuvaa työtä.” (Posti 1978.) Alan julkaisuissa seikkailikin kielimies suvereenisti 1960-luvulle saakka, mikä näkyy myös tässä kirjassa.

Vaikka Kotikielen Seuran jäseniksi kelpuutettiin naisia jo 1800-luvun lopussa, heillä ei pitkään ollut äänioikeutta kokouksissa. Vielä seuran satavuotishistoriikissa (Virittäjä 1976) Heikki Paunonen kirjoittaa: ”Seuralla on ollut onni lukea toimimiestensä joukkoon lukuisia kansallisten tieteenalojemme merkkihenkilöistä.” Luettelo onkin lähes 1970-luvulle saakka täysin miehinen. Fennistiikan miesedustajien ketjun mursi vasta Eeva Lindén, joka ensimmäisenä naisena väitteli alalta (1942) ja oli myös ensimmäinen naispuolinen suomen kielen lehtori yliopistossa (1955–1965) (Rintala 1981). – Tässä yhteydessä on syytä mainita myös, että virallisen kielenhuoltoelimen, suomen kielen lautakunnan, jäseneksi kutsuttiin vasta vuonna 1981 ensimmäinen nainen, Päivi Rintala. Nykyisin suomen kielen lautakunnassa on naisenemmistö.

Suomen kielen lautakunta käsitteli vuonna 2007 kansalaisaloitetta sukupuolineutraalin kielenkäytön edistämisestä. Tällöin suositettiin mm. muutoksia saamamies > velkoja, luottamusmies > luottamushenkilö, edusmies > edustaja, lehtimies > toimittaja, tasa-arvoasiamies > tasa-arvovaltuutettu.

Empiirinen kielitypologinen tutkimus asettaa subjektikysymyksen siis uuteen valoon. Ranskalaistutkijoiden tapana on nykyisin sanoa, että kieli puhuu meitä, emme me kieltä. He puhuvat kielestä subjektina, joka ikäänkuin luo ihmisen puhuvana subjektina. Näin näyttää siis itse asiassa todella tapahtuvan myös lingvistisestä näkökulmasta katsottuna. Subjekti syntyy puhetilanteessa: se on puheaktipersoona, tai monta persoonaa. Vielä toisenkin seikan maailman kielet näyttävät osoittavan: tällä subjektilla ei tavallisesti ole sukupuolta. Sukupuolen ja valtasuhteet voi siis valita.

Kieli puhuu meitä, emme me kieltä.

Nykyään englannin kielen rajat merkitsevät maailmamme rajoja.

---

Ja rokki soi, lauloi Badding eli Rauli Somerjoki Syksyn sävel -kilpailussa 1973. 1970-luvulla rokki totisesti soi! Niin musiikissa kuin ihmisten ajattelutavoissa ja yleisemminkin yhteiskunnassa puhalsivat monet uudet tuulet.

Yksi merkittävimmistä kielen, arvojen ja yhteiskunnan tuulettajista oli Juhani Leskinen, tuttavallisesti Juice. Laulurunoilijana hänet on mainittu Repe Helismaan perilliseksi. Juice itse on nimennyt esikuvikseen myös Junnu Vainion ja Vexi Salmen. Juicea puolestaan on myöhemmin kutsuttu suomirockin Kekkoseksi ja isäksi.

Kirjallisuustoimittaja Satu Koskimies kuvaa Juicea tähän tapaan taiteilijan koottujen runojen alkusanoissa: ”Tuotannossaan Juice Leskinen ei säästellyt eikä peitellyt itseään tai tunteitaan. Hänen rehellisyytensä lähenee paikoin nahattomuutta. Rehvakas sanaleikittelijä ja humoristi löysi sisältään haikean mietiskelijän, joka verkkaan julkisti elämänsä muistiinpanoja.”

Juicen kielitaju oli erityinen. Hänen kielikiinnostuksestaan kertoo sekin, että hän hakeutui opiskelemaan Tampereen kieli-instituuttiin.

Leskisen vaikutusta suomen kieleen ja sen rajattomiin mahdollisuuksiin sekä suomea koskeviin asenteisiin ei voi vähätellä. Vähätellä ei voi myöskään Juicen ja muiden rokkareiden runotaidetta. Kirjallisuudentutkija Lasse Koskelan arvion mukaan 1980-luvulla alkoi näyttää siltä, että rocklyyrikot kirjoittavat parasta suomenkielistä lyriikkaa. Koskelan mukaan monien rokkareiden sanoitukset osoittavat syvällistä kulttuurin tuntemusta ja erinomaista lyyrikontaitoa: ”Vain suomenkieliseen sanoitukseen voi latautua meidän todellisuutemme jännitteinen kulttuurinen merkitys – ja vain suomenkielisellä kuulijalla on kyky tavoittaa sanoitukseen latautuneet kulttuuriset merkitykset.”

Suomen kirjallisuushistoriassa asia muotoillaan näin: ”Kirjallisina suorituksina monien rockmusiikin piiriin kuuluvien lauluntekijöiden, esimerkiksi Juice Leskisen, Hectorin, Tuomari Nurmion tai Martti Syrjän, tekstit 1970- ja 1980-luvulla ovat saattaneet olla parempaa ja vaikutusvoimaisempaa lyriikkaa kuin kirjallisuusinstituutioon kelpuutettujen keskivertorunoilijoiden teokset.”

• Lasse Koskela 1998: Lisälehtiä rockin runousoppiin. Julkaisussa Teostory. Teosto ry, 1998.
• Satu Koskimies: Riimien kalju kruunupää. Teoksen Aika jätti eli sanataiteilija kävi täällä. Valitut runot 1975–2007 alkusanat. Tammi, 2012.
• Juhani Niemi: Kirjallisuus ja sukupolvikapina. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin (toim. Pertti Lassila). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999.

Laulaja, säveltäjä, sanoittaja ja kirjailija Pauli Matti Juhani ”Juice” Leskinen (1950–2006) tunnetaan parhaiten suomalaisen rockmusiikin isähahmona. Lauluntekijänä Leskinen osoitti jo ensilevyillään, että suomen kieltä voi luontevasti ja hänen tapauksessaan myös suvereenisti yhdistää rockmusiikin anglosaksiseen poljentoon. Sanoituksissaan hän havainnoi suomalaista mentaliteettia kuten myös itseään tarkasti ja usein purevasti. Leskiselle ominaiset teemat – itseanalyysi, ihmisen suhde toiseen ihmiseen ja ihminen suhteessa yhteiskuntaan – ovat esillä myös hänen muussa kirjallisessa tuotannossaan.

Leskisen tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa ”Marilyn”, ”Jyrki boy”, ”Syksyn sävel”, ”Se oli jautaa”, ”Viidestoista yö”, ”Ei elämästä selviä hengissä”, ”Musta aurinko nousee”, ”Kaksoiselämää” ja ”Norjalainen villapaita”. Leskisen levyjä on myyty yhteensä yli puoli miljoonaa kappaletta.

Leskisen kirjallinen tuotanto käsittää runoja, lastenkirjallisuutta, henkilöhistoriaa, suomennoksia ja moninaisia kirjoituksia eri lehdissä ja antologioissa. Yhteensä hän julkaisi kaksitoista runokokoelmaa, neljä lastenkirjaa ja neljä muuta teosta. Vuonna 1994 julkaistu Äeti oli ensimmäinen kriitikoitakin miellyttänyt runoteos, ja myös postuumisti julkaistu Kosket sai hyvän vastaanoton.

Kielen ja kielten tuntija

Leskistä haastateltiin asiantuntijana monessa. Hän oli opiskellut englannin kääntämistä ja tehnyt suomennostöitä. Ylen radiohaastattelussa huhtikuussa 2009 hän pohtii suomen kielen elinvoimaisuutta:

”Englannin kieli on aika lähellä sitä vaaraa, että se ei enää sano mitään. Kieli, jota kaikki puhuu, ei sano kenellekään mitään. Mä oon verrannu sitä semmoseen tilanteeseen, että jos on kymmenen grammaa voita ja se pitää levittää 24 neliölle näkkileipää, ni sitä tulee hyvin ohut kerros. Ja englannin kielelle, jota minä hallitsen aika hyvin, ni on käymässä vähän samalla tavalla, et se, siitä katoaa kaikki vivahteet. Ku sitä puhuu kaikki, ni sitä ei enää osaa kukaan. Ja suomen kielellähän tätä vaaraa ei oo olemassa. Suomen kielellä on vaara toisella suunnalla, et se supistuu liian pienen yhteisön kieleksi. Mutta ei se nyt oo ihan lähellä näköpiirissä.”

Kieli, jota kaikki puhuu, ei sano kenellekään mitään.

Juice pysytteli puoluepolitiikan ulkopuolella

Juice Leskinen ei liittynyt minkään poliittisen puolueen jäseneksi, vaikka tiettävästi kaikki eduskuntapuolueet häntä kosiskelivat. Siinä kun hänen muusikkotovereistaan Mikko Alatalo valitsi keskustan, Veltto Virtanen päätyi perussuomalaisiin ja Harri Rinne vihreisiin, Juice pysytteli kaikkien ulkopuolella.

Juice halusi olla eräänlainen ”kansan ääni” ja tulla kuulluksi sellaisena. Hän rakensi mielellään esimerkisi vastakkainasettelua kansa vastaan kansanedustajat tai kansa vastaan herrat. Oli ”ne” ja oli ”me”, mutta hän itse ei ollut niitä tai meitä, vaan kokonaan tuon jaottelun ulkopuolella.

Leskisen synnyinkaupunki Juankoski oli pieni ja tiheästi teollisuuslaitosten ympärille rakennettu teollisuusyhteisö, joka sijoittui kahden järven väliselle koskiosuudelle. Puoluepoliittisuus jakoi Juicen kertoman mukaan Juankoskea vahvasti kahteen vastakkaiseen leiriin, ja poliittisuus olikin tuohon aikaan läsnä Juankoskella kaikkialla koulua myöten.

Rock elää tätä hetkeä.

Prylkreemiä ja bostoneita

Nykykuulija voi matkata Leskisen sanoituksissa ajassa takaisin ja nähdä esimerkiksi, mitkä tuotenimet olivat 70-luvulla pinnalla. Yle kyseli Juicen 70-luvun sanoituksista 2000-luvun nuorilta.

”Olin nuori ja keuhkoissa kirveli Boston. Prylkreemikutreilla keikkui Roston”, laulaa Juice legendaarisessa ”Marilyn”-kappaleessa. Boston? Prylkreemi? Leskisen riimikynästä vuonna 1974 putkahtaneet sanat eivät tunnu ollenkaan tutuilta. Teiniraati joutuu heti arvaushommiin. Boston tietenkin tiedetään yhdysvaltalaiseksi suurkaupungiksi ja arvellaan aluksi alkoholijuomaksi. Brylcreem oli etenkin 1950-luvulla suosittu miesten hiusrasva.

Alkutuotannossaan Juice Leskisen piti omien sanojensa mukaan tehdä koko suomirock alusta lähtien ja imeyttää sanoituksiinsa kaikki, mitä muualla maailmassa oli 25 vuoden aikana käsitelty. Tämä selittää Juice Leskisen mielestä osin hänen alkutuotantonsa suorasukaisuutta. (Korpeinen 1987: 22.) Aihepiireittäin tarkasteltuna suurin muutos Juice Leskisen alkutuotannon ja uudemman tuotannon välillä on musiikkisanojen vähentyminen ja yhteiskunnallisten sanojen lisääntyminen.

Mansesta jautaa Stadin slangiin

Stadin slangiin Mansesta tarttui ainakin yksi sana: jautaa ’erityisen hyvä’. Sen lähtökohta on tietysti Juice Leskisen kappale ”Se oli jautaa” vuodelta 1975, jossa koko tekstin r-kirjaimet oli korvattu j:llä.

Ylioppilaspiireissä on esiintynyt jo 1960-luvulla verbipari jyyppää ja jäyhää, joka on voinut toimia kimmokkeena Leskisen tekstille, Leskinenhän opiskeli 1970-luvun alussa Tampereen kieli-instituutissa. Samaan vitsiin perustuvat myöskin 70-lukulaiset tupakan nimitykset jöbe, jöbö, jöpsy sekä verbit jöbetä, jöpsytä ’polttaa tupakkaa’. Näiden takana on jööki (rööki) ’tupakka’.

Olavi Uusivirta: Juice kirjoitti kuten jo ammoin patsaaksi kivettynyt Eino Leino

50-luvulla alkoi tapahtua toden teolla: rapakon takana valkoinen mies lauloi mustien musiikkia, ja meillä suomalainen mies kirjoitti kuten suomenruotsalainen nainen. Elvis ja Paavo Haavikko eivät tiettävästi koskaan tavanneet toisiaan. Kului vuosi, kului toinen, vuosikymmen vierähteli. Jossain Minnesotassa kirjoitteli eräs juutalainen Zimmerman-niminen poika runojaan ja soitti huuliharppuaan, ja kohta ihmiset kaikkialla kohottivat kätensä tervehtiäkseen kikkarapäistä messiasta – historian ensimmäistä rocklyyrikkoa. Kymmenen vuoden päästä Juice diggasi Isokynää ja Isokynä Juicea, ja yhdessä he toivat rocklyriikan Suomeen Bob Dylanin franchising-sopimuksella.

Mutta Juice oli vanhanaikainen mies. Hän kirjoitti kuten jo ammoin patsaaksi kivettynyt Eino Leino: riimit putoilivat paikoilleen ja sanat sointuivat suussa.

Eli Juicena loppuun asti

Juice-lempinimensä taustasta ”Leskisen poeka” on kertonut, että koulukaveri löysi sanan juice englannin oppikirjasta ja alkoi kutsua häntä Juiceksi, vaikka ei edes tiennyt, mitä sana merkitsi. 15-vuotiaana hän alkoi itsekin käyttää nimeä ja eli Juicena loppuun asti.

Risainen elämä -elämäkerran kirjoittanut Antti Heikkinen tiivistää Juicen alkoholinkäytön karusti: ”Juice Leskinen joi itsensä hautaan.”

---

Millaista kielitieteellistä ja muuta kieltä koskevaa kirjallisuutta 1970-luvulla ilmestyi? Tässä joitakin poimintoja sellaisista kirjoista, jotka ovat luettavissa Kotuksen kirjastossa:

Abckiria: näköispainos Mikael Agricolan Abckirian eri painosten säilyneistä katkelmista. Mikael Agricola; esittelyn kirjoittanut Aarni Penttilä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1971.

Fennofiilien murrekiista. Esko Koivusalo. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1975.

Helsingin kadunnimet = Helsingfors gatunamn. 2. Helsingissä, Helsingin kaupungin julkaisuja, 1979.

Karjalan kielen sanakirja 2. Päätoimittaja Pertti Virtaranta; toimittajat: Raija Koponen, Marja Lehtinen, Pirkko Poutanen. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1974.

Kielitieteen ja fonetiikan terminologiaa. Auli Hakulinen, Jussi Ojanen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1970.

Lapin murteiden fonologiaa. Erkki Itkonen, Terho Itkonen, Mikko Korhonen, Pekka Sammallahti. Helsinki: Helsingin yliopisto, suomen kielen laitos, 1971.

Maidon nimitykset suomen murteissa. Maija Länsimäki. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1970.

Mikrotietokone- ja tietojenkäsittelytekniikan perustermistö selityksineen. Iiro Hartimo. Espoo: Otakustantamo, 1979.

Miten kielitiedettä sovelletaan. S. Pit Corder; suomentanut Maria Vilkuna. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1976.

Muovisanasto: englanti–ruotsi–saksa–suomi = Plastics Dictionary = Plastordbok = Kunststoffwörterbuch. Toim. Väinö Erä. Helsinki: Sininen kirja, 1973.

Nimikirja. Toim. Hannes Sihvo. Porvoo: WSOY, 1972.

Nykysuomen sivistyssanakirja: vierasperäiset sanat. Toim. Nykysuomen laitos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1973.

Näillä näkymin: kirjoituksia nykysuomesta ja sen huollosta. Terho Itkonen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1975.

Ordbok över Finlands svenska folkmål 1, abbal–bister. Olav Ahlbäck. Helsingfors: Forskningscentralen för de inhemska språken, 1976.

Ordbok över Finlands svenska folkmål 2, bistog–båt. Olav Ahlbäck. Helsingfors: Forskningscentralen för de inhemska språken, 1978.

Pieni suomalais-ruotsalainen sanakirja sairaanhoidon opiskelijoille = Liten finsk-svensk fackordbok för sjuksköterske-elever. Sairaanhoitajien koulutussäätiö, 1977.

Päihdesanastoa: suomi–ruotsi–englanti = Alkohol och narkotika: terminologisk ordlista: finska–svenska–engelska = Alcohol and drugs: a glossary of terms: Finnish–Swedish–English. Erkki J. Immonen, Irina Matvejew, Paul Sjöblom. Helsinki: Oy Alko ab, 1974.

Suomea ulkomailla. Toim. Pertti Virtaranta ja Kari Tolvanen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1971.

Suomen Karjalan ortodoksinen nimistö. Viljo Nissilä. Lappeenranta: Viipurin suomalainen kirjallisuusseura, 1976.

Suomen kielen etymologinen sanakirja 6. Erkki Itkonen, Aulis J. Joki, Reino Peltola. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1978. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja. Lisäpainos: 2., muuttam. p. 1987.

Suomen kielen kieltohakuiset verbit: murreaineistoon perustuva syntaktis-semanttinen tutkimus. Silva Kiuru. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1977.

Suomen kielen pluratiivit eli monikkosanat: numeeris-semanttinen tutkimus. 1, Väenkokouksia ja teknisiä laitteita tarkoittavat sanat. Rune Ingo. Åbo, 1978.

Tekstilingvistiikan peruskäsitteitä. Nils Erik Enkvist. Helsinki: Gaudeamus, 1975.

Venäläis-suomalainen suursanakirja. Toim. M. Kuusinen ja V. Ollikainen. Helsinki: WSOY, 1972.

Virolais-suomalainen sanakirja. Toim. Paul Kokla, Helga Laanpere, Mart Mäger ja Arno Pikamäe. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1971.

Nykysuomen sivistyssanakirja ilmestyi vuonna 1973

Teoksen Nykysuomen sivistyssanakirja. Vierasperäiset sanat toimitustyö alkoi vuonna 1962, ja teos ilmestyi 1973. Aluksi ajateltiin vain sivistyssanojen luetteloa, josta kävisi ilmi lainasanojen kirjoitusasu. Myöhemmin päädyttiin selityksillä varustettuun sivistyssanakirjaan.

Nykysuomen sivistyssanakirjassa on kaikkiaan noin 30 000 hakusanaa: suomeen mukautettuja erikoislainoja ja lainanantajakielen mukaan kirjoitettuja sitaattilainoja. Sitaattilainojen ääntämys on lainanantajakielen mukainen, ja se on osoitettu hakusanan jäljessä. Yleislainat pitäisi ääntää kirjoitustavan mukaan kuten suomen omatkin sanat, mutta pitkään niiden ääntämys horjui ja kielitoimisto lähetti asiasta useita paimenkirjeitä kouluille ja Yleisradiolle.

Nimistöjaoksen johtaja Viljo Nissilä oli jo pitkään valmistellut yhdyspaikannimien uusia, entistä selvempiä kirjoitusohjeita. Niinpä nimistöjaos esitti, että ulkomaisiin sovinnaisiin (= suomenkielisiin ja suomeen mukautettuihin) yhdysnimiin sovellettaisiin mahdollisimman pitkälle samoja kirjoitussääntöjä kuin vastaaviin suomalaisiin nimiin. Sääntöjä korjattiinkin paljolti yhteen kirjoittamisen suuntaan. Terra-lehdessä julkaistiin uusien sääntöjen mukainen ”Luettelo sovinnaisista ulkomaiden paikannimistä” 1969. Sen mukainen ulkomaiden paikannimien luettelo julkaistiin myös mainitussa Nykysuomen sivistyssanakirjassa.

Suomea ulkomailla

Suomea ulkomailla (SKS, 1971) on ensimmäinen yleiskatsaus suomen kielen ja kulttuurin opetukseen ulkomailla. Teoksen toimittajat Pertti Virtaranta ja Kari Tolvanen ovat koonneet ­maailmalta esitykset suomen opetuksen alkuvaiheista ja nykytilasta 40 opettajalta. Vuonna 1971 suomea opetettiin Yhdysvalloissa, Japanissa ja 16:ssa Euroopan maassa.

Lehtori Eeva Arcelli Napolin Instituto Universitario Orientalesta kirjoittaa oppilaitoksen olevan suomen kielen opetuksen eteläisin piste Euroopassa.

Apulaisprofessori Tamotsu Koizumi Tokion Tokain yliopistosta kertoo:

Kirja Helsingin kadunnimistä

Pari vuosikymmentä tekeillä ollut kirja, joka selittää Helsingin kadunnimien taustoja, ilmestyi 1970. Idea teokseen syntyi jo 1940-luvun puolella, kun Helsingin kaupunki asetti kadunnimikomitean ratkomaan laajentuvan kaupungin kadunnimikysymyksiä. Komitean tehtävänä oli sopeuttaa uusien esikaupunkialueiden ja kantakaupungin kadunnimistö toimivaksi kokonaisuudeksi ja laatia nimiä asemakaavojen uusille kaduille. Helsingin kadunnimet -kirjan (Helsingin kaupunki, 1970) esipuheesta:

Katujen, puistojen ja torien lisäksi kaupunginosittaisissa luetteloissa on myös urheilukenttien, laiturien, saarien, vesialueiden ja muiden yleisten ja tunnettujen maaston paikkojen nimet. Kantakaupunki, eli kaupunginosat 1–27, Kruununhaasta Vanhaankaupunkiin, on esitetty yhtenä kokonaisuutena. Muut, eli Helsinkiin vuodesta 1949 alkaen liitetyt kaupunginosat 28–54, on esitetty kaupunginosittain.

Kirjan alkuosa koostuu viidestä helsinkiläisen ja yleisemmin suomalaisen kaupunkinimistön vaiheita käsittelevästä artikkelista. Helsingin kadunnimistön synty ja kehitys vuoteen 1946 mennessä -artikkelissa selostetaan kadunnimien kielestä ja suomenkielisistä vastineista, joita 1860-luvulla harkittiin ruotsinkielisille kadunnimille:

---

---