Koulut ja oppilaitokset ovat kielitietoisempia kuin koskaan – tai ainakin tietoisia kielitietoisuuden käsitteestä. Kielen ja kielten merkityksestä, monikielisyydestä ja erilaisista kielellisistä taustoista puhutaan paljon. Silti tietoa Suomen perinteisistä vähemmistökielistä ja kielellisen moninaisuuden historiasta on vain vähäisesti.
Perustiedot perinteisistä kielivähemmistöistä
Viime vuosina ilmestyneissä kotoperäisten kielten tilannetta ja tulevaisuutta koskevissa selvityksissä, raporteissa ja ohjelmissa toistuu sama suositus: perus- ja lukio-opetukseen tulisi sisällyttää huomattavasti nykyistä enemmän tietoa saamelaisten historiasta ja nykypäivästä, karjalan kielestä ja sen puhujista, Suomen romanikielestä ja romanien kulttuurista sekä Suomen viittomakielistä ja niiden käyttäjistä. Mikä jää näkymättömäksi, ei saa tukea eikä vahvistu.
Toisin kuin minun kouluaikanani, nykykoululaisilla olisi mahdollisuus saavuttaa hyvä kokonaiskuva kotoperäisistä kielistä. Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä, ja inarinsaamen elvytystyö on kansainvälisestikin tunnettu menestystarina. Romanikieli eli pitkään perheissä ja yhteisön salakielenä mutta ei enää siirry lapsille perheissä. Moni romaninuori kutenkin haluaisi opiskella kieltä. Karjalan kielellä on eri puolilla Suomea yli 10 000 puhujaa ja kieli saa jatkuvasti uusia puhujia myös nuorista aikuisista, jotka ottavat sukunsa kieltä takaisin. Se, että Suomessa on kaksi viittomakieltä ja että suomenruotsalainen viittomakieli eroaa selvästi suomalaisesta, oli minun kouluaikanani vasta selkiytymässä tutkijapiireillekin.
Minun kouluaikoihini verrattuna tietoa eri kieli- ja kulttuuriryhmistä on yksinkertaisesti enemmän, ja ennen kaikkea se on paremmin saatavilla - ja näkyvissä myös perinteisen ja sosiaalisen median kautta. Opetussisällöissä ja oppimateriaaleissa Suomen perinteisistä kielivähemmistöistä kerrotaan kuitenkin edelleen melko hajanaisesti, eikä kokonaisuus kieliryhmien historiasta ja nykyisyydestä vielä hahmotu niin kirkkaana kuin olisi tarpeen. Suunta on kuitenkin oikea.
Mikä jää näkymättömäksi, ei saa tukea eikä vahvistu.
Tietoisuus korjaavan kielipolitiikan tukena
Viime vuosina myös valtiollisessa kielipolitiikassa on onneksi alkanut vahvistua kokonaiskäsitys kotoperäisistä vähemmistökielistä. On oivallettu, että Suomella on erityinen vastuu näiden kielten säilymisestä osana maailman kielellistä moninaisuutta ja elävää kulttuuriperintöä. Ymmärretään, että kielten uhanalaistumiseen ovat johtaneet valtarakenteet ja assimilaatiopaine: kielen suomalaistaneet asuntolakoulut, viittomakielten käytön kieltäminen oralistisessa opetussuuntauksessa, karjalankielisten ryssittely ja romanien syrjintä ovat esimerkkejä kielenvaihtoon johtaneista asetelmista.
Kotoperäisten kielten nykytilanteesta ja niiden säilymisen edellytyksistä on kielten elvytys- ja kehittämistyön myötä tuotettu viime vuosina valtavasti tietoa, jota ei voida sivuuttaa. Asiantuntijatyönä on laadittu kielikohtaisia elvytys- ja toimenpideohjelmia, joissa otetaan huomioon niin kansainvälinen tutkimustieto kielten elinvoimaisuuden parantamisesta kuin ajankohtaiset tutkimukset vähemmistökielistä ja niihin sitoutuneista yhteisöistä Suomessa.
Vääryyksien historiaa voidaan korjata vähitellen vahvistamalla kielten elvytystä, kehittämistä ja säilymistä tukevia rakenteita. Tavoitetta tukee huomattavasti myönteinen ilmapiiri, johon päästään lisäämällä tietoa vähemmistökielistä, niiden puhujista ja kielten uhanalaistumisen ja vahvistumisen syistä. Ymmärrys Suomen kotoperäisistä kielistä osana monikielistä yhteiskuntaa on siksi keskeinen osa nykyistä ja tulevaisuuden kielitietoisuutta.
Kolumnin alkuperäinen, lyhyempi versio on julkaistu Suomen kielen ja kirjallisuuden opettajat ry:n (SKKO) Suomenopettaja-lehdessä. Kotuksen asiantuntijat kirjoittavat lehteen neljä kolumnia vuoden 2026 aikana.
Kolumnit ovat osa kotimaisten kielten teemavuoden julkaisuja. Teemavuodesta voi lukea lisää verkkosivuiltamme.
