Synnyin vuonna 1963. Elin Kekkosen aikaa kaksi vuosikymmentä elämästäni. Ne olivat onnellisia vuosia. Asuin Sallassa, muutaman kilometrin päästä Neuvostoliiton rajasta, enkä osannut pelätä suurta ja mahtavaa ollenkaan. Koska YYA. Ja koska Kekkonen.
Nyttemmin olen antanut itselleni kertoa, kuinka kauheaa aikaa elimme. Asuimme Kekkosslovakiassa, diktatuurissa, jossa yksi kamala, valtasairas mies määräsi kaikesta. Saneli ja myllytti. Hiihti ja kalasti. Vallitsi ja hallitsi.
Kekkosesta ja Kekkosen ajasta on monta totuutta. Politiikan tutkijat ovat arvelleet, että Kekkosen ajan ilmapiiri – se, johon usein viitataan suomettumisena ja itsesensuurina – näkyi myös arvostavana ja kunnioittavana suhtautumisena poliitikkoihin, erityisesti tasavallan presidenttiin. Mediassa ei juuri riekuttu vallanpitäjille eikä riehuttu väärinkäytöksistä. Kielenkäyttö oli enimmäkseen varovaista ja valtaapitäviä myötäilevää.
Voi aikoja. Voi kieltä. Voi mieltä.
Katsoin pitkästä aikaa televisiodokumentin Presidentin päivä. Helmikuussa 1977 julkaistu ohjelma on nähtävissä Ylen Elävässä arkistossa. Suosittelen kaikille, myös kielestä ja vallankäytöstä kiinnostuneille. Elävän arkiston sivuilla kerrotaan, että dokumentti kuvaa ”Kekkosen arkipäivää sellaisena kuin hän itse halusi sen kuvattavan”.
Millaisena Kekkonen halusi arkipäivänsä kuvata? Työteliäänä ja touhukkaana ainakin. Kaikkensa antava ja kaiken jaksava valtiomies tässä uurastaa tärkeissä tehtävissä kaiken aikaa.
Hierarkkista pönötystä päivään mahtuu paljon. Erityisen kiehtova vallan ja kielenkäytön näkökulmasta on kohtaus, jossa Kekkonen osallistuu valtioneuvoston istuntoon (alkaa videolla kohdassa 10:40).
Urheilullinen Kekkonen harppoo paikalle ja kättelee ripeästi rivissä odottavat ministerit. Nämä kumartavat kunnioittavasti päämiehelle. Sitten istutaan alas, ja dokumentin lukija lukee: ”Ylin toimeenpanovalta on tasavallan presidentillä. Päätöksensä hän tekee valtioneuvostossa sen ministerin esittelystä, jonka toimialaan asia kuuluu.”
Pöydän päässä istuva Kekkonen lukee paperista asian: ”Saksan demokraattisen tasavallan kanssa tehtävä sopimus yhteistyöstä terveydenhuollon, sosiaaliturvan ja lääketieteen alalla.”
Ilmeisesti asiaa valmistellut virkamies vastaa: ”Herra tasavallan presidentti. Esitän kunnioittavasti, että te, herra tasavallan presidentti, valtuuttaisitte sosiaali- ja terveysministeri Irma Toivasen allekirjoittamaan tämän sopimuksen.”
Selostaja jatkaa: ”Asian valmistellut virkamies on paikalla mahdollisia kysymyksiä varten.” Samalla näytetään kuvaa virkamiehistä, jotka seisovat jonossa oven takana odottamassa vuoroaan.
Sitten seuraavaan asiaan. Kekkonen lukee paperista: ”Eduskunnan kirjelmä, joka koskee eduskunnan ensimmäistä varapuhemiestä.”
Pääministeri Martti Miettunen vastaa paperista lukien: ”Esitän kunnioittavasti, että te, herra tasavallan presidentti, määräisitte eduskunnan kirjelmän merkittäväksi pöytäkirjaan hallituksen tietoon saatettavaksi.”
Ja tätä rataa edetään. Kuin tarkasti käsikirjoitettua esitystä seuraisi. Etenivätkö valtioneuvoston istunnot oikeasti tähän tapaan vai haluttiinko dokumentissa vain luoda kuva asioiden yltiöjämptistä hoidosta?
Kirje antaa minulle persoonallisemman kosketuksen vastaanottajaan kuin konsanaan puhelinkeskustelu.
Onpa millaista esittämistä tahansa, dokumentti vahvistaa ajatusta Kekkosesta suvereenina sanankäyttäjänä, tilanteiden ja kielenkäytän lajien hallitsijana. Ohjelmassa on myös kiinnostava kohta, jossa Kekkonen, myllykirjemies, pohtii ääneen eri viestintämuotojen olemusta: ”Kirje antaa minulle persoonallisemman kosketuksen vastaanottajaan kuin konsanaan puhelinkeskustelu.” Dokumentissa näytetään vilaus tilanteesta, jossa Kekkonen sanelee taas uutta myllykirjettä. Kirjoitettavaksi valmiita lauseita tuntuu suusta tulevan.
Toisessa kohdassa Kekkonen sivaltaa sanan säilällään poliittisia vastustajiaan: ”Olen erityisen iloinen, että Suomen kansan laaja enemmistö antaa kannatuksensa maan ulkopolitiikalle. Tämä realistinen ulkopolitiikka todella on saanut näitten sodanjälkeisten vuosien aikana laajan kannatuksen. Sitä vastassa on hajanainen joukko kovaäänisiä veikkoja, mutta heillä ei ole mainittavaa poliittista merkitystä.”
Hajanainen joukko kovaäänisiä veikkoja. Ei mainittavaa poliittista merkitystä.
Kuinka vähäeleisesti valta itseään pönkittääkään ja uhkaajiaan vähättelee. Tämä käy kätevästi Suomen kansan laajaan enemmistöön nojaten. Poliittiset vastustajat on parilla sopivalla sananvalinnalla sysätty pois vallan ytimestä. Mahtoikohan Kekkonen viitata veikoilla myös äänekkääseen kriitikkoonsa Veikko Vennamoon?
Kekkosen toiveiden mukaan laadittu dokumentti teki tehtävänsä. Kansa sai vakuutuksen siitä, että valta on vakaissa ja vakavissa käsissä.
Vaikuttunut olin todennäköisesti minäkin. Olkoot vieressä vaikka mahtava Neuvostoliitto! Piltin on turvallista olla, kun suuri isä suojelee, pitää pientä kämmenellään.
