Suomen murteiden sana-arkistossa on yli 8 miljoonaa murresanalippua, tietoa noin 400 000 sanasta. Lipuista muutama on presidentti Urho Kaleva Kekkosen käsialaa. Kaikkiaan Kekkonen toimitti arkistoitavaksi parikymmentä sanatietoa, muun muassa sellaisista ilmauksista kuin hehhee ja hutunhuttunaan.
Suomen murteiden sana-arkistoa käytetään Suomen murteiden sanakirjan toimittamisen lähdeaineistona. Murreaineiston keruu on ollut kansallinen suurhanke, jonka juuret juontavat 1800-luvun lopulle.
Ajatus kansankielen sanakirjasta sisältyy Emil Nestor Setälän vuonna 1896 esittämään sanakirjaohjelmaan, jonka mukaan tieteellisiin tarpeisiin tuli toimittaa paitsi yleiskielen ja vanhan kirjasuomen myös kansankielen sanakirja, joka esittelisi tyhjentävästi suomen murteiden sanavarat, sanojen murremuodot ja niiden levikit. Pitkän ohjelman jonkinlaisen päätepisteenä häämöttää arvioiden mukaan 2040-luvulla valmistuva suursanakirja suomen murteista.
Kustaa Vilkuna Kekkosen välikätenä
Suomen tasavallan kahdeksas presidentti Kekkonen ei tietenkään ollut ihan tavanomainen sanankerääjä. Valtion johtaja ei ollut koulutettu kerääjä eikä hän vastannut sanastuskyselyihin. Myös hänen toimittamansa materiaalin määrä on pieni, varsinkin kun sitä vertaa suurkerääjiin. Monet sanankeruuhankkeeseen osallistuneet ehtivät jopa kymmenten tuhansien sanojen kerääjiksi. Ennätystä pitää hallussaan Astrid Reponen, jonka keräämien sanatietojen määrä on 47 717.
Kekkosessa huomionarvoista on tietenkin se, että hän osoitti tällaista sanakiinnostusta tasavallan presidenttinä. Hän toimitti tietonsa arkistoon ystävänsä Kustaa Vilkunan avustuksella. Kansatieteilijä Vilkuna toimi muun muassa Sanakirjasäätiön johtotehtävissä ja siinä roolissaan luontevasti myös Kekkosen ja sana-arkiston välikätenä.
Sanalipuista on luettavissa kaksikon välistä kirjeenvaihtoa. Niissä näkyy myös päiväyksiä ja paikkakuntia, joilta tieto on merkattu. Esimerkiksi sutkauksen ”Ei tipu vaikka höylisti luvataan, sano Nevan tyttö markkinoilla” Kekkonen on merkannut Ristijärvelle, ja sanalipun päiväyksenä on 7.6.1963.
Kekkonen ei selvästikään toiminut tässä sanaharrastuksessaan pakotettuna. Hän saattoi muistella aiempia muistiinpanojaan ja korjatakin yksityiskohtia myöhemmissä kirjeissään. Kekkosella oli sähäkkä suu ja terävä kynä, ja tyylilleen uskollisena hän myös sanatietojaan Vilkunalle välitti.
Verikauhasta vajaakanttiseen, hemestistä uupeloon
Sanalippujen perusteella Kekkonen saattoi tiedustella Vilkunalta, onko jokin sana tälle tuttu entuudestaan. ”Kustaa”, puhuttelee Kekkonen. ”Mahtaakohan sanakirjoissa olla”, hän kysyy sanasta verikauha. Kekkosen mukaan sanaa käytettiin vuoden 1918 jälkeen ”punasissa piireissä” karvahatuista, ”siis valkoisesta turkishatusta”. Loppukaneetti on kekkosmainen tokaisu ”Tulipahan mieleen.” ja allekirjoitus ”UK”.
Useimmiten sanalippuihin on merkattu myös sanojen merkitys ja käyttöyhteys, joskus myös muistelo siitä, mistä sana on Kekkoselle tuttu. Vajaakanttinen-sanan Kekkonen on poiminut Lapista:
Olin 27/4 1964 Inarin Saamutjärvellä saamelaisen Sammeli Morottajan talossa. Sammeli on hyvin puhelias myös ja pitkän tarinan aikana ryhtyi tutkailemaan minun virkaani ja siihen liittyviä vaikeuksia. Sanoi, että kun joutuu kulkemaan vieraissa maissa ja tekemisiin viisaiden ja hullujen kanssa, niin siinä ei saa olla vajaakanttinen. Lienee oikein rakennettu sana, vaikka en ole sanakirjoista tavannut.
Uupelo-sanasta Kekkonen kirjoittaa, ettei löytänyt sitä Elias Lönnrotin sanakirjoista. Kekkonen viittaa ilmeisesti Lönnrotin suurtyöhön, vuonna 1880 valmistuneeseen Suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan. Kekkosen mukaan uupelo tarkoittaa Lapissa puutetta. Esimerkiksi uupelo piilopaikoista on puute piilopaikoista.
Lönnrotin sanakirjasta ei Kekkosen mukaan löydy myöskään sanaa hemesti. Kekkonen kertoo sanan nousseen hänen mieleensä kouluvuosilta. ”Se merkitsi silloin heilaa.” Samoilta ajoilta Kekkonen muistelee sanaa imertyä tai imertua. Hänen mukaansa se tarkoitti Kajaanissa pihkassa olemista.
Adverbin hutunhuttunaan Kekkonen kertoo kuulleensa Oulujoella kesällä 1915: ”hutunhuttunaan kuin jeesuksia -- sätkäpaperissa. (-- käytti pienen virsikirjan lehtiä sätkäpaperinaan)”.
Eräästä Oulun-vierailustaan Kekkonen kertoo Vilkunalle, että ”tuli esille sanoja, jotka tietenkin tunnet”. Hän mainitsee kainuulaisten lipsuamisen eli flirttailemisen, juttelemisen keveässä äänilajissa, ja oikottimet eli liinat, joiden varassa tarjotin riippuu seinällä.
Oulussa ollessaan Kekkonen on kiinnittänyt huomiota myös he- ja hehhee-ilmauksiin: ”Kun emäntä tarjosi kahvii tutulle, hän sanoi he, mutta tuntemattomalle hehhee.” Emännän he-sanoja Kekkonen ei enempää kommentoi, mutta ilmeisesti kyse on jonkinlaista ’ole hyvä’ -tyyppisestä kohteliaisuudesta.
Kielitietoinen ja -taitoinen Känä-Kekkonen
Urho Kekkonen tunnetaan kielitaitoisena ja kielen merkityksen tiedostavana ihmisenä. Hän toimi niin lehtimiehenä kuin tutkijanakin ja tuli tunnetuksi terävistä puheistaan ja myllykirjeistään sekä päiväkirjoistaan – myös pakinoistaan, joita hän kirjoitti muun muassa nimimerkillä Känä. Kekkosen lapsuuden ja nuoruuden kotikulmilla känä tarkoittaa kinaa tai toraa.
Tietynlainen kielikiivaus ja -känäisyys on pinnalla myös Kekkosen ”Oikeudenmukaisuus kieliolojen järjestämisessä” -artikkelissa. Teksti julkaistiin aikakauskirjassa Suomalainen Suomi vuonna 1931.
Kekkonen hyökkää artikkelissaan nykykatsannossakin poikkeuksellisen rajusti ”ruotsalaista tahoa”, siis Suomen ruotsinkielistä väestönosaa vastaan: ”Sanotaan, että Suomessa harjoitetaan kielisortoa ja se on totta: ruotsalaiset harjoittavat sitä suomenkielisiä lapsia ja heidän vanhempiaan kohtaan häikäilemättömämmin ja laajemmassa mittakaavassa kuin olisi voitu konsanaan ajatella”.
Kekkonen puhuu suorastaan ”suomalaiseen kohdistuvasta vainosta”. Kekkosen mukaan ruotsinkielisten on ”vaikea ottaa vastaan kielellinen oikeudenmukaisuus entisen ylivallan tilalle ja siksi saamme kuulla huutoa sorrota kaikkialla, missä suomenkieli yritetään saattaa sille kuuluvaan asemaan”.
On sanottu, että myöhemmin tällainen kiivas aitosuomalaisuus karisi ja Kekkonen oli omalta osaltaan vaikuttamassa myönteisesti ruotsin kielen asemaan Suomessa, esimerkiksi peruskoulun oppiaineena. Hän oli halukas parantamaan omaa kielitaitoaan ja puhui ilmeisesti ruotsia muun muassa kuningas Kaarle Kustaan kanssa. Kekkosta kutsuttiin kuninkaallisessa perheessä Kekkos-sedäksi, Farbror-Kekiksi.