Sanoin saavutettu: 1980-luku

Kasari: kasinotaloutta ja kulutusjuhlia, kepeyttä ja city-kulttuuria.

---

---

Monen suomalaisen mielestä elämä on ollut parhaimmillaan 1980-luvulla. Vuosikymmen, joskus kaihoten kasariksi kutsuttu, oli uuden tekniikan ja uudenlaisen ajattelun aikaa. Kasaria luonnehtivat muutos ja moninaisuus, eräänlainen yhtenäiskulttuurin murtuminenkin. Kasaria on kuvattu myös optimismin ja voimakkaan kehityksen, avautumisen ja toiveikkuuden aikakaudeksi. Hyvinvointivaltio vahvistui ja taloudessa tapahtui. Alettiin puhua tietoyhteiskunnasta. Kylmä sota toki jatkui, toisaalta maailmanpolitiikassa puhalsivat ajoittain liennytyksen tuulet.

Urho Kekkosen aika päättyi, alkoi Mauno Koiviston aika. Neuvostoliitto pysyi naapurina, ja poliittinen konsensus etenkin ulkopolitiikasta oli edelleen laajaa. Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimusta (YYA) itänaapurin kanssa jatkettiin kahdellakymmenellä vuodella vuonna 1983. Samalla Suomi kuitenkin lähentyi länttä: Suomessa otettiin eurooppalaiseen tapaan käyttöön kesäaika vuonna 1981. Suomesta tuli Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) täysjäsen vuonna 1986 ja Euroopan neuvoston jäsen vuonna 1989. Suomen Pankki vapautti luottojen hakemisen vuonna 1986, ja yritykset alkoivat hakea innokkaasti lainoja ulkomailta.

Maailmalla tapahtui monenlaista mullistavaa. John Lennon murhattiin vuonna 1980. Gdanskin telakalta Puolassa nousi vuosikymmenen alussa Lech Wałęsan johtama Solidaarisuus-liike. Ronald Reaganista tuli Yhdysvaltain presidentti vuonna 1981. Neuvostoliiton pitkäaikainen johtaja Leonid Brežnev kuoli vuonna 1982, ja vuonna 1985 johtoon nousi uudistusmielinen Mihail Gorbatšov. Hän iskosti tajuntaamme sellaiset sanat kuin glasnost ja perestroika. Britanniaa hallitsi rautarouvaksi kutsuttu Margaret Thatcher, thatcherismin äiti. Ruotsissa Olof Palme murhattiin vuonna 1986. Berliinin muuri murrettiin vuonna 1989.

Tässä joitakin kasari-ilmiöitä, vuosikymmenen uutuuksia tai vuosikymmenen aikana yleistyneitä asioita:

• aerobic, aids, avaruussukkula,
• cd-levy, City-lehti, Commodore 64,
• Dallas, Dingo,
• elektroniikkapeli,
• Hanoi Rocks, Helsingin metro, hymiö,
• Ieva-niminen tietokoneohjelma puolison valintaan,
• Jumalan teatteri,
• kasinotalous, Kostamuksen rakentaminen, kotitietokone, kotivideo,
• lambada, langaton puhelin, latinankieliset radiouutiset, leipäkone,
• MTV (Music Television), muoviraha,
• Napakymppi, neonvalot ja -värit, NMT-verkko,
• olkatoppaukset, osakepelaaminen,
• paikallisradio, pankkiautomaatti,
• radiomainos, rasvaretket Ruotsiin, Rockradio, roolipelit, Rubikin kuutio,
• seksilomat, Sumiaisten poikamiespankki,
• taivaskanavat, tasa-arvovaltuutetun viran perustaminen, teksti-tv, Tetris, tiputanssi, Trivial Pursuit, Tšernobyl, tukkahevi,
• vesisänky, VHS- ja beta-nauhuri, vohvelirauta,
• ympäristöministeriön perustaminen.

Suomen henkinen ilmapiiri vapautui ja suomalaiset rentoutuivat.

On sanottu, että kasarilla Suomen henkinen ilmapiiri vapautui ja suomalaiset rentoutuivat. Yksilöt astuivat entistä näyttävämmin esiin, jopa juppeina, ja city-kulttuuri kukki. ”Silloin uskottiin vahvasti, että asiat muuttuvat paremmiksi ja kaikki langat ovat omissa käsissä”, toteaa vuosikymmentä tutkinut Minna Sarantola-Weiss Ylen jutussa.

Kielenhuollossa ja kielitieteessä elettiin vauhdikkaita vuosia. Vuosikymmenen merkkitapahtumia olivat muun muassa virkakielikomitean mietintö ja virkakielipäätös, Suomen murteiden sanakirjan ja Vanhan kirjasuomen sanakirjan ensimmäisten osien valmistuminen, Kieliposti- ja Språkbruk-lehtien aloittaminen sekä uusi sukunimilaki.

Tieteen kentällä puhuttiin yhä enemmän kielellisestä käänteestä. Käsitettä on selitty muun muassa tähän tapaan: ”Kielellinen käänne on yksi käytetyimmistä, mutta samalla vähiten määritellyistä käsitteistä ihmis- ja yhteiskuntatieteissä. Se viittaa merkittävään humanistisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen murrokseen, jonka seurauksena kieli nousi tutkimuksen keskeiseksi kohteeksi ja kysymyksenasettelun lähtökohdaksi.”

---

Ylen jutussa vuodelta 2008 muistellaan, että pankkeihin kertyi vuonna 1986 ennätysmäärä rahaa ja talletusten reaalinen kasvu löi kaikki aikaisemmat ennätykset. Jutun mukaan pankkitilejä lihottivat yrityskaupat, runsas ulkomaisen valuutan määrä ja jo tuolloin alkanut asuntokaupan hiljentyminen.

Luoton hakeminen ulkomailta oli aiemmin ollut luvanvaraista. Suomen pankki vapautti ulkomaisen luoton hakemisen vuonna 1986, ja se näkyi heti talouden ylikuumenemisena. Ylen jutun otsikko on kuvaava: ”80-luvun kasinotalous”.

Kielitoimiston sanakirja määrittelee kasinotalouden riskialttiisiin sijoituksiin perustuvaksi taloudeksi ja taloudeksi, joka tarjoaa hyvät mahdollisuudet keinotteluun. Kasinotaloudella viitataan erityisesti 1980-luvun loppupuolen ja 1990-luvun alun hulluihin vuosiin taloudessa. Markkinat vapautettiin, ja pankit antoivat lainaa heikkoja vakuuksia vastaan. Pörssissä pelattiin kovaa sijoituspeliä. Lainatut rahat menivät monilla kerskakulutukseen, kuten muskeliveneisiin sekä luksusautoihin ja -kesämökkeihin.

Kasinotalous-käsite levisi brittiläisen Susan Strangen vuonna 1986 ilmestyneen teoksen Casino Capitalism myötä moniin kieliin. Jo 50 vuotta aiemmin vastaavaa käsitettä käytti brittiläinen taloustieteilijä J. M. Keynes, kun hän halusi kuvata todellisuudesta irtautunutta kapitalismia.

Miten kasinotalouden ja muutamien muiden muotisanojen kävi?

Kasinotalous löytyy yhä sanakirjoista, mutta esimerkiksi Tieteen termipankin selitys kertoo olennaisen asian: ”Suomen 1980-luvun lopun nousukauden ylikuumentuneesta kansantaloudesta käytetty nimitys”. 2000-luvulla sanaa käytetäänkin lähinnä viitattaessa menneisiin aikoihin.

Ylen jutussa vuodelta 2013 listataan muutamia taloussanoja, jotka ovat ajan saatossa väistyneet. Toimittaja Pekka Pantsun mukaan talouden ja talouspolitiikan viisaat kuorruttavat viestinsä muotihokemilla kuulostaakseen syvällisiltä. ”Kaikkien onneksi suurin osa vakiosanonnoista on korvautunut aikaa myöten uusilla latteuksilla. Nyt on aika muistella kulahtaneimpia sanontoja.”

Nyt on aika muistella kulahtaneimpia sanontoja.

Yksi sanoista on juuri kasinotalous, siitä kirjoitetaan tähän tapaan: ”Käsitteellä tarkoitetaan 1980–1990-luvun vaihteen ’hulluja vuosia’, jolloin Suomen talous ylikuumeni. Kasinovuosista muistetaan jupit, lainojen tyrkytys minivakuuksilla ja lainarahan törsäys muskeliveneisiin ja luksushuviloihin.” Muita listan ilmauksia ovat muun muassa kasarilla suositut know-how, nurkanvaltaus, kulutusjuhlat ja hallittu rakennemuutos sekä infokratia.

Terho Itkonen kirjoitti know-how-ilmauksesta jo vuonna 1977 Kielikelloon:

Paavo Pulkkinen kysyy Kielikellossa 1/1981, suosiako vai kaihtaa know-how’n kaltaisia muotisanoja:

Harri Holkerin vuonna 1987 aloittaneen hallituksen ohjenuoraa (hallittua) rakennemuutosta suomi Esko Koivusalo Kielikellossa vuonna 1988 tähän tapaan:

Kaikki se, mitä näinä aikoina tapahtuu, on kyllä jotenkin ilmaistavissa sanalla rakennemuutos.

Pantsu kirjoittaa Ylen jutussa infokratiasta, kulutusjuhlista, nurkanvaltauksesta ja hallitusta rakennemuutoksesta tähän tapaan:

Kalevi Sorsan puhe infokratiasta on katsottavissa Yle Areenassa. Näin Sorsa:

Elämän valttikortit eli maailman jäsentäminen pelinä

Monet tekniset innovaatiot muuttivat maailmaamme ja ehkä maailmankuvaammekin. Otimme käyttöömme mikrotietokoneita, elektroniikkapelejä, langattomia puhelimia, ties mitä härpäkkeitä. Viri viri tööt tööt!

Tulivat paikallisradiot, kotivideot, pankkiautomaatit. Muoviraha: muovikortit kertoo kohtalomme!

Sekosimme Rubikin kuutiosta ja Tetriksestä. Oma pelini oli flipperi, jota juoksimme Sallan kirkonkylän lukionmäeltä Äteritsiputeritsipuolilautatsibaariin hakkaamaan. Tilt!

Merirosvoraha elikkäs merkkari maistui. Menimme kovin monin tavoin sekaisin rahasta ja sillä pelaamisesta, ainakin muutamat meistä menivät.

Väitän, että 1980-luvulla yhä useammat suomalaiset alkoivat suorastaan jäsentää maailmaansa hieman aiemmasta poikkeavalla tavalla, ikään kuin pelaamisena. Panokset ja tuotokset, riskit ja mahdollisuudet. Se ei pelkää, joka pelaa! Rahasta tuli entistä useammalle kaiken mitta.

Samaan aikaan metaforisesti käytetty pelisanasto sai monien korvissa kylmältä kalskahtavan kaiun. Kasinopeluri oli suorastaan haukkumasana, varsinkin sellaisen kielenkäytössä, jonka käsiin oli elämän pelissä jäänyt mustamaija, patarouva.

Rubikin kuution ratkaisemisessa MM-kisat

Rubikin kuutio löytyi monen joululahjapaketista 1980-luvulla, kun kuutiovillitys oli valloillaan. Budapestissa kisailtiin 1982 Rubikin kuution ratkaisemisen MM-tittelistä.

Pelin oli vuonna 1974 luonut 30-vuotias unkarilainen professori Ernő Rubik. Rubikin tarkoitus ei ollut alun perin luoda pulmapeliä. Hän oli kiinnostunut siitä, miten luoda rakennelma, jonka osia pystyy liikuttamaan koko rakenteen sortumatta.

Rubikin kuutio ei ollut pulmapelin ensimmäinen nimi. Rubik itse kutsui rakennelmaa nimellä Magic Cube (’taikakuutio’).

Jätteetkin kiertämään pörssissä

Kasinotalous ja vihreän liikkeen uudelleenkäytön ideologia – elämäntapamme kaksi tämänhetkistä äärtä – löysivät toisensa ainakin sanallisesti, kun kierrätysliikkeeseen otettiin mukaan jätteet, saihan hanke nimekseen jätepörssi. Valtakunnallisen jätepörssin tarkoituksena on saattaa yhteistyöhön jätteitä tuottavat ja niitä raaka-aineina käyttävät yritykset molempien eduksi.

Käytetyn voi vielä käyttää – niin kuin kielessäkin.

Roolipelejä kotona ja ihmisten ilmoilla

Roolipelit yleistyivät Suomessa 1980-luvulla. Roolipelit ovat sekoitus tarinankerrontaa ja pelaamista, improvisaatiota ja nopanheittoa. Roolipeli-sana on mukana vuoden 1987 Mitä missä milloin -vuosikirjan (Otava) uudissanaluettelossa.

Johdan jääkaudelle sijoittuvaa roolipeliä, jonka hahmot ovat neandertalinihmisiä. Kuvailen siis maailmaa ja sen tapahtumia ja annan pelaajien hahmojen toimia maailmassa. Silloin tällöin heitämme noppaa, ja silmäluvut vaikuttavat tapahtumiin. Käytännössä istumme pöydän ääressä kertomassa tarinaa ja näyttelemässä. – –

Pelaajat puhuvat selvää suomea, ja suomi vastaa pelin sisällä mitä tahansa kommunikointimenetelmää, jota neandertalit sattuivatkin käyttämään. Silti pelaajien puheessa kaikenlainen tärähtää kalloon. Joku sana tai ilmaus haluaa tehdä itsestään ongelman, jos sitä erehtyy kuuntelemaan.

Pelata voi muuallakin kuin pöydän ääressä. Liveroolipeli eli larppi voi viedä metsään tai kaupungille.

Ei kivaa ilman kohua. 1990-luvulla roolipelien epäiltiin johtavan saatananpalvontaan.

Pelimäisiä menetelmiä on kokeiltu kouluissakin. Millaista on äidinkieli seikkailumuodossa?

Yksi ja yhtäläinen julkisuuden kieli on menneisyyttä.

---

Kieli ei elä tyhjiössä, se heijastaa ympäröivää maailmaa. Kuvitellaanpa, että meille annettaisiin sanomalehti, jonka päivämäärää ei näy, ja meidän pitäisi pelkästään sanaston perusteella päätellä, minkä ajan lehdestä on kysymys. Tehtävä ei liene mahdoton ainakaan sellaiselle, jolla on muutaman vuosikymmenen perspektiivi sanoihin. Tämä johtuu siitä, että kielessä on suhteellisen muuttumattomana pysyvän perussanaston lisäksi myös kullekin ajalle tyypillisiä muotisanoja, vai pitäisikö puhua iskusanoista, jotka kuvaavat senhetkisiä ilmiöitä ja saattavat aika nopeasti unohtuakin kuvattavan ilmiön kadottua. Jos lehdessä esimerkiksi toistuvat rakennemuutos, kulutusjuhla, kasinotalous, optio, luomutuote, heliborkorko tai köyhyysloukku tai vaikkapa Euroopan yhdentymiseen liittyvät lukemattomat euro-alkuiset sanat euroajasta eurovaluuttaan, on jokaisen helppo päätellä, että kyseessä on korkeintaan parin vuoden takainen lehti. – –

Taloudellinen kehitys on sodanjälkeisessä Suomessa ollut huikea ja tuottanut runsaasti sanastoa, osaksi aika lyhytaikaistakin: nykyhetken sanoja ovat arvonlisävero, käyttötili, fuusioituminen, halpatuonti, kasinotalous ja tietenkin bisnes eli business, taloudellisen hyvinvointimme seurauksia taas kulutushysteria, kerskakulutus tai kulutusluotto, jolla maksetaan kulutusjuhlat. Yhteiskunnan ilmiöitä laidasta laitaan heijastavat sanat katulapsi, huumenuori, aseistakieltäytyjä, hajasijoitus, avoliitto, isyysloma, katkaisuhoito, etätyö, yritysdemokratia tai kansalaistottelemattomuus. Yhteiskunnallinen kehitys on ollut valtavaa etenkin sosiaali-, terveys- ja koulualalla ja tuottanut niin peruskouluja asteineen kuin terveyskeskuksia vuodeosastoineen.

Mitä missä milloin -vuosikirjaan (Otava) on kerätty vuodesta 1982 alkaen lista edellisen vuoden uudissanoista. Riitta Eronen on koonnut listat (vuosilta 1982–2007) teokseensa Uudissanat rötösherrasta salarakkaaseen (Otava). Tässä vuosittaisia poimintoja Erosen teoksesta. Vuoden 1981 sanat on poimittu vuosikirjan teksteistä ennen sanalistoja.

1981: konkurssikypsä, punaiset khmerit, voimahahmo, tuulipuku

1982: korvalappustereot, narsismi, opintovapaa, seleeni, ympäristöministeriö

1983: asidofiluspiimä, CD-levy, retriitti, seutulippu

1984: aromaterapia, guru, kevytolut, pehmoisä, siedätyshoito, starttiraha, tulosjohtaminen, videopeli

1985: aspartaami, bioase, ehkäisykapseli, klamydia, naispappeus, nikotiinipurukumi, perushoitaja, vauvahieronta

1986: delfinaario, juntti, juppi, lähijuna, omalääkäri, pullomargariini, verokortti

1987: beetakaroteeni, burnout, keliaakikko, lääninpoliisi, ohitusleikkaus, roolipeli, tippalukko

1988: hakkeri, kevytlevite, LCD-televisio, ranskankerma, ystävänpäivä

1989: aiesopimus, IC-juna, kausiolut, kulutusjuhla, lumilauta, sinkku, tietokonevirus.

Ajan sanojen taustaa

Ruokakello soi!

Kielikello-lehden numeroa 2/1983 kutsutaan Ruokakelloksi. Teemanumeron kaikki jutut käsittelevät ruoasta kirjoittavan oikeinkirjoituskysymyksiä eri vinkkeleistä, suolaisesta makeaan. Yhteen vai erikseen, isolla vai pienellä alkukirjaimella? Viivalla vai ilman? Miten ruokaohjeiden mittayksiköt lyhennetään? Omenoja vai omenoita? Ruokakelloja on julkaistu myös vuosina 1997 ja 2007.

---

Kuluvan vuoden alussa tuli voimaan pitkään valmisteltu uusi sukunimilaki. Lain uudistus ei ehkä vähään aikaan erityisemmin näy jokapäiväisessä elämässä: perinteiset tavat, joihin sukunimikäytäntö kuuluu, eivät yleensä mullistu äkkiä. Mutta periaatteellisesti lain muutos on merkittävä uudistus sukunimistömme historiassa.

Ennen sanottiin, että etunimi annetaan, sukunimi saadaan. Sanonta kuvastaa aiemman käytännön ja lain vaikutusta sukunimen määräytymisessä: yksilöllistä nimen valinnan vapautta ei juuri ollut. Tässä suhteessa uusi laki muuttaa perin pohjin sukunimen luonnetta. Nimet eivät enää ilman muuta periydy tai siirry tietyssä järjestyksessä toiselle, vaan määrätilanteissa henkilön on tehtävä valinta milloin omasta nimestään, milloin lapsensa nimestä. – –

Sotkamolaiset väittävät, että Heikkisiä on puolet helvetissäkin, hankasalmelaiset puolestaan: ”ltikoilla ilman pilas, puoli maailmaa Makkosilla.” Kainuussa taas sanotaan, että Kuusamon tusinassa on kymmenen Määttää ja Lämsä kummassakin päässä. Määttä ja Lämsä ovat Kuusamon, Heikkinen Sotkamon ja Makkonen Hankasalmen tyypillisiä sukunimiä. Mutta sadan koko maassa yleisimmän nimen joukkoon ei näissä sananparsissa mainituista nimistä kuulu muita kuin Heikkinen. – – Viiden yleisimmän nimen haltijat Virtaset, Mäkiset, Niemiset, Korhoset, Hämäläiset voisivat asuttaa Turun suuruisen kaupungin.

Keskustelu nimilain ympärillä velloi lähes koko 1970- ja 1980-luvun. Keskustelun suurimmat aallonhuiput olivat vuosina 1972–1973, jolloin annettiin ensimmäinen esitys sukunimilakiuudistuksesta, ja 1980–1983, jolloin lakiehdotus siirtyi hiljaiselon jälkeen valiokuntaan ja lopulta eduskunnan käsittelyyn.

Kysymys siitä, kenen nimen lapsi saa, osoittautui kuitenkin ylitsepääsemättömäksi kiistakohdaksi. Niinpä hallitus päätyi kertaalleen perumaan esityksen vuonna 1983 ennen kuin se lopulta tuli uudelleen käsittelyyn 1984 ja meni läpi 1985. Vuosien aikana julkaistiin lukemattomia artikkeleja, mielipiteitä, kolumneja, kyselyitä, pakinoita ja kannanottoja niin lain puolesta kuin sitä vastaan.

Kampinkadusta Urho Kekkosen katu

Helsingin kaupunki antoi 3. syyskuuta 1980 presidentti Urho Kekkoselle 80-vuotissyntymäpäivälahjaksi nimikkokadun. Kampinkatu muutettiin Urho Kekkosen kaduksi. Kekkonen asui osoitteessa Kampinkatu 4–6 vuoteen 1956, jolloin hän tuli valituksi presidentiksi.

Helsingin Sanomien (4.9.1980) haastattelemat kadunkulkijat olivat tyytyväisiä nimenvaihdokseen. Lyhyelle kadulle ehdotettiin vielä lyhyempiä nimiä: Urkinkatu, Kekkosentie, Kekkoskuja, Kekkosen linja.

Elossa olevan ihmisen mukaan nimetty katu oli tuolloinkin poikkeus. Hyvän nimistön oppaassa ohjeistetaan nimistönsuunnittelijoita: ”Muistonimeä ei anneta elossa olevan henkilön mukaan. Henkilön nimeä voidaan harkita käytettäväksi kaavanimessä aikaisintaan viiden vuoden kuluttua henkilön kuolemasta. Usein henkilön merkitystä yhteisölle voi tarkastella objektiivisesti vasta kun kuoleman aiheuttamat tunteet ovat laantuneet ja kun henkilön koko elämänkaari on nähtävissä.”

Puolueiden käyttönimet – isolla vai pienellä?

Suomen kielen lautakunta pohti vuonna 1981 puolueiden nimien oikeinkirjoitusta. Vuodelta 1968 peräisin olevan suosituksen mukaan puolueiden käyttönimet (kokoomus, keskusta jne.) kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Suositusta ei vuonna 1981 muutettu. Lautakunta päätyi samaan tulokseen myös vuonna 2011. Vuonna 2021 suomen kielen lautakunta päivitti suositustaan. Se muun muassa kannusti uusia puolueennimiä muodostettaessa siihen, että nimi olisi sellaisenaan myös luonteva käyttönimi tai että siitä olisi helppo muodostaa riittävän yksilöivä käyttönimi. Ajantasainen tieto puolueiden nimien kirjoittamisesta on Kielitoimiston ohjepankissa.

Pohjola, Pohjoismaat vai Skandinavia?

Euroopan pohjoisosasta käytetään varsinaisten maannimien lisäksi monia nimiä: Pohjoismaat, Pohjola, Skandinavia. Tästä kielenkäytön epäyhtenäisyydestä ja selkeyttämistarpeesta kirjoittaa toimistopäällikkö Eeva Maria Närhi Kielikellossa vuonna 1988.

Heidin, Annan ja Lauran sekä Mikon, Antin ja Villen valtakautta

Vuosikymmenen suosituimmat ensimmäiset etunimet olivat naisilla Heidi, Anna ja Laura sekä miehillä Mikko, Antti ja Ville. Kun otetaan huomioon kaikki etunimet, suosituimpia olivat Maria, Johanna ja Elina sekä Juhani, Johannes ja Tapani.

Kotuksen erityisasiantuntija Petra Saarnisto kertoo Kotiliesi-lehdessä, että Heidit, Annat ja Laurat eivät välttämättä ole saaneet nimeä tietyn esikuvan mukaan. Tv-sarjat ja kirjat ovat tehneet tietyn nimen tunnetuksi, ja sama koskee julkkisten tunnetuiksi tekemiä nimiä. Esimerkiksi 2000-luvulla mediapersoona Jaajo Linnonmaa teki tunnetuksi Jaajo-nimen, jota sittemmin on alettu antaa lapsille. Näin Saarnisto: ”Jaajo-nimen nousu johtuu selkeästi hänestä, mutta nimeä ei ehkä kuitenkaan ole hänen mukaansa annettu lapsille. On vain ajateltu, että siinäpä on kiva nimi.”

---

Valtioneuvosto asetti 18. lokakuuta 1979 komitean selvittämään hallinnon ja oikeudenkäytön kielen ongelmia. Virkakielikomitean mietintö ”Kieli ja virkakoneisto” luovutettiin opetusministeri Kalevi Kivistölle 10. elokuuta 1981.

Komiteanmietinnön ja siitä annettujen lausuntojen pohjalta valtioneuvosto antoi 23. kesäkuuta 1982 kielenkäytön parantamiseen velvoittavan päätöksen, joka julkaistiin Suomen säädöskokoelmassa (497/82). Päätös koskee sekä suomen että ruotsin kielen käyttöä julkishallinnossa.

Kotus kielen virallisena asiantuntijana

Kielen virallisena asiantuntijana toimii päätöksen mukaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Tutkimuskeskuksen kielitoimisto ja ruotsin kielen toimisto ovat jo tähänkin mennessä suunnanneet kielenhuoltopalvelujaan siten, että valtion virastojen ja laitosten ongelmat ovat saaneet osakseen erityistä huomiota. Tätä työtä aiotaan tulevaisuudessa jatkaa ja mahdollisuuksien mukaan tehostaa.

Kielitoimisto jakaa viranomaisille kuten muillekin maksutta yleisiä kielenkäytön ohjeita ja suosituksia. Lisäksi virastot ja laitokset voivat käyttää kielitoimiston maksullista palvelua kielenkäytön koulutuksessa. Maksua vastaan kielitoimistossa voidaan myös tehdä suurehkoja kielentarkastustöitä, kun tehtävään saadaan koulutetuksi henkilökuntaa. Tarkoituksena on ottaa tarkistettavaksi esimerkiksi samanlaisina toistuvia päätösten ja asiakirjojen kaavoja.

Kielenkohentamispäätös hautautumassa säädöskokoelman uumeniin?

Kulttuuri- ja tiedeministeri Kaarina Suonio otti kantaa hallinnon kielen ajankohtaisiin ongelmiin avatessaan ”Kieli ja virkakoneisto” -teemapäivän 30. lokakuuta 1982. Suonion puhe julkaistiin Kielikellossa 1/1983.

Jos kansalainen ei ymmärrä valtakoneiston kieltä, hänet on helppo leimata yksinkertaiseksi.

Sekavista säännöksistä koituu monenlaisia oikeusturvaongelmia

Oikeuskansleri Kai Korte tarkasteli säädösten ja päätösten kieltä oikeusturvan kannalta ”Kieli ja virkakoneisto” -teemapäivänä (30.10.1982), jossa valtioneuvoston virkakielipäätöstä valaistiin eri näkökulmista. Korte sääli niitä isäntiä ja emäntiä, jotka yrittävät vaikeaselkoisten säännösten pohjalta täyttää vuotuista veroilmoitustaan kunnian ja omantunnon kautta. Kortteen esitelmä julkaistiin Kielikellossa 1/1984.

Meihin suomalaisiin on juurtunut luja usko lakien ja säädösten kaikkivoipaan merkitykseen.

Keskustelua eduskunnassa: ”ehdotukset on jo pääosin toteutettu”

Virkakielipäätöksestä ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen asemasta käytiin keskustelua eduskunnassakin. Tässä katkelmia istunnosta 6. lokakuuta 1983:

Selkeytyykö, selkeytyikö?

Virkakielikomiteaan kuulunut kielitoimiston silloinen toimistopäällikkö Esko Koivusalo pohtii virkakielipäätöksen vaikutuksia sekä vuoden 1984 että vuoden 1992 Kielikello-artikkeleissaan.

Piittaamaton ja ylimielinen asennoituminen on käynyt harvinaiseksi.

Virkakielikomitean puheenjohtajana toiminut Paavo Nikula tarkastelee Kielikellon numerossa 3/1997 virkakielipäätöksen toteutumista käytännössä. Nikulan arvion mukaan virkakielen ymmärrettävyydessä oli saatu parannusta aikaan.

Niin sanottua kapulakieltä

Ainakin Suomen kielen perussanakirjasta lähtien (1990–1994) kapulakieli on tunnettu vaikeaselkoisen virkakielen merkityksessä. Sanan merkitys on aiemmin ollut kuitenkin hieman toinen. Vielä Nykysuomen sanakirjassa (1951–1961) kapulakielen ainoana merkityksenä on ”halv. ruotsista”. Sanalla on siis viitattu ruotsin kieleen.

Sanaa kapulakieli on käytetty ainakin 1870-luvulta lähtien, niin kuin seuraavista lehtiteksteistä käy ilmi: ”– – sillä hän puhui jotain kapulakieltä, jota en woinut ymmärtää laisinkaan, eikä ymmärtänyt mitään kuin merkkien avulla” (Kirjallinen Kuukauslehti, 1875).

Mutta missä vaiheessa kapulakieli on siirtynyt merkitsemään vaikeaselkoista virkakieltä? Siihen kysymykseen ei valitettavasti Nykysuomen sana-arkistosta saa selvyyttä.

Kun oikeuskieltä 1900-luvun jälkipuolella alettiin määrätietoisesti kehittää selkeämmäksi (mm. hallitus asetti virkakielikomitean 1979), työ laajeni ruotsinmukaisuuksien korjaamisesta muiden kielen ymmärrettävyyttä heikentävien piirteiden tarkasteluun ja ruotimiseen. Siten kapulakielikin alkoi vähitellen merkitä ruotsinmukaisuuksien sijaan oikeuskielen ymmärrettävyyttä yleisemmin heikentäviä seikkoja.

1970-luvulta on nykykielen sana-arkistossa useita poimintoja kapulakielestä. Sana on kiinnittänyt huomiota ja otettu talteen ehkä sen tähden, että sen virkakieleen liittyvä merkitys on ollut silloin suhteellisen uusi. Näin voidaan päätellä esimerkiksi seuraavasta esimerkistä, jossa kapulakieli esitetään virastokielen uudeksi synonyymiksi: ”– – tekstitulvan myötä on sitten sanomalehtiin pesiytynyt organisaatioiden käyttämä virastokieli eli kapulakieli, insinöörikieli, jne.” (Sanomalehtimies, 1977).

Aarreaitan ovi on aukaistu, arkun kansi on jo raollaan.

---

Kahdeksankymmentäluku tarkoitti siirtymistä Urho Kekkosen ajasta Mauno Koiviston aikaan. Sekä Kekkonen että Koivisto on tunnettu taitavina, omaleimaisina kielenkäyttäjinä. Siinä missä Kekkonen jyrähteli myllystään ja nautti sanojensa tehosta, Koivisto tuumaili, hieman vaivaantuneen oloisesti.

Koivisto muistetaan monista asioista, ei vähiten kielenkäytöstään. Hänen yhteydessään mainitaan usein niin Turun murre kuin venäjän kielen taitokin. Häneen yhdistetään sellaisia lausahduksia kuin Tärkeintä on liike eikä päämäärä, Tarttis tehrä jotain ja Kyllä se siitä. Näitäkin useammin häneen yhdistetään verbi fundeerata.

”Turun fundeeraaja”

Yle on koonnut eri ajoilta Mauno Koivistoa käsitteleviä juttuja yhdelle sivulle. Sivun otsikko on kuvaava: ”Mauno Koivisto – Turun fundeeraaja”.

Fundeerata tarkoittaa Kielitoimiston sanakirjan mukaan miettimistä ja pohtimista. Sanan tyylilajeiksi on merkitty ”leik.” (leikillinen, leikillisesti) ja ”murt.” (murteissa, murteellinen). Sanaa ei ole vielä Kielitoimiston sanakirjan edeltäjässä Suomen kielen perussanakirjassa, joka ilmestyi vuonna 1990.

Fundeeraamisesta tai funteeraamista puhutaan laajasti myös murteissa. Rinnakkaisia muotoja ovat funtata, funtrata, funtsata. Myös hunteeraamisesta, munteeraamisesta, punteeraamisesta ja vunteeraamisesta on puhuttu. Eniten tietoja funteeraamisesta on länsimurteista ja Pohjois-Savosta. Esimerkiksi Alhaisilla on sanottu ”mnä just fundeerasi snu päälläs” eli ajattelin sinua. Perniössä on pohdittu, ”koskast ruvètam perùni funterama maaha” eli ajattelemaan perunan istuttamista.

Mnä just fundeerasi snu päälläs.

Tupakkaa voi ostaa ruotsiksikin

Presidentti Mauno Koivisto muistaa, kun hän matkusti ensimmäisen kerran laivalla Turusta Tukholmaan. ”Vaikka en tupakoinut, menin ostamaan laivan kioskista savukkeita. Se oli kivaa, kun osasin vierasta kieltä ja tulin sillä toimeen.”

Koulussa ruotsi oli helppoa. ”En muista, että minulla oli vaikeuksia, päinvastoin. Tosin aloin opiskella ruotsia varsin varttuneella iällä.”

Koiviston mielestä kieliä opetetaan vihdoinkin ihmisten välistä kanssakäymistä varten. Aikaisemmin tähdättiin virheettömään kääntämiseen ja yksinkertaiseen kieleen. Erikoisesti häntä harmittivat saksan kielen metodit, joissa virheiden laatu laskettiin pisteissä kahdesta yhdeksään. Piti oppia välttämään kieliopin miinoja.

Erinomainen mediatapahtuma sopuleille?

Mauno Koiviston kielen piirteitä on erinomainen-sanan käyttö ilmausta vahvistamassa. Hänelle jokin on erinomaisen tärkeää tai erinomaisen vaikeaa. Tällainen käyttö paljastaa Koiviston lounaissuomalaisuuden. Sana erinomainen vastaamassa sanoja tavaton, mahdoton, suunnaton on nimittäin juuri lounais- ja satakuntalaismurteille tyypillistä, vaikka sitä toki muuallakin kuulee.

Erikoista tuossa erinomainen-sanan käyttötavassa on se, että sana voi vahvistaa yhtä hyvin merkitykseltään positiivista kuin negatiivistakin laatusanaa. Joku voi olla erinomaisen hyvä, erinomaisen ystävällinen, erinomaisen kaunis mutta myös erinomaisen paha, erinomaisen ilkeä, erinomaisen ruma. On kuin toista sanaa vahvistava erinomaisen olisi kokonaan kadottanut merkityksen ’oivallinen, mainio, erittäin hyvä’ ja kehittynyt pelkästään vahvistimen tehtävään, ilmaisemaan, että jotakin ominaisuutta on jossakussa erityisen paljon. Sillä, onko tuo ominaisuus positiivista vai negatiivista, ei ole väliä.

Tietyn tilanteen synnyttämä sana saattaa kyllä jäädä eloonkin: presidentti Mauno Koiviston nimeen 1990 liitetty mediatapahtuma onnistuu kuvaamaan yhä uusia tiedotusvälineiden kiinnostuksen kohteeksi joutuvia ilmiöitä.

Aikalaisista yksi parhaita alisanojia on yllättäen Mauno Koivisto, joka sanoo usein niin paljon ali, että tuntuu täysin mitäänsanomattomalta. Itse asiassa Koivisto tiivisti koko sanan volyymin problematiikan valitellessaan pian valintansa jälkeen 1981, ettei presidentillä ole käytössään pientä vasaraa, jolla vähän nakutella, pelkkä jumalattoman suuri leka.

Koivisto tietää, että jos lyö lekalla koko ajan, kohta vaaditaan moukaria ja sen jälkeen höyryvasaraa. Lopulta mikään ei enää tunnu miltään – niin kuin julkisen keskustelun on pitkälti käynytkin. Siksi Koivisto on yrittänyt säästellä lekaa ja napautellut sentyyppisiä alisanontoja (tai suoranaisia pohjanoteerauksia) kuin ”Suomi seuraa kansainvälistä kehitystä”. Koivisto osaa myös taitavasti lisätä lausuntojensa painoarvoa antamalla yleisön odottaa aikansa ennen kuin avaa suunsa. Kaikkien estraditaiteilijoiden käyttämä, mutta silti aina toimiva temppu.

Koiviston latteuksissa voi hyvällä tahdolla aavistaa annoksen ironiaa. Monista Koiviston sanonnoista onkin tullut alisanontojen klassikkoja. Sitaattisanakirja tuntee ainakin seuraavat koivistot: sen sortin sosialisti, ei pidä heilutella asioita tai asiat alkavat heilutella meitä, tai potkia auki jo avoinna olevia ovia ja ei pidä provosoitua vaikka provosoidaan.

Alisanontana kaikkein tyypillisin koivisto lienee presidentin vastaus kirjailija Salman Rushdien saamaan tappotuomioon: huomattava mediatapahtuma. Sanontahetkellä Koiviston lause tyrmistytti kolkossa kyynisyydessään kaikkia, mutta nyt – runsas vuosi myöhemmin – se on varmasti ainoa mieliin jäänyt lause koko kohusta.

Kuiskaukset kantavat usein huutoja kauemmas.

Kun Koivisto ei tunnu suostuvan lehdistön vaatimuksiin lausua jotain Baltiasta, voidaan simuloida tyypillinen koivisto: turha panna ovia lukkoon, kun vieraat ovat sisällä.

Sitaattisanakirja tuntee ainakin seuraavat koivistot: sen sortin sosialisti, ei pidä heilutella asioita tai asiat alkavat heilutella meitä, tai potkia auki jo avoinna olevia ovia ja ei pidä provosoitua vaikka provosoidaan.

Onhan tietenkin sanontoja, joiden lähteenä todella on ollut yksi henkilö: lehtimiesten nimitys sopuli on varmasti peräisin Mauno Koivistolta.

Tammikuussa 1984 Åbo Underrättelser -lehdessä julkaistiin Mauno Koiviston haastattelu. Jutussa todetaan muun muassa näin: ”Presidentin mielestä tuntuu siltä, että jos joku lehtimies keksii kysymyksen niin muut seuraavat perässä. Löytyy ilmeisesti mielipidejohtajia, ja muut ovat kuin sopulilauma. Presidentti olettaa, että toiset luottavat siihen, että ihmiset usein vain kulkevat virran mukana – jos joku heistä luo uutisen niin kukaan ei uskalla mennä vastavirtaan.”

Katkelma on julkaistu suomeksi Koiviston muistelmissa. Muistelmista ei käy suoraan ilmi, oliko sopulivertaus Koiviston ajatus vai oliko haastattelija kenties kysynyt asiasta Koivistolta. Koiviston mukaan sen enempää hän kuin häntä haastatellut päätoimittaja Bo Stenströmkään eivät tienneet, että sopuli on ruotsiksi lämmel. Tästä voi päätellä, että sopulimainintaa ei suunniteltu etukäteen.

Koivisto mainitsee muistelmissaan myös, että hän piti toimittajien vertaamista sopuleihin jo yleisesti tunnettuna asiana, jonkinlaisena ”vanhana vitsinä”. Hän kertoo vasta myöhemmin oppineensa, että sopuli ei ole sellainen laumaeläin, joka seuraisi johtajaa. Muistelmista käy ilmi sekin, että Koivisto monien muiden tavoin olettaa virheellisesti, että sopulista olisi etymologisesti yhteys sopu-sanaan.

Samantapaista keskustelua toimittajista oli käyty aiemmin jo ainakin Yhdysvalloissa. Ehkä Koivisto oli perehtynyt siihen. Vuoden 1972 presidentivaalien yhteydessä Yhdysvalloissa oli pantu merkille, että toimittajat raportoivat ehdokkaiden vaalikampanjoista yhtenä joukkona ja jopa seuraavat ehdokkaita samalla bussilla paikkakunnalta toiselle. Tämä on omiaan johtamaan siihen, että toimittajat kirjoittavat samantapaisia juttuja tarkistamatta asioita useista lähteistä. Ilmiöstä kertova Timothy Crouse tuo kirjassaan The boys on the bus (1973) keskusteluun laumakäyttäytymiseen viittaavan ilmauksen pack journalism. Se on sittemmin suomennettu sopulismiksi. Matti Wiberg kertoo tästä teoksessaan Politiikan sanakirja. Inhorealistin versio (2011).

Toimittajista alettiin Koiviston haastattelu jälkeen puhua yleisesti sopuleina. Koiviston sanottiin antaneen sopuli-sanalle uuden merkityksen. Kielitoimiston sanakirjan mukaan sanaa käytetään leikillisesti tai halventavasti epäitsenäisistä, yleistä mielipidettä myötäilevistä ihmisistä. Sopuli on laumaihminen.

• Vesa Heikkinen 2022: Sopukopu. Esseitä. Helsinki: Teos. 27–36.

Sanottavaa ja sanomisen taito

Koivisto kertoi viimeisessä uudenvuodenpuheessaan tammikuussa 1994 muun muassa näkemyksiään taiteesta. Koiviston uudenvuodenpuheita oli arvosteltu lehdistössä rutiininomaisiksi ja mitäänsanomattomiksi, mutta viimeisestä puheesta esimerkiksi Helsingin Sanomat totesi, että Koivisto ylsi parhaimpansa.

Niin pitäisi maailma saada järjestetyksi, että aina kun on tehty tunti töitä, niin olisi tunti torvisoittoa.

Sota muuttaa tässäkin kaiken, erityisesti se, että pieni Suomi jäi toiseksi. Paasikivi tosin vielä toteaa, että ”Suomen puolustaminen on ensimmäinen yhteinen peruskysymys, josta tulee olla yhtä mieltä”. Sen sijaan Kekkonen ei mainitse ”puolustusta” kertaakaan virkakautensa aikana, ei vaikka Kekkosen kauteen mahtuu kolme itsenäisyyden juhlavuotta. Koivisto rohkenee palauttaa teeman puheisiin, kun jättiläisen jalat ovat katkenneet. Hän ottaa heti puheeksi, että ”maalla on oltava puolustuskykyä”. Hän muistuttaa, että ”meidän on syytä huolehtia omasta puolustuksestamme”.

Inkeriläisiä alettiin kohdella paluumuuttajina

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto sanoi keväällä 1990, että inkeriläisiä kohdellaan Suomessa paluumuuttajina. Kommentti vaikutti Suomen maahanmuuttopolitiikkaan vuosia.

Presidentin mukaan Ruotsin vallan aikana siirretyt inkeriläiset ovat suomalaisia ja heidän kulttuurinen samankaltaisuutensa näkyy mm. siinä, että he ovat valtaosin luterilaisia. Koiviston mukaan inkeriläisiin soveltuivat takaisinmuuttajien kriteerit, vaikka suvut olivatkin jo pitkään asuneet poissa Suomesta.

Suomi muuttui 1980-luvulla maastamuuttomaasta maahanmuuttomaaksi. Ulkomaille lähteneiden määrä oli tuolloin 1,5–2 kertaa vähäisempi kuin aiempina sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Maahantulijoita oli sen sijaan poikkeuksellisen paljon. Suurin osa eli noin 85 prosenttia heistä oli paluumuuttajia ja muita syntyperältään suomalaisia. Vuosikymmenen lopulla maahan alkoi kuitenkin tulla yhä enemmän myös ulkomaalaisia.

• Korkiasaari, Jouni 1998: Suomalaisten maastamuutto 1980- ja 1990-luvulla: Artikkeli suomalaisten maastamuuton kehityspiirteistä tilastojen valossa. Siirtolaisuusinstituutti – Migrationsinstitutet.

Koiviston kaudet olivat murrovaihetta

Valtiovarainministerinä, Suomen Pankin pääjohtajana ja pääministerinä toiminut Mauno Koivisto saavutti laajan kansansuosion yli puoluerajojen ja nousi sen varassa tasavallan presidentiksi Urho Kekkosen presidenttikauden keskeydyttyä 1982. Koivisto joutui vastaamaan haasteisiin, joita Kekkosen pitkä presidenttikausi oli seuraajalle luonut. Ulkopolitiikassa Koivisto jatkoi Kekkosen viitoittamaa linjaa varovaista puolueettomuuspolitiikkaa noudattaen. Koiviston sisäpolitiikkaa leimasi muun muassa presidentin valtaoikeuksien rajoittaminen.

Mauno Koiviston kaksi presidenttikautta 1982–1994 olivat murrosvaihetta. Urho Kekkosen ylipitkä kausi, 25 vuotta, oli seuraajalle haaste. Kekkonen oli luonut hyvin presidenttikeskeisen järjestelmän, johon olivat vieneet Neuvostoliiton-suhteiden tärkeys ja samaan aikaan pyrkimys päästä mukaan taloudellisesti tärkeään läntiseen integraatioon. Koivisto korosti aluksi jatkavansa Kekkosen linjaa, vaikka hänen vankka kannatuksensa pohjasi myös siihen, että hän oli erilainen kuin Kekkonen. Koiviston aikana tapahtui Neuvostoliiton suurvaltaotteen lipeäminen ja myös romahdus. Koiviston varovaisuus seurata Neuvostoliiton otteen kirpoamisen avaamia mahdollisuuksia nostatti arvostelua, mutta hän sai myös tunnustusta.

Suurvaltojen johtajat löysivät ns. yhteisen kielen

Mauno Koivisto oli sotaveteraani. Monet ovat hänen elämäntyötään arvioidessaan korostaneet sitä, että rauha ei ollut Koivistolle pelkkä klisee. Koivisto puhui toiveikkaasti rauhasta muun muassa uudenvuodenpäivänä 1989:

Rauha on ollut puhkeamassa eri puolilla maailmaa.

---

Millaista kielitieteellistä ja muuta kieltä koskevaa kirjallisuutta 1980-luvulla ilmestyi? Tässä joitakin poimintoja sellaisista kirjoista, jotka ovat luettavissa Kotuksen kirjastossa.

Finnish grammar. Fred Karlsson, kääntänyt Andrew Chesterman. Porvoo: WSOY, 1983.

Isosuinen nainen: tutkielmia naisesta ja kielestä. Toim. Lea Laitinen. Helsinki: Yliopistopaino, 1988.

Karjalaisia kulttuurikuvia: ihmisiä ja elämänkohtaloita rajantakaisessa Karjalassa. Pertti Virtaranta. Espoo: Weilin + Göös, 1981.

Kielestä kiinni. Toim. Seija Aalto ym. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1989.

Kokous- ja neuvottelukielen käsikirja: suomi-ruotsi. Liisa Löfman ym. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 1989.

Kolmannen sukupolven kieli: Helsinkiin muuttaneiden suurten ikäluokkien eteläpohjalaisten ja pohjoissavolaisten kielellinen sopeutuminen. Pirkko Nuolijärvi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1986.

Kouluikäisten kieli. Toim. Maija Larmola. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1982.

Lentävien lauseiden sanakirja. Toim. Maunu Sinnemäki. Helsinki: Otava, 1982.

Lokarista sponsoriin: englantilaisia lainoja suomen kielessä. Paavo Pulkkinen. Helsinki: Otava, 1984.

Maailman paikannimet: oikeinkirjoitusopas. Kerkko Hakulinen. Helsinki: Otava, 1983.

Meän kieltä: kirjotuksia Tornionlaakson kielelä. Toim. Matti Kenttä ja Albert Pekkari. Luleå: Tornedalica, 1986.

Neuvostoliiton paikannimet: valikoima Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton paikannimistöä. Vastaava toim. Martti Kahla. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Valtion painatuskeskus, 1982.

Petojen nimitykset kosinta- ja hääsanastossa. R. E. Nirvi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1981.

Rakastan sinua, pidätkö sinä minusta? Suomen verbien rektioita. Hannele Jönsson-Korhola, Leila White. Jyväskylä: Korkeakoulujen kielikeskus, 1989.

Rakkaan lapsen monet nimet: suomalaisten etunimet ja nimenvalinta. Eero Kiviniemi. Espoo: Weilin + Göös, 1982.

Sámi-suoma sátnegirji = Saamelais-suomalainen sanakirja. Pekka Sammallahti. Utsjoki: Jorgaleaddji, 1989.

Sanojen synty: etymologinen sanakirja. Veijo Meri. Jyväskylä: Gummerus, 1982.

Sotilasslangin sanakirja. Antti Penttinen. Porvoo: WSOY, 1984.

Sukututkimussanasto. Erkki Hase, täydentäneet ja toimittaneet Anneli Mäkelä ja Ilkka Alitalo. Jyväskylä: Gummerus, 1988.

Suomalainen nimikirja. Marketta Huitu, Pirjo Mikkonen, Sirkka Paikkala, Kustaa Vilkuna. Helsinki: Otava, 1984.

Suomalaisten henkilönnimien kyrillinen siirrekirjainnusopas. Vastaava toim. Martti Kahla. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Valtion painatuskeskus, 1988.

Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. Fred Karlsson. Porvoo: Werner Söderström, 1983.

Suomenkielisen suomen kielen oppikirjan synty ja kehittyminen 1880-luvulla. Liisa Heikkinen. Tampere: Tampereen yliopisto, 1981.

Suomi vieraana kielenä. Toim. Fred Karlsson. Porvoo: Werner Söderström, 1982.

Uskonnollisen kielen semanttis-pragmaattista analyysia: Jumalan, Jeesuksen ja saatanan nimitykset L. L. Læstadiuksen saarnoissa. Markku Ihonen. Joensuu: Joensuun yliopisto, humanistinen tiedekunta, 1986.

Värien nimitykset Suomessa ja lähisukukielissä. Mauno Koski. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura, 1983.

Kielentutkimus kukoistaa

1980-luvulla ilmestyi useita suomen kieltä käsitteleviä väitöskirjoja, esimerkiksi nämä:

Kalliokoski, Jyrki 1989: Ja. Rinnastus ja rinnastuskonjunktion käyttö. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Koski, Mauno 1983: Värien nimitykset suomessa ja lähisukukielissä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Nuolijärvi, Pirkko 1986: Kolmannen sukupolven kieli: Helsinkiin muuttaneiden suurten ikäluokkien eteläpohjalaisten ja pohjoissavolaisten kielellinen sopeutuminen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Orpana, Terttu 1988: Kuvaus vai kommentti: tutkimus suomen kielen adjektiiviadverbien semanttisesta tulkinnasta. Tampereen yliopisto.

Merkitysten, keskustelujen ja tekstien kysymykset sekä tyyli- ja tekstilajikysymykset alkoivat näkyä entistä vahvemmin myös kielentutkijoiden kirjoituksissa. Myös kielenkäyttöön liittyvät valta- ja sukupuolikysymykset olivat kielentutkijoiden tarkasteltavina. Tässä joitakin kiinnostavia teoksia:

Kauppinen, Anneli ja Laurinen Leena 1984: Tekstejä teksteistä. Muisti- ja tekstilingvistiikan sovelluksia asiatekstien referoinnin problematiikkaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Laitinen Lea (toim.) 1988: Isosuinen nainen: tutkielmia naisesta ja kielestä. Yliopistopaino.

Saukkonen, Pauli 1984: Mistä tyyli syntyy? WSOY.

Kiivastakin kielikeskustelua

Keskustelua Kielipostissa toden totta alettiinkin käydä, osin kovasanaistakin. Tässä joitakin katkelmia vuoden 1989 numeroista:

Tarkoitukseni ei tässä ole puuttua kummankaan esille ottamani ”keskustelun” sisältöön. En ole tarkoittanut kirjoitustani myöskään sala-ammuskeluksi mihinkään suuntaan. Sanottavani kohdistuu pelkästään siihen tapaan, millä fennistiikassa esitetään kritiikkiä ja vastaväitteitä. Tuntuu siltä, että kotimaisten kielten tutkijoiden – jopa kielenhuoltajien – on helpompi nähdä rikka toisen silmässä kuin malka omassa. – Pentti Leino: Erään tieteenalan ”keskustelujen” tyylistä (Kieliposti, 2/1987)

Olen tietenkin selvillä siitä, että suomalaisen – lähinnä helsinkiläisen – fennistiikan piirissä tällä hetkellä on vakavia ja valitettavia ristiriitoja. Mutta ei niitä vähennetä fennisteihin kohdistetuilla ylimalkaisilla moitteilla. Omasta puolestani vetoan kaikkiin fennisteihin, että he koettaisivat pitää luonnolliset ja hyväksyttävät tieteelliset erimielisyydet erillään henkilökyksymyksistä. Nykytilanteen jatkuminen on vahingoksi koko tieteenalallemme. – Osmo Ikola: Erään tieteenala vai parin tutkijan keskustelutyyli (Kieliposti, 3/1987)

Tiedeyhteisö ei suinkaan kaipaa täydellistä konsensusta, vaan siinä tulee olla ristiriitoja, vakaviakin. Ja Luoja paratkoon niitä on fennistiikan historiassa ollut. Mutta niistä tulee voida väitellä asiallisesti ja avoimesti, tarvittaessa kovaakin. Näin ei kuitenkaan ole viime aikoina ollut, jos ei ehkä aina ennenkään. – Pentti Leino: Miten eheyttää tiedeyhteisö? (Kieliposti, 3/1987)

Ystävyyssuhteet eivät määrää tieteellistä arviointia. Keskustelu on vino ja epärehellinen yhtä lailla myös päinvastaiseen suuntaan henkilökohtaisten ystävien esittäessä arviointeja toinen toisistaan. Kilpailutilanteessa se koituu törkeäksi iskuksi muita vastaan. Tieteellisessä kilpailussa ”vastustajan” nujertaminen tapahtuu ainoastaan positiivisten puheenvuorojen avulla eli luomalla itse uutta tietoa. Urheilussa kampittaja poistetaan kentältä. Oivalletaan historiasta opittuna totuutena, että henkilöön kohdistetut murskayritykset jäävät murskaajan häpeäksi. – Pauli Saukkonen: Fennistiikan vinoutumat (Kieliposti, 4/1987)

Ystävyyssuhteet eivät määrää tieteellistä arviointia.

---

---