Suomessa on kaksi kotoperäistä viittomakieltä: suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli. Suomenruotsalainen viittomakieli on ollut hyvin pitkään näkymätön ja tuntematon. Se on alettu laajemmin tunnistaa erilliseksi kieleksi vasta 2000-luvulle tultaessa.
Suomenruotsalainen viittomakieli on vakavasti uhanalainen, ja sen tulevaisuuden turvaamiseksi ilmestyi syksyllä 2025 suomenruotsalaisen viittomakielen elvytysohjelma. Ohjelmassa taustoitetaan ja arvioidaan kielen nykytilaa ja annetaan suuntaviivoja sen elvyttämiseksi ja viittomakielisten kielellisten oikeuksien parantamiseksi.
Viittomakielten tutkimus on maailmassa suhteellisen uusi ilmiö. ”Vasta 1950- ja 1960‑luvuilla viitottuja kieliä alettiin vakavasti tutkia kokonaisina kielellisinä järjestelminä ja kielinä, joita voidaan analysoida, kuvata ja ymmärtää samalla tavoin kuin muitakin kieliä”, toteaa tutkija Maria Andersson-Koski. Hänen tekeillä oleva väitöskirjansa käsittelee suomenruotsalaisen viittomakielen elvytystä.
Tutkimusaiheensa ansiosta Andersson-Koski on ollut myös elvytysohjelman laatineessa työryhmässä. Aluksi hänen oli tarkoitus vastata ohjelman taustaluvuista, mutta lopulta hän päätyi ohjelman pääkirjoittajaksi, toki sisältöjä yhdessä työryhmän kanssa suunnitellen.
Kokonainen kielellinen kulttuuri
Elvytysohjelmaan sisältyy perusteellinen taustoitus paitsi suomenruotsalaisesta viittomakielestä myös viitottujen kielten ja niiden elvytyksen erityispiirteistä. Maria Andersson-Koski toteaa, että viitotut kielet nähdään edelleen usein apuvälineinä eikä oikeina kielinä, jotka kantavat yhteisönsä kulttuuria. Tämä on heikentänyt viittomakielten asemaa, ja se on otettava huomioon myös niiden elvytyksessä.
”Pohdittavana on ollut koko ajan kaksi rinnakkaista näkökulmaa. Kielellisen näkökulman lisäksi monia viittomakielisiä koskee sekä vammaisnäkökulma että kulttuurinen näkökulma. Nämä näkökulmat eivät ole vastakkaisia, vaan ne kulkevat rinnakkain.”
Tulkkauspalvelun tarjoajan ja sitä koskevan lain säätäjän näkökulmasta kyse on vammaispalvelusta, mutta viittomakieliseksi kasvaneelle kyse on omasta kielestä ja koko sen avaamasta maailmasta, kulttuurista ja identiteetistä. Viittomakieli taas voi olla äidinkielenä yhtä lailla kuurolla kuin kuulevalla viittomakielisessä perheessä kasvaneella. Kuulevalla viittomakielisessä ei kuitenkaan ole oikeutta opiskella ja kehittää viittomakielen taitoaan, koska hänen ei katsota tarvitsevan kieltä samalla tavalla kuin toista puhuttua kieltään.
Toinen viittomakielten erityispiirre liittyy kielten tilallisuuteen ja moniulotteisuuteen: viittomakielissä merkitykset, vivahteet ja kieliopilliset rakenteet tuotetaan käsien muodon, paikan, liikkeen, kämmenen ja sormien suunnan, pään, suun ja vartalon liikkeen sekä ilmeiden avulla, ja viesti vastaanotetaan näköaistin kautta. Visuaalis-kehollisille kielille ei ole luontevaa kirjoitusjärjestelmää, vaan niiden merkitseminen on vahvasti riippuvaista videoteknologiasta. Kuurot oppivat aina lukemaan ja kirjoittamaan jollakin muulla kielellä kuten ruotsiksi tai suomeksi, ja siksi he ovat lähtökohtaisesti monikielisiä.
Konkreettisia toimenpiteitä, joihin tarttua
Elvytysohjelmassa suomenruotsalaisen viittomakielen käytön lisäämistä ja viittomakielisten aseman parantamista tarkastellaan monista eri näkökulmista, kuten tietoisuus kielestä ja sen näkyvyys, lainsäädäntö, kielen oppiminen, varhainen kielenomaksuminen, viittomakielisten osallisuus yhteiskuntaan, tulkkaus, opetusmateriaali, tutkimus ja kielenhuolto, kulttuuri ja tiedotusvälineet.
Ohjelmassa ehdotetaan peräti 66 yksittäistä toimenpidettä, mikä on moninkertaisesti verrattuna monien muiden vähemmistökielten elvytysohjelmien suosituksiin. Kyse ei kuitenkaan ole laajemmasta kokonaisuudesta vaan siitä, että työryhmä on halunnut avata kokonaisuudet hyvin konkreettisiksi palasiksi, jotka ovat kytköksissä toisiinsa. Yksittäiset toimenpiteet saattavat olla itse asiassa hyvinkin pieniä. Monet niistä voivat toteutuessaan parantaa viittomakielisten tilannetta Suomessa ylipäänsä ja vaikuttaa myönteisesti myös suomalaisen viittomakielen asemaan.
Maria Andersson-Koski kertoo, että ohjelmassa on haluttu avata viranomaisille, päättäjille ja muille toimijoille käytännön ratkaisuja kieliyhteisön tarpeisiin vastaamiseen ja kokonaisuuksien hahmottamiseen. ”Kieliryhmän jäsenten toive voi olla esimerkiksi ’haluaisin, että viittomakielen tulkkeja olisi enemmän, koska se helpottaisi arkea’. Tarve on hyvin konkreettinen”, painottaa Andersson-Koski.
”Kun aletaan selvittää, miten tulkkien määrää voisi lisätä, huomataan, että tarvitaan koulutusta. Jotta tulkkikoulutus järjestyisi, täytyy olla ihmisiä, jotka ovat koulutettuja opettamaan, ja lisäksi tarvitaan opetusmateriaalia. Tämän materiaalin tuottamiseen taas tarvitaan resursseja.”
Yhteisön suhde kieleensä
Etenkin vanhemmat viittomakieliset, kuten monet muut kuurot ympäri maailmaa, ovat eläneet aikaa, jolloin viittomakielen käyttö on ollut kiellettyä, ja sen käytöstä on voitu rankaista opetustilanteissa. Tämä on jättänyt jälkensä viittomakielisten käsitykseen omasta kielestään. ”Kun vanhemmilta kuuroilta kysytään, mitä kieliä he osaavat, he saattavat mainita ensin suomen ja ruotsin mutta eivät omaa kieltään. Vasta myöhemmin he saattavat lisätä: ’niin, ja sitten minä viiton”, Andersson-Koski kertoo.
Koska viittomakielten tutkimus on käynnistynyt myöhään ja suomenruotsalainen viittomakieli on tunnistettu erilliseksi kieleksi vasta hiljattain, on myös käsite suomenruotsalainen viittomakieli melko uusi. Andersson-Koski kertoo, että monet vanhemmat viittomakieliset viittaavat ”suomenruotsalaiseen tapaan viittoa” kertoessaan kulttuuristaan, identiteetistään tai esimerkiksi nykyään jo lakkautetun Porvoon kuurojenkoulun muistoistaan. Aiemmin eri tapoja viittoa yhdistettiin ennen kaikkea eri kuurojenkouluihin.
Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tietoisuus ja asenteet viitottuja kieliä kohtaan ovat parantuneet. Nykyään on tavallista, että nuoret viittomakieliset nimeävät sekä suomenruotsalaisen viittomakielen että muut viitotut kielet osana omaa kielellistä repertuaariaan.
Maria Andersson-Koski on kerännyt tutkimuksessaan niin sanottuja kielellisiä muotokuvia, joissa viittomakieliset kuvaavat suhdettaan kieliin erilaisten kuvien ja värien avulla. Muotokuvan piirtämiseen liittyneiden henkilöhaastattelujen lisäksi Andersson-Koski on järjestänyt aiheesta ryhmäkeskusteluja, joissa kuuro tutkimusavustaja ohjaa keskustelua. Hän on halunnut tarjota kielellisen tilan ja hetken, jossa kielenkäyttäjät voivat yhdessä pohtia kieleensä liittyviä asioita omalla kielellään.
Monet ovat pitäneet piirtämistehtävästä ja muotokuvakeskusteluista, koska ne ovat tuoneet oivalluksia omasta kielenkäytöstä ja suomenruotsalaisesta viittomakielestä. Keskustelut viittomakielistä sekä niiden suhteesta historiaan ja vastuuseen ovat viime aikoina nousseet esiin myös laajemmin muun muassa kuurojen ja viittomakielisten totuus- ja sovintoprosessin myötä.
Elvyttämisen tutkiminen on myös osallisuuden luomista
Andersson-Koski on halunnut käyttää haastattelumenetelmää, joka antaa samalla jotain myös osallistujille: ”Metodi on tuntunut minusta oikealta, koska varsinkaan kielen elvyttämisessä tutkimus ei ole pelkästään tiedon keruuta, vaan se on myös osallisuuden luomista.”
Keskeistä sekä tutkimuksessa että kielen revitalisaatiossa on kieliyhteisön aktiivinen rooli ja mahdollisuudet johtaa prosessia. Ympäröivä yhteiskunta saattaa odottaa kieliyhteisön jäseniltä suurta vastuuta kielensä revitalisaatioprosessista. Edellytyksenä tälle olisi, että kielenkäyttäjillä itsellään on riittävät välineet siihen: tietoa kielestä ja yhteiskunnan suhteesta siihen. Suomenruotsalaisesta viittomakielestä ei kuitenkaan ole ollut tarjolla tietoa tai opetusta, mikä tekee tilanteesta monimutkaisen. Juuri siksi on välttämätöntä, että elvyttämistyötä tehdään useiden yhteiskunnan toimijoiden yhteistyönä.
Teksti: Lotta Jalava