Tiedän, siis löydän tien

Maanantaina 10. marraskuuta vietetään maailman tiedepäivää rauhan ja kehityksen hyväksi. Päätös kansainvälisen tiedepäivän juhlistamisesta tehtiin maailman tiedekonferenssissa Budapestissa vuonna 1999. Teemapäivän tarkoitus on korostaa tieteen, tutkijoiden ja tieteentekijöiden merkitystä kestävien yhteiskuntiemme tekemässä rauhantyössä ja kehityksessä.

Tieteen keskeisyyttä ei voi modernissa yhteiskunnassa liikaa korostaa. Vastatuultakin tiede aika ajoin kohtaa. Tieteellä on toki ollut monenlaisia mutkia matkassa aiemminkin, myös tieteen käsitteellä. Tämä käy ilmi 1800-luvun kieltä kuvaavasta Martti Rapolan sanastosta. Siinä esitellään niiden käsitteiden ilmauksia, joille kehittyi 1800-luvulla suomalainen vastine.

Tarjolla tietoutta, taitoakin

Rapolan sanaston perusteella tieteen käsitteeseen viitattiin 1800-luvulla monin erilaisin sanoin. Vuodelta 1828 on merkitty muistiin sanat tietomus ja tietous, vuodelta 1839 tieto ja taito, vuodelta 1941 tiedustus, vuodelta 1845 tiedollisuus ja vuodelta 1850 tiedäntö.

Vuonna 1842 sanaa tiede käytti Volmari Kilpinen Helsingfors Morgonblad ‑lehdessä. Jyväskylän piirilääkäri Kilpinen rikastutti suomen kieltä kymmenillä muillakin uudissanoilla, sellaisilla kuin esine, henkilö, kielitiede, kirjailija, myymälä, sairas ja yleisö. Hän sepitti myös taide-sanan nykymerkityksessä, senkin vuonna 1842.

Tieteen ja tiedon taustalla on tie

Tiede-sanan taustalla ovat – tietenkin – verbi tietää ja substantiivi tie. Tiellä on vastineita lähisukukielten lisäksi komin kielessä, mikä viittaa siihen, että tie oli ensin ja sitten ilmestyi sen johdos tietää. Myös tieto on johdos sanasta tie.

Tietäminen on voinut alkujaan tarkoittaa konkreettista tielle opastamista ja tien löytämistä. Onhan tietäminen ja tiedon löytäminen eräänlaista tiellä kulkemista ja tien seuraamista.

Sanasta tieto on vuosien varrella muodostettu lukuisia yhdysssanoja, muun muassa tietokone, tietopankki, tietoturva, tietotyö ja tietoteknologia. Myös tietoyhteiskunta putkahti muotisanana kieleen 1980-luvulla.

Nykyisessä yleiskielessä tieteen merkitys on vakiintunut. Kielitoimiston sanakirjan mukaan tiede on yhtäältä ilmiöiden ja niiden välisten suhteiden järjestelmällistä ja kriittistä tutkimista; toisaalta tieteellä viitataan mainitunlaisen tutkimisen avulla saatujen tietojen jäsentyneeseen kokonaisuuteen.

Tieto puolestaan on tietämistä, tosiasioiden tuntemista. Mutta mistä tietää, ja mistä tietää, että tietää? Tietoyhteiskunnassa korostuvat yhä enemmän tiedon etsimisen ja löytämisen taidot. Tiedon etsiminen on samalla myös kriittisyyttä ja tiedon arviointia.

Dataa ja kieltä

Tieto on informaatiota, dataa. Lainasana data viittaa yleensä sähköisessä muodossa olevaan tietoon. Sanalle on aikoinaan ehdotettu useita vastineita yleisölle avoimissa sanankeksimiskilpailuissa: anne; anteet (1971), aje, ape, luote, syöte, tiedos, täsme (1982). Suomennosta näistä ei tullut käyttöön, joten vierasperäinen data on jäänyt kieleen elämään, ehkä jäädäkseen. Sanan luonteva suomenkielinen vastine on edelleenkin tieto tai tiedot.

Tieto on kieltä. Se on nimittäin usein jollain tavalla kielellisessä muodossa: kirjoitusta, tekstiä.

”Koodit ja numerotkin tarvitsevat tavallisesti kielellisiä selityksiä tai luokituksia.” Vaikka tieto voi löytyä nykyään myös näppäimistön takaa, tarvitsemme tiedon löytämiseksi edelleen myös lukutaitoa, tekstitaitoja.

Tietoa on paljon

Kansalaisten saatavilla olevan informaation määrä on tätä nykyä valtava. Samoin kielenkäytön tapojen kirjo: tästä kertoo sekin, että muutama vuosi sitten julkaisemassamme tekstilajitutkimuksen käsikirjassa on mainittu kuusisataa tekstien lajia eli genreä.

Myös mahdollisuudet osallistua tiedon ja informaation tuottamiseen ovat nykyihmisellä tyystin toisenlaiset kuin vielä vaikkapa parikymmentä vuotta sitten. Riittää varmaan, kun sanon tämän: some.