Kielessä kiinni
Halpoja ovat eläkeläisen huvit.
Olen ahdistuneena seurannut taas vauhtiin päässyttä keskustelua ruotsin asemasta Suomen koulujärjestelmässä.
Sitä mukaa kuin säästö- ynnä muiden rahapankkien maine ja merkitys heikkenevät, pankeista on tullut muilla aloilla yhä tärkeämpiä.
Osasin pienenä uida ja lukea, ja pian osasin myös ruotsia ja englantia. Osasin varautua pahimpaan tai arvata oikein. Osaajaa minusta ei koskaan tullut.
Kun pienenä tyttönä kävin tovereitteni kotona, ihmettelin kun siellä ripustettiin vaatteita henkariin tai sitten raksista naulakkoon.
Kansainvälisessä kielessä yksitavuja on pilvin pimein, eikä niitä tarvitse taivuttaa ja muunnella. Pituudessa on kuitenkin suomalaisille hohtoa, väitän.
Vuosi sitten kuvittelin pohtivani blogeissa lähinnä lingvistisiä kysymyksiä. Oli mielessä kertoa mahdollisille lukijoille opettavaisesti, miten ja miltä osin kieli muuttuu tai miten suhtautuvat toisiinsa lyhyet ja pitkät sanat tai missä, missä kielioppi sijaitsee. Mutta kuinkas sitten kävikään?
Kansainvälistyminen on nopeampaa kuin osasimme suomen kielen tulevaisuutta käsitelleessä raportissa uumoilla. Seuraavassa joitakin esimerkkitapauksia.
Helsingin yliopiston kieliperiaatteet ja jokapäiväinen käytäntö ovat keskenään ristiriitaiset. Pakkoenglanti tulee, mutta emme ole valmiit.