Sanoin saavutettu: 1950-luku

Elvytystä ja rillumareitä. Kekkosta ja kielenvaalintaa. Olympialaisia ja näköradioita.

---

---

Yleistä ilmapiiriä 1950-luvulla leimaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen kylmä sota. Rautaesirippu jakaa Euroopan itään ja länteen. Pohjois-Atlantin puolustusliitto Nato oli perustettu vuonna 1949, ja Varsovan liitto perustetaan 1955. Vuonna 1956 neuvostojoukot kukistavat kommunistihallinnon vastaisen kansannousun Unkarissa.

Läntisessä Euroopassa eletään yhdentymisen alkuaikoja. Vuonna 1950 perustetaan Euroopan hiili- ja teräsyhteisö – matka kohti Euroopan unionia alkaa. Vuonna 1957 allekirjoitetaan Rooman sopimus, jolla perustetaan Euroopan talousyhteisö.

Ajan ja tapahtumien riento on kiivasta: Korean sota, Algerian sota, siirtomaapolitiikka, Argentiinan sotilasvallankaappaus, Suezin kriisi. Mannerheim kuolee, Stalin kuolee. Kuubassa valtaan nousee Fidel Castro, Suomessa Urho Kaleva Kekkonen.

Suomi on pääosin maatalousmaa, mutta kaupungistuminen ja teollistuminen alkavat kiihtyä. Vuonna 1952 järjestetään Helsingin olympialaiset ja 17-vuotiaasta Suomen neidosta Armi Kuuselasta tulee historian ensimmäinen Miss Universum. Suomi saa maksettua loputkin sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Vuonna 1954 lopetetaan kahvin säännöstely: pula-aika on ohi!

Poliittisesti Suomessa on levotonta. Hallitukset vaihtuvat usein. Vuonna 1956 on yleislakko.

Mitä vuosikymmen toikaan tullessaan? Kaikkea! That’s All Right! Rokki, Brylcreem, poninhäntä, Brigitte Bardot, James Dean, Bill Haley, Pelé, Elvis Presley, Olavi Virta ja Emil Zátopek. Laika-koira, Barbiet, Minigrip-pussit. Sydämentahdistin, poliorokote, DNA:n rakenteen selvittäminen. Ensimmäinen sukupuolenkorjausleikkaus, ensimmäinen munuaisensiirto, ensimmäiset Eurovision laulukilpailut, ensimmäiset F1-ajot... Sputnik 1 ammutaan avaruuteen vuonna 1957.

Maailmapolitiikan kylmistä tuulista ja konfilikteista huolimatta 1950-lukua ehkä leimaa optimismi, osin jopa yltiöoptimismi. Kehitys kehittyy, ja keksintöjä tehtaillaan. Pitkien ja pimeiden sotavuosien jälkeen kaikki tuntuu mahdolliselta. Ajatellaan esimerkiksi, että lentoautot tulevat pian markkinoille.

Vuosikymmen on myös kiivaan kielellisen kehityksen aikaa. Vaikutteita suomeen imetään erityisesti englannista. Nuorisokulttuuri lättähattuineen, rasvatukkineen, rokkareineen ja niin edelleen tuottaa uutta sanastoa ja uudenlaisia itseilmaisun tapoja. Markkinat vapautuvat säännöstelystä, mikä näkyy muun muassa mainonnan lisääntymisenä: 1950-luvun alussa mainostetaan erityisesti tupakkaa, viinaa ja makeisia. Koteihin hankitaan ensimmäiset näköradiot eli televisiot ja vinyylilevysoittimet. Rillumarei ja korkeakulttuuri vääntävät kättä.

Vuosikymmenen merkkitapahtumista osa on kirjallisia. Vuonna 1951 saadaan julki massiivisen Nykysuomen sanakirjan ensimmäinen osa, ja vuonna 1954 ilmestyy Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Niin Veijo Meri, Paavo Haavikko kuin Veikko Huovinenkin julkaisevat ensimmäiset teoksensa. Edellisiä vuosikymmeniä teoksillaan rikastuttanut Pentti Haanpää hukkuu syyskuussa 1955 Iso-Lamujärveen 50-vuotissyntymäpäivänsä alla.

---

Toimittaja Paavo Noponen on tiettävästi kuvannut Suomea maana, jossa urheilu on yksi uskonnoista. Noposen mukaan tuon uskonnon ylipappi oli 1950-luvulla toimittaja Pekka Tiilikainen, sinivalkoiseksi ääneksi kutsuttu selostajalegenda.

Urheilun merkitys suomalaisuuden rakentumisessa korostui 1950-luvulla siitäkin syystä, että Helsingissä järjestettiin vuonna 1952 olympiakisat. Näin kisojen antia summasi tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi uudenvuodenpuheessaan 1. tammikuuta 1953:

Maailmanennätykset musertuivat kuin pähkinät rautajyrän alla.

Olympialaisten avajaisia selostanut Tiilikainen pääsi tarkkaan ja tunteikkaaseen tapaansa kuvaamaan Paavo Nurmen juoksemista olympiatulen kanssa: ”Hiukset ovat jo kadonneet otsalta, ikävuodet ovat uurtaneet vakoja kasvoihin, mutta juoksijan rytmi on vielä täsmälleen sama kuin silloin kun maailmanennätykset musertuivat kuin pähkinät rautajyrän alla.”

Jo sanan urheilu historia kertonee jotain suomalaisten urheilu-uskonnollisuudesta. Ruotsin idrott-sanan vastineeksi otettiin 1880-luvun loppupuolella urheilu.

Sana ei syntynyt yleiskieleen tyhjästä, sillä kansankielessä verbi urheilla oli käytössä. Murteissa verbi kuvaa uhkarohkeaa toimintaa. Se on johdettu sanasta urho, joka on jo Mikael Agricolan teksteissä merkityksissä ’täysikasvuinen mies’ ja ’sankari’. Urheus, miehisyys, urhoollisuus. Jopa uhkarohkeus: ”Urheilla heikoilla jäillä”.

Verbi urheilla onkin alun perin tarkoittanut uhkarohkeasti toimimista, vaaralla leikittelyä. Maija Länsimäki arvioi kolumnissaan, että urheilulla on edelleen sama merkitys, ”kuten moni raajansa telonut tai etuhampaansa menettänyt huippukyky ja vaatimattomampikin harrastaja hyvin tietää”.

Urheilumies Kekkonen

Urho Kaleva Kekkosesta tuli Suomen tasavallan presidentti vuonna 1956. Kekkonen oli kynäilijä ja kielimies, mutta myös kilpailuhenkinen poliitikko ja innokas urheilumies. Hän saavutti menestystä yleisurheilun SM-kisoissakin.

Kansalaisille tulivat tutuiksi muun muassa Kekkosen pitkät hiihtovaellukset Lapissa. Ilmeisesti Kekkonen halusi hiihtää edessä, muut olivat perässähiihtäjiä. Tätä sanaa on käytetty laajasti myös politiikassa: ensin Kekkosen uskollisista seuraajista, sitten laajemmin kenen tahansa poliittisen johtajan (kritiikittömistä) myötäilijöistä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan perässähiihtäjä-sanaa käytetään kuvakielisesti tai leikillisesti vallanpitäjän lähipiiriin, ”hoviin”, kuuluvasta henkilöstä.

Perässähiihtämiseen liittyy monia tarinoita. Kirsti Aapala kertoo Kielikellossa vuonna 2010 yhden murteisiin liittyvän jutun:

Huilaa sie vain, mie levähän.

Urho Kekkonen syntyi vuonna 1900. Urho-nimen valinta tuskin oli sattumaa:

Kekkonen otti uudenvuodenpuheessaan vuonna 1963 väkevästi kantaa liikunnan ja urheilun puolesta:

Jatkuva ja määrätietoinen liikunnanharjoitus on kansalaishyve.

Radiosta näköradioon ”sivistyneellä yleiskielellä”

Radio alkoi olla 1950-luvulla yhä vaikuttavampi viestin. Samalla alettiin kiinnittää huomiota radiossa käytettävään kieleen.

Ensimmäinen julkinen televisiolähetys lähtettiin vuonna 1955. Televisiolaitetta kutsuttiin alkuun näköradioksi. Näin Taru Kolehmainen Kielikellossa:

Ensimmäisen suomalaisen televisiolähetyksen 24.5.1955 kokosi, ohjasi ja juonsi Lasse Pöysti. Elokuvissa esiintymään tottunut Pöysti sai ohjelman jälkeen kritiikkiä siitä, ettei hän ollut katsonut kohti kameraa.

---

Millaisia sanoja otettiin käyttöön 1950-luvulla? Kysymykseen saa vastauksia tutkimalla Lauri Hakulisen teosta Suomen kielen rakenne ja kehitys. Teoksessa on alaluku ”1920-, 1930-, 1940-, 1950- ja 1960-luvun uutuuksia”, johon kirjoittaja on monista lähteistä koonnut sanahavaintoja. Ainakin nämä sanat näyttäisivät Hakulisen koosteen perusteella olevan 1950-luvun tuotoksia:

Vuonna 1959 julkaistiin Nykysuomen sanakirjan viides osa. Sen lopussa on suppea täydennysluettelo, joka sisältää lähinnä 1950-luvulla kerättyjä sanoja, esimerkiksi tällaisia:

Reikäkortit, sarjakompuutterit, sähköaivot...

Suomen ensimmäisen tietokoneen IBM 650:n hankki Postisäästöpankki vuonna 1958. Sen nimeksi tuli Ensi. Tiedot koneelle syötettiin reikäkorteilta.

Hanke oman tietokoneen rakentamiseksi aloitettiin Suomessa vuonna 1954. Koneen nimeksi tuli Esko (muodostettu sanoista elektroninen sarjakomputaattori). Esko oli Helsingin yliopiston käytössä muutaman vuoden. Esko-tietokoneprojekti toi maahan alan osaamista, ja sen välilliset vaikutukset olivat merkittävät. Tietokoneet olivat hyvin kalliita ja isoja, huoneen kokoisia. Ne käyttivät elektroniputkia ja kuluttivat paljon sähköä. Vuosikymmenen lopussa Suomessa oli käytössä neljä tietokonetta.

Myös reikäkorttien käyttö lisääntyi vuosikymmenen mittaan. Niitä käytettiin lähes sadassa toimipaikassa. Reikäkortti oli kartonkia. Kartongin piti olla korkealaatuista, jotta se liikkui koneiden läpi ilman ongelmia. Jyväskylässä toimiva Kankaan kartonkitehdas kehitti yhdessä IBM:n kanssa reikäkortteja varten erityisen kartonkilaadun. Reikäkorttiyhdistys perustettiin vuonna 1953.

Ensimmäiset ”elektroniaivot” eli ”sähköaivot” vihittiin käyttöön Postipankissa lokakuussa 1958. Eksoottisesti kojetauluaan vilkuttava IBM 650 eli Ensi oli tarkoitettu säästötilikirjanpitoon. Laite nopeutti huomattavasti laskujen suorittamista. Suuryritysten tietokoneistuminen, laitteiden välkkyvät valot ja nopea laskupää tarjosivat myös tv:n tekijöille kiintoisan aihepiirin.

Tietotekniikkaan liittyviä sanoja ei ennen 1960-lukua vielä ole juuri muita kuin itse sana tietokone (myös tietojenkäsittelykone). Sen selitteestä (NS täyd.) näkee, ettei tietokoneen tulevista käyttömahdollisuuksista ollut vielä kuin kalpea aavistus: ”elektronisesti toimiva automaattinen kone, jota käytetään kirjanpitotehtäviin, palkka- ja kustannuslaskentaan, tilastojen laadintaan yms., ’elektroniaivot’, ’sähköaivot’”. Tietotekniikka-sanaakaan ei vielä tällöin tunnettu, ei myöskään muita nykymaailmassa tärkeitä tieto-alkuisia, kuten tietokanta, tietoliikenne tai tietosuoja. Ne ilmaantuivat kieleen parilla seuraavalla vuosikymmenellä ja ovat mukana Uudissanastossa.

Keksintöjen kymmenluku

Suomalaisten keksintöjen tueksi perustettiin 1950-luvun lopulla Suomen Kulttuurirahaston alaisuuteen keksintätoimisto. Perustaminen onnistui Maili Aution tekemän suurlahjoituksen turvin.

Yksi 1950-luvun keksinnöistä oli yhdistetty kylvö- ja lannoituskone. ”Sieraimia ei tarvitse sulkea, sillä lannoite ei haise.” Näin rauhoittaa Yleisradion selostaja herkkänenäisiä katsojia.

Keksi- ja keksiä-sanojen alkuperästä ei ole täyttä varmuutta. Verbi keksiä on mahdollisesti johdettu substantiivista keksi. Vanhastaan keksisanoilla on eri kielissä viitattu esimerkiksi puoshakaan, hyljekeihääseen ja koukkupäiseen keppiin, jolla kala temmataan veneeseen. Suomen etymologisen sanakirjan mukaan on epäselvää, kumpaan suuntaan lainautuminen itämerensuomalaisten ja skandinaavisten kielten välillä on tapahtunut.

Nykysuomessa keksillä viitataan yleensä varsinkin tukinuitossa käytettävään sauvaan, jossa on veto- ja työntöpiikillinen teräskärki. Toisen, pikkuleipää tarkoittavan keksi-sanan taustalla taas on englannin cakes eli monikkomuoto kakkua tarkoittavasta sanasta cake.

Keksi-sanaa on käytetty murteissa monilla tavoilla. Useimmiten sanalla viitataan johonkin työkaluun: tukinuittajan puoshakaan, tulipalon sammuttamiseen käytettävään palohakaan, nuotanvedossa käytettyyn salkoon ja niin edelleen. Keksintö puolestaan on saattanut tarkoittaa niin huomiokykyä kuin mielipidettäkin. Suomen murteiden sanakirjassa on useita keks-alkuisia hakusanoja.

Keksisanatkin löytyvät Kotuksen sanakirjoista kätevästi hakemalla Sanakirjaportaalista.

Elvytystä, Vennamoa ja yöpakkasia

Nykysuomen sanakirjan vuonna 1951 ilmestyneessä ensimmäisessä osassa annettiin sanalle elvytys myös lääketieteellinen merkitys (”sydämen toiminnan elvytys”) ja sen ohella lisäksi esimerkkejä sanan kuvallisesta käytöstä talouselämän alalla: ”teollisuuden, elinkeinoelämä elvytys”. Lisäksi sanakirjassa mainittiin sanat elvytysohjelma (”taloudellinen elvytysohjelma”), elvytyssuunnitelma ja myös elvytyspolitiikka: ”Valtio on alkanut elinkeinoelämän vilkastuttamiseksi noudattaa suunnitelmallista elvytyspolitiikkaa.”

Sanakirjan ensimmäisen osan käsikirjoitus oli laadittu jo vuosina 1939–1941, joskin julkaisuvaiheessa teksti oli teoksen alkusanojen mukaan vielä ”käyty läpi ja korjattu, osittain varsin perusteellisestikin”. Edellä mainittujen elvytys-sanojen osalta ei täydennystä luultavasti tarvittu, koska esimerkkejä löytyi riittävästi 1930-luvulla kerätyistä sanalipuista. Niiden esimerkit osoittavat, että sanaa elvytys sen nykyisessä talouspoliittisessa merkityksessä alettiin käyttää puhuttaessa Yhdysvaltojen presidentin F. D. Rooseveltin vuonna 1933 käynnistämästä New Deal -talouspolitiikasta. Esimerkiksi Osuusliike-lehti kutsui vuonna 1934 National Recovery Administrationia ”Rooseveltin elvytyshallitukseksi” (engl. recovery = toipuminen, elpyminen).

Suhdannepoliittinen elvytys oli näkyvästi esillä syyskuussa 1957 asetetun V. J. Sukselaisen hallituksen ohjelmassa. Hallitus ilmoitti haluavansa ”elvyttää tuotantoa ja työllisyyttä ja siten edistää nykyisen tuotantokoneiston täystehoista käyttöön ottoa”. Samoilla linjoilla oli elokuussa 1958 nimitetty K.-A. Fagerholmin III hallitus, joka käytti ohjelmassaan edeltäjiään modernimpaa talouspoliittista kieltä puhuessaan ”budjettipolitiikan tarjoamien suhdannepoliittisten keinojen” käyttämisestä. – – toukokuussa 1977 nimitetty Kalevi Sorsan II hallitus moukaroi sanan suomalaisten tajuntaan.

SMP:n retoriikka alkoi kehittyä vuonna 1958, kun puoluesihteeri Eino Poutiainen kiersi Veikko Vennamon lähettämänä pitkin Pohjois-Karjalaa tunnustelemassa, olisivatko mielialat siellä otollisia uuden puolueen perustamiseen. Maalaisliittoon (keskustapuolueen edeltäjään) ja muihin vanhoihin puolueisiin oli petytty: ”Porvaristo on syönyt meidän lihamme, vasemmisto kaluaa jo luita ja Maalaisliitto katkoo jänteitä”, purnasivat kannattajat.

Joskus politiikan kielikuvat jäävät elämään historiallisina, enemmän tai vähemmän virallisina ajanjaksojen ja suuntausten nimityksinä, kuten vaikkapa Suomen asemaa itänaapurin varjossa kylmän sodan aikana kuvanneet suojasää (olojen lientyminen) ja yöpakkaset (olojen kiristyminen 1958).

Ajan sanojen taustaa

Tämäkin vuosikymmen toi suomalaisten tietoisuuteen monia uusi asioita ja ilmiöitä, uusia ilmauksiakin. Mutta millaiset ovat ajalle ominaisten sanojen taustat? Sanojen juuria selitetään Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä -sivuillamme sekä Suomen etymologisessa sanakirjassa.

Botskeja ja pointseja Stadin slangissa

Stadin slangiin vyöryi 1950-luvulla sanoja englannista. Ne toivat mukanaan ilmiön, jossa englannin monikon tunnus -s lainattiin sanan mukana, tyypillisesti sanoissa, joista puhutaan monikossa. Tällainen on esimerkiksi pointsi, bointsi ’piste, pinna; ydinkohta’. Se on lainattu englannin monikkomuodosta (3) points ’(3) pistettä, pointtia’.

Monet veneilyyn ja purjehdukseen liittyvät sanat, kuten botu ja botški ’vene’, periytyvät slangin alkuajoilta. Kuitenkin jostain syystä botskin arkisempi versio, ilman suhu-ässää, on merkitty ensi kerran muistiin vasta 1950-luvulla.

Toinen 1950-luvun sana veneelle, seili, on ollut aikaisemmin käytössä merimiesslangissa purjeen nimityksenä. Stadin slangissa se on ollut käytössä aivan erityisesti humalassaolon ilmauksena (seilissä).

Nimiarkiston historia lasketaan alkavaksi Tieteellisten seurain paikannimitoimikunnan perustamisesta 15.3.1915. Toimikunnan työtä jatkoi vuodesta 1951 Sanakirjasäätiön yhteyteen perustettu paikannimijaosto, jonka nimi täsmennettiin vuonna 1959 Sanakirjasäätiön nimistöjaokseksi. Vuonna 1967 nimistöjaos itsenäistyi Suomen nimiarkiston säätiöksi, joka yhdistettiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen vuonna 1976.

Nimiarkiston nimistönhuolto sai virallisen luonteen 1957. Eduskunta nimesi silloisen Sanakirjasäätiön paikannimiarkiston asiantuntijaelimeksi, jolta viranomaisten tulisi pyytää lausunto suomenkielisiä nimiä koskevissa päätöksissään. Esimerkiksi karttanimistöä varten tehtävä nimistöntarkistus vakiintui, kun viranomaisten piti kiinnittää huomiota ”historiallisiin ja kulttuurinäkökohtiin viralliseen käyttöön otettavien paikannimien valinnassa sekä nimien kielelliseen asuun”.

Nimistönkeruu pääsi vauhtiin

Lupaavasti alkanut paikannimien keruu lamautui, kun maa joutui sotatilaan ja sitä seuranneisiin pitkällisiin taloudellisiin vaikeuksiin. Ankeina vuosina 1939–44 saavutettiin kuitenkin mittava kartuntatulos: 1941 keväällä Karjalan paikannimien keruukilpailun tuloksena noin 40 600 nimilippua, mikä määrä myöhemmin miltei kaksinkertaistui aineistoa arkistokuntoon muokattaessa. Kun sota syttyi uudelleen, loppui Karjalan niin kuin muidenkin alueiden nimien tallennus miltei kokonaan.

Nimistönkeruu pääsi 1950-luvun lopussa valtion avun turvin voimistumaan. Vuonna 1959 laadittiin keruun kokonaissuunnitelma, jonka mukaan keruu pitäisi saada päätökseen vuoteen 1980 mennessä. Keruumahdollisuudet kuitenkin huonontuivat myöhemmin oleellisesti yhteiskunnassa tapahtuneiden muutosten, kuten maaltamuuton, myötä.

Ruotsinkielisille Helsingin paikannimille suomenkieliset vastineet

Vuonna 1956 uutisoitiin Helsingin pitäjän kunnanvaltuuston pitämästä kokouksesta, jossa käsiteltiin toimikunnan tekemiä ehdotuksia pitäjän ruotsinkielisten paikannimien suomenkielisiksi vastineiksi. Siihen asti esimerkiksi Tikkurilan ainoa virallinen nimi oli ollut Dickursby. Näin Helsingin ympäristölehdessä 9. kesäkuuta 1956:

Sitten on Helsingin pitäjän ruotsalaisissa kylännimissä sellaisia, joiden suomenkieliseksi vastineiksi on jo ennättänyt vakiintua jonkinlaiset väännökset. Hanaböleä sanotaan Hanalaksi, Haxböleä Hakkilaksi, Kårböleä Kaarelaksi, Käinbytä Keimolaksi, Ripubytä Ripukyläksi, Sjöskogia Seutulaksi ja Sottungsbytä Sotunkyläksi.

Näistä nimistä Hakkila, Kaarela, Keimola ja Seutula ovatkin asiallisia. Hanala, Ripukylä ja Sotunkylä sitä vastoin ovat kovin epäsuomalaisia. Hanabölen suomalaiseksi vastineeksi sopisi paremmin Rekola, jonka niminen yhdyskunta on kylän alueella, kun taas Ripukylää suomalaisempi nimi olisi Ripunkylä ja Sotunkylää suomalaisempi Sotunki.

Helsingi kasvu tempaa mukaansa ympäryskuntia

Helsingin kaupungin alue on kasvanut useaan otteeseen ympäryskuntien kustannuksella. 1600-luvun Helsinki käsitti varsinaisen kaupunkialueen lisäksi kaupunkia ympäröivän maaseudun Helsingin niemen eteläisiltä rantakallioilta suurin piirtein nykyisen Kallion kirkon ja Töölön torin kohdalle. Kun tämä alue oli 1900-luvun alussa rakennettu täyteen, liitettiin kaupunkiin vuonna 1906 maita Meilahtea, Käpylää ja Kumpulaa myöten. Sotia edeltänyt Helsinki käsitti suurin piirtein nämä seudut, minkä lisäksi Helsingin ulkopuolella oli kaupunkimaisia taajaväkisiä yhdyskuntia Munkkiniemessä, Haagassa, Oulunkylässä, Pakilassa, Malmilla, Tapanilassa ja Puistolassa.

Vuonna 1946 toteutettiin Helsingin historian laajin aluejärjestely, kun näiden kauppaloiden ja taajamien alueet liitettiin Helsinkiin. Vuonna 1966 liitettiin entisestä Helsingin maalaiskunnasta Helsinkiin vielä Vuosaaren alue.

Jo 1950-luvulta alkaen tempasi kaupungin kasvu mukaansa myös ympäryskunnat. Kasvu suuntautui rannikkoa ja Turun rataa pitkin Espooseen ja pääradan vartta pitkin Vantaalle. Länsi-Vantaalle rakennettiin uusia lähiöitä myös 1970-luvulla toteutetun Martinlaakson radan varteen.

Helsingin liitosalueilla ja ympäryskunnissa nimistö ei oikeastaan eroa kovin paljoa vanhan kantakaupunkialueen nimistöstä. Niiden keskeinen nimistö on luotu vanhan ruotsalaisperäisen viljelysnimistön pohjalle joko mukailemalla tai kääntämällä. Esimerkiksi Tali (< Dal), Kulosaari (< Brändö), Laajasalo (< Degerö) tai Santahamina (< Sandhamn) ovat vanhoja ruotsalaisia luontonimiä, kuten sadat katujen ja kujien nimet. Suurin ero liitosalueiden ja kantakaupungin nimistössä on, että sotien jälkeisellä ajalla on nimistöä luotu suunnitelmallisemmin.

Viihteen muotojen kautta kehitelty ristiretki hävityn sodan tuntoja vastaan ja jermujen kokemaa tuskien taivalta helpottamaan.

50-luvulla alkoi tapahtua toden teolla: rapakon takana valkoinen mies lauloi mustien musiikkia, ja meillä suomalainen mies kirjoitti kuten suomenruotsalainen nainen. Elvis ja Paavo Haavikko eivät tiettävästi koskaan tavanneet toisiaan.

Moni erisnimi on liukunut yleisnimen puolelle kuvailmaukseksi. Tällöin nimellä luonnehditaan yleisesti luokkaa tai laatua, johon nimi viittaa. ”Esiintyy kuin mikäkin elvis.”

Elvis Presleyn nimestä johdettu verbi elvistellä merkityksessä ’kerskailla’ yleistyi ilmeisesti vasta 1980-luvulla. Suomen etymologinen sanakirja tuntee myös sanan elvari, joka tarkoittaa ’poikaa, jolla on rasvainen, korvien taakse kammattu tukka’. Tämän tiedon alkuperäislähde on Heikki ja Marjatta Paunosen teos Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii. Stadin slangin suursanakirja (2000).

Pariisinpyörän kyytiin Lintsille

Linnanmäen huvipuisto avautui yleisölle 27. toukokuuta 1950. Ensimmäinen maailmanpyörä oli nimeltään Pariisinpyörä vuosina 1952–1963.

Vuonna 1964 uuden maailmanpyörän nimeksi annettiin Boston-pyörä laitetta sponsoroineen tupakkamerkin mukaan. Vuonna 1974 nimeksi vaihtui Helsinki-pyörä tupakkalain kiristymisen vuoksi.Vuonna 2006 maailmanpyörä myytiin Kouvolaan Tykkimäelle. Tilalle rakennettiin uusi, ja se sai nimekseen yleisöäänestyksen perusteella Rinkeli.

Huvipuiston nimi Linnanmäki (Borgbacken) on perinnäinen paikannimi. Helsingin kaupunki vuokrasi Lasten Päivän Tivolille paikan Vesilinnanmäeltä Alppilan kaupunginosasta vuonna 1950. Vesilinnanmäki oli alueen epävirallinen nimi, jonka taustalla ovat alueella sijaitsevat suuret vesisäiliöt.

Nimi oli käytössä 1900-luvun alkupuolelta alkaen, ja se lyhennettiin usein asuun Linnanmäki. Linnanmäellä on useita slanginimiä, kuten Borgis, Lindsi, Linski, Lintsi, Lintsikka, Lintski, Lintsu, Linzi ja Slottebacka.

Sinivalkoisille siiville Seutulasta

Nykyinen Helsinki-Vantaan lentoasema avattiin olympiavuonna 1952 Helsingin maalaiskunnan pohjoisosaan. Sen nimenä oli virallisesti vain Helsingin lentoasema, mutta erotukseksi Malmista sille syntyi kansanomainen rinnakkaisnimi Seutulan lentokenttä ~ Seutula naapurikylän mukaan. Paikka ei ollut Seutulassa, mutta Tuusulantieltä Seutulaan johtaneen tien varressa. Nimeä teki tunnetuksi myös niin sanottu Seutulan työsiirtola.

Lentoasema sai nykyisen virallisen nimensä 1977, kun Helsingin maalaiskunnasta oli tullut Vantaa. Epävirallisen Seutula-nimen käyttö on nyttemmin vähentynyt Helsinki-Vantaan yleistyessä myös arkipuheeseen. Jonkin verran käytetään lentoasemasta myös pelkkää Vantaa-nimeä: ”kone laskeutui Vantaalle”.

Helsinki-Vantaan lentoasemalle esitettiin nimeä Sibelius-kenttä tai Sibelius Airport vuonna 2015. – – Vakiintuneen nimen muuttamista ei kannata tehdä kevyin perustein, sillä nimen tärkeimpiä tehtäviä on paikantaminen. Liikennepaikkojen nimien tarkoitus on ohjata kulkijat oikeaan paikkaan. Nimen muuttaminen voi haitata tätä tehtävää pitkäänkin, jos matkustajien muistissa säilyvät entiset nimet. Nimi opastaa paremmin, kun sen kohteena on hieman laajempi alue esimerkiksi yksittäisen nähtävyyden sijaan.

Kari ja Pirjo suosituimmat nimet

1950-luvun suosituimmat etunimet olivat kaksitavuisia, kirjoittaa Kotiliesi-lehti kesäkuussa 2025. Lehden mukaan useimmissa nimissä oli 1950-luvulla ”kovia konsonantteja, kuten k ja r, joita nykyajan suosikkinimissä ei ole niin paljon”. Jutussa arvioidaan, että nykyisessä nimimuodissa on enemmän vaihtelua kuin 70 vuotta sitten: on kolmitavuisia nimiä, paljon vokaaleja ja pehmeitä konsonantteja.

Juttua varten on haastateltu asiantuntijana Kotuksen Petra Saarnistoa. Häneltä kysytään muun muassa, tulevatko 1950-luvun nimet uudestaan muotiin. Usein 80–100 vuotta sitten viimeksi suosiossa olleet nimet nousevat uudelleen suosioon, ja tämän nimisyklin mukaan 1950-luvun nimet saattaisivat tulla uudelleen muotiin 2030-luvulla.

Niin ei kuitenkaan välttämättä käy, arvelee Saarnisto. ”1940-luvun nimiäkään ei vielä hirveästi näy suosituimpien nimien listoilla. Suurten ikäluokkien nimien edustajia on niin paljon, ettei nimistä välttämättä tule uudelleen suosittuja. Niissä on tietynlaista painolastia”, Saarnisto sanoo. Sen sijaan hän uumoilee, että 1950-luvun nimistä saattaa ponkaista uuteen suosioon joitakin nimiä, jotka eivät silloin ole olleet niin suosittuja.

Naisten etunimistä muodikkaimpia 1950-luvulla olivat Pirjo, Tuula ja Riitta. Miesten nimissä kolmen kärjessä olivat Kari, Markku ja Hannu.

1950-luvulla ei puhuttu vielä niinkään kielenhuollosta kuin kielenvaalimisesta. Kieltä vaalittiin muun muassa radiossa, jossa alettiin vuonna 1959 lähettää kielipakinoita sisältävää ohjelmasarjaa Kielivartio.

Suomen kielen keskeinen sanasto saatiin kansiin kuudessa osassa, kun Nykysuomen sanakirja ilmestyi vuosina 1951–1961. Kulutusyhteiskunta toi mukanaan myös uusia sanoja ja neuvontapuhelimessa pähkäiltiin muun muassa itsepalvelun ja scooterin kanssa.

Oikeakielisyyspolemiikki kulttuurivaarana

Matti Sadeniemi tuli kielitoimiston johtajaksi 1950 tilanteessa, jota edelsi laaja ja ajoittain kiivas oikeakielisyyttä koskenut polemiikki lehdistössä. Sen oli sytyttänyt arvostelu, jonka Lauri Kettunen suuntasi E. A. Saarimaan Kielenoppaaseen. Kettunen sai puolestaan kuulla kunniansa, vaikka Saarimaa itse suhtautuikin kohuun viileän asiallisesti. Kansa pääsi kuitenkin näkemään, että professorit olivat oikeakielisyysasioista eri mieltä. Niin pitkälle jouduttiin, että Helsingin Sanomat otti kiistaan kantaa pääkirjoituksessaan 16.8.1949. Siinä puhutaan kriisistä ja kulttuurivaarasta, joka on syntynyt, kun ”kielitieteemme huiput väittävät, ettei vastustaja osaa äidinkieltään virheettömästi”.

Eri kielten huoltajat ja suomen kielen kaitsijat

Kielenhuolto-sanaa käytetään 1950-luvulla vielä varovasti. Kun Sadeniemi kirjoittaa 1957 jälleen Virittäjään selostuksen Pohjoismaiden kielilautakuntien neuvottelukokouksesta, hän käyttää kyllä ilmauksia pohjoismaiden kielenhuollon tavoitteet ja suomenruotsalaisen kielenhuollon pyrkimys mutta suomen kielen vastaavista toimista edelleen yleensä sanaa kielenvaalinta. Martti Rapolakin käsittelee kokouksen avauspuheessaan ”kielenvaalintatyömme asemaa ja tehtäviä” ja kysyy: ”Mitä varten sitten suomi, joka ei ole muiden Skandinavian kielten sukulainen, on eräiltä osin mukana Pohjoismaiden kielenvaalijain yhteistyössä?” Vastauksessaan hän käyttää ilmauksia eri kielten huoltajat ja suomen kielen kaitsijat.

Kielivartion viisiminuuttisia pakinoita

Kielivartion viisiminuuttiset käsittelivät oikeakielisyyteen ja muuhun kielenkäyttöön sekä tyyliin liittyviä kysymyksiä. Pakinoitsijoina esiintyi kielitoimiston väen lisäksi kielilautakunnan jäseniä, joskus muitakin, esimerkiksi Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen opettajia.

Pakinat käsittelivät keskeisiä oikeakielisyysasioita, kuten vierasperäisten sanojen ja nimien oikeinkirjoitusta ja oikein ääntämystä, sukunimien taivutusta, yhdyssanaongelmia, predikaatin luvun ongelmia, ottaa- ja oittaa-verbejä, välimerkkien käyttöä, ns. muotisanoja, tyyliasioita jne.

Suomen Akatemian kielitoimisto julkaisi Kielivartio-pakinat, yhteensä 161, myöhemmin SKS:n Tietolipas-sarjassa kolmena julkaisuna (1961, 1963 ja 1965).

Eeva Lindén pakinoi Yleisradion Kielivartio-ohjelmassa 8. joulukuuta 1964. Pakinan otsikko on ”Voiko joku joutua auton yliajamaksi?” Pakian on kuunneltavissa Kotus-kanavalla Youtubessa. Tallenne sisältyy Kotimaisten kielten keskuksen Nauhoitearkiston kokoelmiin.

Nykysuomen sanakirja näkee päivänvalon

Alkuvuosina toimitustyö oli lähinnä sana-aineksen keruuta. Sanastoa kerättiin kaunokirjallisuudesta, lehdistöstä ja monien erikoisalojen kirjallisuudesta. Se aineskokoelma, jonka pohjalta sanakirja toimitettiin, käsitti lopulta yli neljä miljoonaa sanalippua, joihin sisältyi 850 000 eri sanaa.

Monien vaiheiden ja sodan aiheuttaman keskeytyksen jälkeen teoksen ensimmäinen osa ilmestyi 1951. Kuusiosainen teos, kaikkiaan 201 000 sanaa, oli valmis 1961. Arvostelijat ja suuri yleisö antoivat sille varauksettoman tunnustuksen.

Vuonna 1927 rovasti Antti Kukkonen teki yhdessä seitsemän muun kansanedustajan kanssa toivomusaloitteen, ”että Eduskunta kehottaisi hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin suomen kirja- ja sivistyskielen kantasanakirjan aikaansaamiseksi”.

Suomen yleiskieltä kuvaavien yksikielisten sanakirjojen historia alkoi Nykysuomen sanakirjasta noin seitsemänkymmentä vuotta sitten. ”Nykäriä” ovat seuranneet Suomen kielen perussanakirja ja Kielitoimiston sanakirja, jotka eri nimistään huolimatta ovat oikeastaan saman sanakirjan jatkumo: kukin uusi laitos ja päivitys rakentuu edellisen varaan sitä muokaten ja täydentäen. Näiden sanakirjojen merkitys yleiskielen ylläpitäjänä sekä kulttuurisen tiedon välittäjänä on suuri.

Tiskejä ja tieteisromaaneja

Osa sanastokysymyksistä ja -vastauksista on tiukasti aikaansa kytköksissä. Vuoden 1954 aikana haluttiin usein tarkistaa Länsi-Saksan kirjoitusasu – Saksat oli erotettu vain viitisen vuotta aikaisemmin. Tammikuussa mietittiin science fictionin suomennosta tieteisromaani. Moni soittaja piti tiskiä arkisena ja halusi sille synonyymeja. Kielineuvonnasta ehdotettiin pöydäkettä ja toikkoa. Niistä kumpikaan ei vakiintunut, ja nykyään tiskin arkisuus on hävinnyt.

Kielineuvonnasta ehdotettiin pöydäkettä ja toikkoa.

Huomioiden tekemisen haaksirikko

Yksi kielenhuollon ”kuuma peruna” oli pitkään huomioida-verbin käytön karkaaminen ’huomioiden tekemisen’ merkityksestä ’huomioon ottamisen’ tai ’huomaamisen’ merkitykseen. Olli toteaa pakinassaan vallitsevan tilanteen (1953) ja todistelee sitä poimimillaan esimerkeillä, aivan niin kuin kielen ilmiöistä kirjoittavat kielenhuoltajat nykyäänkin. Hän ei kuitenkaan jää heristelemään sormeaan kielen rappiolle vaan on realisti:

”Mutta jos tämä käsitys todella on kärsinyt haaksirikon, julistettakoon kielenvalvojain taholla huomioida virallisestikin voittajaksi ja kaikessa laajuudessa käytännössä kelvolliseksi, jotta se ei enää harvoille uskollisillekaan tuota tunnonvaivoja. Ottaa huomioon on kieltämättä hankalampi kuin notkea huomioida.”

Tiheästi ”tiedustuksia”

Kielitoimiston puhelinneuvonnan soittojen määrä on koko ajan lisääntynyt. Ensimmäisenä vuonna ”tiedustuksia” tuli 3 764, seuraavana 5 845 ja vuonna 1947 yhteensä 6 336 puhelua. Vuonna 1955 puheluja oli 7 473, keskimäärin 23 puhelua työpäivää kohti, vuonna 1965 puheluja 9 756, keskimäärin 36 puhelua, 1975 oli 9 758 puhelua, keskimäärin 42 puhelua (lauantai ei enää ollut työpäivä), 1985 puheluja 12 198, keskimäärin 54 puhelua, 1990 puheluja 13 751, keskimäärin 60 puhelua ja vuonna 1994, jolloin syksyllä pidennettiin päivittäistä vastausaikaa, puheluja oli 15 386, keskimäärin 66 puhelua työpäivää kohti. Neuvontakyselyjä on niin tiheään, että soittajien kannalta numeron ruuhkaisuus on ongelma.

Scooter, kiituri vai moottorilauta?

1950-luvulla Kielitoimiston puhelinneuvonnan vakiovastaajiin kuului Paula Vuorela, joka vaikutti kielenhuoltajana 70-luvulle asti. Kielitoimiston hoitajana toimi Matti Sadeniemi. Hän oli myös Nykysuomen sanakirjan päätoimittaja.

Uudet ilmiöt toivat kysymyksiä uusista sanoista. Itsepalvelun vastineeksi mietittiin omapalvelua, show ja sketch jäivät askarruttamaan. Kahviota ei uskallettu suositella ja scooter sai vielä olla moottorilauta.

1950-talet: Dialektinspelningarna börjar

En del av det material som i dag ingår i Ordbok över Finlands svenska folkmål är insamlat genom att forskare och stipendiater åkte till många orter i Svenskfinland och spelade in intervjuer med ortsbor. De här bandupptagningarna började på 1950-talet, då den tekniska utvecklingen gjorde det möjligt att börja spela in. Men den nya tekniken, i det här fallet magnetofonen, var både dyr och otymplig. Utdrag ur Folkmålskommissionens protokoll från 1950-talet visar att det inte var en självklarhet att införskaffa magnetofoner.

Samaan aikaan Unkarissa...

Kádárin ”gulassikommunismin” vuosina (1957–1989) kielenhuolto oli juurtunut vahvasti unkarilaiseen arkipäivään. Sosialistisen Unkarin kulttuuripolitiikan linjaa seuraten kielenhuolto arvioi kieleen tulleiden uusien sanojen yhteiskunnallisen arvon ja joko kielsi tai sieti niiden käytön tai kannusti siihen. Kielenhuollon tavoitteena oli levittää ajankohtaiset oikeakielisyyskysymykset kaiken kansan keskuuteen ja keskustelun aiheeksi.

Unkarilaisia kielitaistoja käy läpi Petteri Laihonen Kielikellossa vuonna 2002. Hän puhuu unkarilaisesta ”kielisodasta”, joka oli vellonut koko 1990-luvun. Vuonna 2001 Unkarin parlamentti hyväksyi lain ”unkarin kielen käytöstä mainoksissa, liikkeiden teksteissä ja muissa yleisissä tiedotteissa”. Laihanen pyrkii esittämään monihaaraisen unkarilaisen kielitaiston pääpiirteitä ja osapuolia. ”Lähihistorian tuntemus auttaa myös ymmärtämään uunituoreen lain ympärillä käytyä keskustelua.”

---

Helmi Virtaranta (1919–1999) ja Pertti Virtaranta (1918–1997) olivat tunnettuja ja tunnustettuja suomalaisia kielentutkijoita. Virtarannat – yksissä tuumin -teemasivulla luodaan katsaus heidän laajaan ja monipuoliseen työhönsä.

Mihin kaikkeen ihminen pystyykään elämänsä aikana, kun oikein antautuu intohimonsa valtaan? Virtarantojen yhteisiä intohimoja olivat kieli ja kulttuuri.

Pertti Virtaranta väitteli filosofian tohtoriksi 1946. Vuosina 1948–1955 hän oli suomen kielen lehtorina Lundin yliopistossa Ruotsissa ja palasi Suomeen 1955 Karjalan kielen sanakirjan päätoimittajaksi. Suomen kielen dosentiksi Virtaranta nimitettiin 1956 ja varsinaiseksi professoriksi 1959. Hänen aloitteestaan perustettiin Suomen kielen nauhoitearkisto, jonka puheenjohtajana hän toimi 1959–1983.

Pertti Virtarannan tieteellinen toiminta suuntautui ennen kaikkea kahdelle taholle: suomen murteisiin ja karjalan kieleen. Kielitieteellisten teosten lisäksi hän julkaisi keräämiensä aineistojen pohjalta useita murrekirjoja sekä suomen että karjalan kielestä.

Suuren yleisön tietoisuuteen Pertti Virtaranta tuli esiintyessään asiantuntijana lukuisissa radio- ja televisio-ohjelmissa.

Helmi Virtaranta osallistui kaikkien Pertti Virtarannan teoksien työstämiseen. Jokaista kirjaa he olivat Helmi Virtarannan sanoin ”keräämässä ja laatimassa yksissätuumin”. Voi sanoa, että Helmi Virtaranta kirjoitti puhtaaksi lähes kaikki Pertti Virtarannan kirjat, osallistui niiden korrehtuurinlukuun sekä muuhun toimittamiseen. Hän suomensi kirjojen karjalaiset ja lyydiläiset tekstit. Erityisen kauniita ja herkkiä ovat hänen itkuvirsien suomennoksensa. Helmi Virtarannan nimi tekijänä miehensä nimen vieressä on kuitenkin mainittu vain teoksissa Kauas läksit karjalainen. Matkamuistelmia tverinkarjalaisista kylistä (1986), Karjalan kieltä ja kansankulttuuria I: Tverinkarjalaisia kielennäytteitä (1990) ja Ahavatuulien armoilla. Itkuvirsiä Aunuksesta (toimittaneet Raija Koponen ja Marja Torikka, 1999).

Helmi Virtaranta oli myös itse erinomainen esimerkki sitkeästä, vahvasta naisesta, joka ei ottanut itselleen kunniaa tekemisistään. Tärkeää oli, että työ tuli tehdyksi, kuka sen sitten tekikin.

---

”Sana ei sammaloidu” – Pertti ja kielentutkijan kesä

Millainen on kielentutkijan kesä? Pertti Virtaranta kertoo aiheesta 21. syyskuuta 1963 tehdyssä radio-ohjelmassa. Tallenne sisältyy Kotimaisten kielten keskuksen Nauhoitearkiston kokoelmiin. Se on julkaistu Kotus-kanavalla Youtubessa vuonna 2017.

Helmi kertoo perheen vaiheista ja muustakin

Marja Torikka haastatteli Helmi Virtarantaa kesäkuussa 1998. Tallenne sisältyy Kotimaisten kielten keskuksen Nauhoitearkiston kokoelmiin. Se on julkaistu Kotus-kanavalla Youtubessa vuonna 2017.

Kielisukulaisia tapaamassa Aunuksessa ja Tverin alueella

Pertti Virtaranta matkaa Lisa Hovinheimon reportaasissa Tverin alueelle ja tapaa karjalaisia. Näin vuonna 1985 julkaistusta matkasta kerrotaan Ylen Elävässä arkistossa: ”Paikalliset asukkaat olivat säilyttäneet kielen ja vanhat tavat. Reportaasissa tutustutaan mm. pellavan korjuuseen, ortodoksiseen uskontoon ja paikallisiin tsasouniin. Arvokkainta ohjelmassa on kuitenkin karjalan kieli, lorut ja laulut.”

Toisessa Lisa Hoviheimon tekemässä ohjelmassa Virtaranta johdattelee tapaamaan kielisukulaisia Aunuksen Karjalaan kesällä 1988. Rajan takaiset karjalaiset pitävät yhä yllä niin kieltään kuin muita perinteitään. Elävässä arkistossa kerrotaan, että kylä on sotien jälkeen säilyttänyt karjalan kielen ja vanhat perinnetapansa.

Virtarannat valokuvasivatkin

Virtarannat ottivat matkoillaan paljon valokuvia. Hakupalvelu Finnasta löytyy 16 Pertti Virtarannan ottamaa kuvaa ja peräti 252 Helmi Virtarannan ottamaa kuvaa. Helmin kuvissa aiheina ovat maisemat, rakennukset ja ihmiset, mutta myös maaseudun ihmisten arkiset askareet, erityisesti kalastus.

Helmi Virtaranta sai valokuvaajana tunnustustakin. Hän osallistui muun muassa Suomen valokuvataiteen museon näyttelyyn ”Iris. Suomalaisia naiskuvaajia 1910–1960-luvuilta” Helsingissä vuonna 1992.

Puun voide, venosen rasva

Tervanpolton merkittävimpien sanojen tuli, terva, savu kiertelyllä on syvät juuret vanhoissa kansanomaisissa käsityksissä. Perustana on usko siihen, että tervahauta kuulee tervanpolttajien puheet. Jos mainitsee tarpeettomasti polton onnistumisen kannalta tärkeimpiä sanoja tai käyttäytyy sopimattomasti (esim. huutaa, viheltää), se voi suuttua ja kostaa loukkaajalleen siten että pilaa tämän polton.

Ne Suomen seudut – osaksi maan köyhimmät –, joissa tervanpolton merkitys on viime aikoihin saakka ollut huomattava, ovat sitkeästi säilyttäneet nämä tervanpolttoon liittyvät käytänteet, myös kieltä koskevat. Tervanpolttaja ei ole ollut tavan noudattaja vain mekaanisesti ja vanhasta tottumuksesta, vaan hänellä on ollut jäljellä usko(a) siihen, että tällainen käyttäytyminen, esimerkiksi sanojen tuli ja terva karttaminen, on yritykselle välttämätöntä tai ainakin edullista.

(Pertti Virtaranta: Puun voide, venosen rasva. Tervanpolton kieltosanoja. Kalevalaseuran vuosikirja 37, 1957)

Mie olen nagreheh rakas

Karjalan kielen sanakirjan kuudes, viimeinen osa ilmestyi 2005. Sanakirjan toimittaja Leena Joki luo Kielikellon jutussaan katsauksen puolen vuosisadan mittaisen hankkeen tulokseen, valmiiseen sanakirjaan:

Karjalassa rakas-sanalla suomen yleiskielen mukainen merkitys ’rakas, mieleinen’ on vasta toissijainen; perusmerkitys on ’halukas, innokas’: Mie olen nagreheh rakas. (Pidän kovasti nauriista. Porajärvi.) Oletko rakaz lähtemäh? (Haluatko lähteä? Salmi.) Muodollisesti suomen rakastella-verbiä vastaava rakassella taas merkitsee ensisijaisesti kehottamista tai hoputtelua: Muidu vai rakastelou, itše ei lähte. (Muita vain hoputtelee, itse ei lähde. Nekkula-Riipuškala.)

Nauhoitearkiston perustaminen

Professori Pertti Virtaranta perusti Suomen kielen nauhoitearkiston vuonna 1959. Arkiston 50-vuotisjuhlaa vietettiin 17. huhtikuuta 2009, ja tapahtumasta kerrottiin Kielikellossa:

Arkistoon on kerätty yli 23 000 tuntia äänitteitä suomen murteista ja sukukielistä sekä muistakin maailman kielistä. Murreaineisto sisältää vapaata kerrontaa puhujille läheisistä aiheista, jotka valottavat elämän eri puolia aina syntymästä ja kuolemasta juhliin ja arjen töihin. Puhekielen aineistoa kerätään edelleen. Tutkimuskeskuksen eri hankkeissa kertynyttä uutta aineistoa edustavat esimerkiksi R-kioskin asiointikeskustelut. Vanhaa nauhoille tallennettua aineistoa digitoidaan säilyvyyden parantamiseksi ja käytön sujuvoittamiseksi.

1950-luvulla ilmestyi runsaasti kielitieteellistä ja muuta kieltä koskevaa kirjallisuutta. Tässä joitakin poimintoja sellaisista kirjoista, jotka ovat luettavissa Kotuksen kirjastossa.

”Pussaa se peipiboki kitsistä petiruumaan” – lähes 800 sivua Minnesotan suomalaisten historiaa

Kotimaisten kielten keskuksen kirjasto valitsi toukokuussa 2017 kuukauden kirjaksi Hans R. Wasastjernan teoksen Minnesotan suomalaisten historia. Kirja syntyi Minnesotan suomalais-amerikkalaisen historiallisen seuran mittavien ponnistelujen tuloksena. Vuonna 1957 ilmestynyt teos on laaja, lähes 800-sivuinen, vaikka materiaalia oli jouduttu karsimaankin. Tässä yksi katkelma, jossa käsitellään kieliasioita:

Lyhenteitä A:sta ÄO:hon

Airilan ja Paalasen vuonna 1953 julkaisema Lyhennyssanasto sisältää isokirjainlyhenteitä ampeerin A:n ja älykkyysosamäärän ÄO:n välillä tuhatkunta kappaletta. Väli- ja loppupisteet ovat nyt poissa lähes kaikista tämän tyypin lyhenteistä, ja tuossa vaiheessa kirjan sanoin sanottuna ”välipiste on hivuttunut pois” myös sellaisista usein käytettyjen sanaliittojen lyhenteistä kuin esimerkiksi jne., mm. ja ym.

Korvani on ollut hereä kuulemaan outoja nimiä

Jo siitä saakka, kun v. 1884 tulin Waasan silloin perustetun alkeiskoulun I luokalle ja tapasin siellä tovereita, joilla oli sellaiset nimet kuin Fossi, Filla, Poti, Strang, Nyysti, Erling – –. Korvani on ollut hereä kuulemaan tällaisia äänneasultaan outoja nimiä ja silmääni on helposti ottanut sellainen sanomalehtien palstoilta.

(Alkuselitystä Heikki Klemetin teoksessa Vierasperäisiä muinaisnimiä Etelä-Pohjanmaalta ja muulta Suomesta. WSOY, 1950.)

Manillaköyden tuntematon sota

Pariisin rauhansopimus oli solmittu 1947. Mutta monen mielessä mielettömät sodat jatkuivat. Viisikymmentäluvulla ja myöhemminkin niitä elivät yhä sodan kokemaan joutuneet. Niitä elettiin myös kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden työpöydillä. Sodan pahuus, rumuus, järjettömyys olivat vahvasti läsnä.

Sodan pahuus, rumuus, järjettömyys olivat vahvasti läsnä.

Vuonna 1954 ilmestyi sittemmin suomalaisuuden ikoniksi nostettu Väinö Linnan eepos Tuntematon sotilas. Sen jonkinlaisena rinnakkaisteoksena voidaan pitää 1957 ilmestynyttä Veijo Meren romaania Manillaköysi. Linna kuvaa sotaa rivisotilaiden näkökulmasta ilmeisen realistisesti. Meren tekstissä korostuu sodan absurdius. Vaikka teokset ovat paljolti erilaisia, kumpikin voidaan nähdä nykykatsannossa terävänä sotakritiikkinä. Ajankohtaisuuttaan ne eivät ole mennettäneet lainkaan, valitettavasti.

Kirjallisuudessa ja kirjallisuuden kielessä puhaltavat 1950-luvulla uudet tuulet, joita modernismiksikin on kutsuttu. Voin hyvin kuvitella, kuinka kummalliselta Meren kirja on tuntunut ilmestyessään 1957. Sodan hulluudet, omakohtaiset kokemukset, ovat lukijoilla vielä lähellä. Onko tämä kirja peräti sankareidemme pilkkaa ja epäisänmaallisuutta?

---

---

---