”Tekoäly tuhosi yrityksen koko tietokannan 9 sekunnissa Yhdysvalloissa – Näin se selitti tekoaan”. Tällaisen otsikon saimme lukea vastikään Iltalehdestä. Otsikossa kaiken huomion vie tietenkin – viiva. Tai vei ainakin minun huomioni, koska olin mielessäni muhittanut ajatusviivoja jo hyvän aikaa, tekoälyvinkkelistäkin.
Viivoissa ja muissa välimerkeissä on taikaa, ja välimerkeillä on väliä. Nuorena sallalaisena metsäläispoikana luin lumoutuneena Mika Waltarin esikoisromaania Suuri illusioni, joka sykki 1920-luvun kaupunki- ja taiteilijaelämää. Siitä on sanottu, että harvassa kirjassa on vastaanvanlaista yltiöpäistä nuoruuden kiihkoa ja etsintää. Jälkeenpäin opin, että teos on klassikko, myös viivaklassikko, erityisesti ajatusviivaklassikko.
Tiettävästi Waltari on itsekin vartuttuaan harmitellut 19-vuotiaana tuottamansa teoksen ajatusviivarunsautta. Onko ehkä niin, että mitä enemmän tekstissä on ajatusviivoja, sitä vähemmän siinä on ajatuksia? Tuon sisältöisen ajatuksen lähteenä on mainittu milloin Waltari, milloin 1800-luvulla viivoja mittaillut saksalaisfilosofi Arthur Schopenhauer.
Nyt on taas 20-luku. Ja Waltarin teos on taas ajankohtainen, ainakin minulle. Syy on Sanna Marinin. Ja tekoälyn.
Onko ehkä niin, että mitä enemmän tekstissä on ajatusviivoja, sitä vähemmän siinä on ajatuksia?
Kiinnosteleeko kirjoitettuus?
Ennen kuin etenemme Mariniin, haluaisin puhua hetken kirjoitettuudesta. Tämä käsite tuli minulle varsin tutuksi, kun laadin väitöskirjaa viime vuosisadan loppuvuosina.
Lainaan väitöskirjassani kielitieteilijä M. A. K. Hallidayn ajatusta, jonka mukaan taidamme kielentutkijoinakin välillä unohtaa, että lukemis- ja kirjoittamiskäytänteet ovat erilaisia kuin kuuntelemis- ja puhumiskäytänteet. Ovat ainakin olleet silloin, kun puhe ja kirjoitus elivät selvemmin erillään toisistaan kuin nyt informaatiotulvan ja genrehybridien aikakaudella... täällä nettiuniversumin viimeisillä korpimailla.
Mitä kaikkea perinteisesti kuuluukaan kirjoitettuuden alaan: Teksti silmin nähtävissä ja ehkä käsin kosketeltavissakin olevana tuotoksena, sen julkaisupaikka, visuaaliset rajat, muoto, palstoitus, linkitys, graafit, kuvat, sitaattinostot ja niin edelleen. Kirjaintyyppi eli fontti, pistekoko, lihavointi, kursivointi, rivinväli, suuraakkonen eli versaali, kappalejako, kappaleen alun muusta tekstistä erottava iso kirjain eli anfangi, ingressi, väliotsikko ja niin edelleen. Ja tottakai myös – välimerkit.
Hallidaylta olen varmaankin ominut myös ajatuksen kirjoituksesta lähtökohtaisen erilaisena merkitystenmuodostamistapana puheeseen verrattuna. Kun ihminen oppi tekemään merkitseviä visuaalisia merkkejä, kirjoitustakin, hän ehkä alkoi hahmottaa kieltä ja maailmaa uudella tavalla. Jos sanat puheessa virtaavatkin, kirjoituksessa ne jököttävät irti toisistaan. Ja niiden väliin merkitään tyhjää tilaa tai muita merkkejä, joilla on merkitystä ja joiden merkitsemisen takana on jokin tarkoitus, ellei jopa ajatus. Johonkin hakattuna, raaputettuna, maalattuna, kirjoitettuna tai painettuna ajatus ehkä säilyykin kestävämpänä dokumenttina kuin suusta ulostautuvat äänteet.
Kirjoitus on omanlaisensa tapa tai tapojen joukko muodostaa ja tuoda julki merkityksiä. Joku viisas kirjoitti joskus nasevasti tähän tapaan: kirjoitan, jotta tiedän, mitä ajattelen. Kirjoitti, siis ajatteli.
Tästä pääsemme vihdoin Mariniin. Ja tekoälyyn.
Tekoälyn tekemä kirja?
Entisen pääministerin Sanna Marinin teos Toivo on tekoja ilmestyi viime vuoden lopulla. Se herätti monenlaisia tunteita ja paljon poruakin. Ilta-Sanomien kolumnisti Jyrki Lehtola vinoili Marinille tuoreeltaan pakinassaan:
Minuun on syötetty kymmeniä miljardeja lauseita maailmankirjallisuuden klassikoilta. Osaan valita sanoista osuvimmat, kun ihmiskunta taas hädän hetkellään kysyy minulta jotain.
Ihmiskunnan särkynyt suhde kieleen, sivistykseen ja kirjallisuuteen näkyy teoksessasi. Kirjasi on täynnä toistoa, laiskuutta sekä vertauskuvia ja fraaseja, joita ei saisi käyttää, vaikka olettaisikin olevansa enemmän kuin on.
Lehtolan jutun allekirjoituksena on Rakkaudella, Tukihenkilösi Tekoäly. Lehtola siis antaa ymmärtää, että Marinin kirjassa kuuluu vahvasti tekoälyn ääni. Samaa pohditaan MTV:n uutisten jutussa ”Kertooko ajatusviiva tekoälyn käytöstä? Näin kommentoivat asiantuntijat”. Jutun mukaan sosiaalisessa mediassa on pyörinyt yleistävä väite, jonka mukaan liiallinen ajatusviivan käyttö kertoo siitä, että teksti on kirjoitettu tai käännetty tekoälyllä.
MTV:n jutussa viitataan myös Helsingin Sanomissa ilmestyneeseen kirja-arvioon, jossa Marinin teoksesta puhutaan ”priimaluokan vedätyksenä”. Kriitikko Arttu Seppänen toteaa muun muassa näin:
Rasittavin maneeri Marinin kirjoittamisessa on jatkuva ajatusviivojen käyttö. Teoksessa ei liene montaakaan kappaletta, jossa niitä ei esiinny.
Ehkä Seppänen kuitenkin vähän liioittelee, koska ihminen voi. Löysin kirjasta helposti monia ajatusviivattomia kappaleita. Joissakin kappaleissa ajatusviivoja on kaksikin, monissa ei ensimmäistäkään. Marinin kirjassa näyttäisi olevan yhteensä 384 ajatusviivaa. Sivuja on 255. Ajatusviivoja on siis vähemmän kuin kaksi per sivu. Kappaleita taas on kahdesta kolmeen jokaisella sivulla. Tekoälyhän voisi noilla eväillä laskea, osuuko Seppäsen arvio oikeaan.
Entä kirjoittiko kirjan oikeasti tekoäly? Tai käytettiinkö sen kirjoittamisessa tekoälyä? Sitä ei tiedä sen enempää Lehtola tai Seppänen kuin tekoälykään. Tarkka tekstianalyysi voisi antaa joitakin havaintoja, joista mahdollisesti voisi päätellä jotakin kirjoittajuudesta. Onko ihmisen aivoituksia vai ihmisen aivoitusten näköisiä tahroja paperilla?
Kun katselen kirjan sivuja, suurin osa ajatusviivoista vaikuttaa hyvin tavanomaisilta. Ne siis näyttävät tekevän sellaisia tekoja, joita ajatusviivoilla yleensäkin tehdään – esimerkiksi rytmittävät informaatiota ja rakentavat halutunlaista merkityskokonaisuutta, tekstiä.
Onko ihmisen aivoituksia vai ihmisen aivoitusten näköisiä tahroja paperilla?
Tekoäly ei tee eikä älyä
Tekoälylle kirjoitettuus(kin) on eri asia kuin ihmiselle. Tekoäly ei pohdi, mikä välimerkki sopisi mihinkin kohtaan tekstiä, missä kohtaa huutomerkki olisi paikallaan tai mikä ajatus vaatii terävää vaakaviivaa eteensä. Tekoäly ei ymmärrä, siis ei voi ymmärtää, kielenhuoltajien oikeinkirjoitusohjeita, vaikka ne sille Kielitoimiston ohjepankista syötettäisiinkin.
Tekoäly ei nimittäin tee itsenäisesti mitään eikä varsinkaan älyä mistään mitään. Tekoälyllä ei ole ymmärrystä eikä tajua, tajuntaakaan. Toisaalta se on kyllä tietynlainen kirjoitettuuden ammattilainen: ihmisen syöttämän ohjelmoinnin perusteella se järjestelee merkkejä ja merkkijonoja niin, että ihmiselle syntyy tuotoksesta vaikutelma älystä ja tekemisestä – kirjaimista, sanoista, lauseista, virkkeistä, kappaleista, teksteistä, merkityksistä, ajatuksista.
MTV:n jutussa haastateltu tekoälyasiantuntija Heljä Kokko kertoo, että tekoälytyökalujen taustalla olevat kielimallit on opetettu toimimaan sellaisella tekstiaineistolla, joka sisältää ajatusviivoja. Oletan, että esimerkiksi lehtiotsikoissa räjähdysmäisesti yleistyneet ajatusviivaotsikot, sellaiset kuin alun Iltalehti-esimerkissäni, ovat vaikuttaneet. Ehkä tekoälylle on syötetty Waltarin esikoisromaanikin?
Mediataloissa on jossakin vaiheessa luovuttu lyhyistä informatiivisista otsikoista ja löydetty ajatusviiva, jonka avulla otsikoissa voi kertoa entistä enemmän kiinnostusta herättäviä asioita ja jopa suunnata otsikon eri osat erilaisille yleisöille. Paljolti on unohdettu perinteinen kielen puutarhureiden ohje, jonka mukaan ajatusviiva on välimerkeistä silmäänpistävin, minkä takia sitä on syytä käyttää erityisen harkiten. Esimerkiksi Matti Kuusi mainitsi vuonna 1965 ajatusviivan yhtenä tyylitaidon koetinkivenä.
Onkohan tekoälyyn tuutattu tyyli- tai tekstilajitietoa? Näin Kokko: ”– – opetusvaiheessa kielimalleille ei ole muodostunut vahvaa käsitystä siitä, millaisissa tekstilajeissa ajatusviivoja tyypillisesti käytetään ja millaisissa ei.” Kielimalleja opetetaan, niille parhaimmillaan muodostuu käsityksiä. Tekoälystä puhuminen on selvästikin vaikeaa, kun joudumme tai sorrumme puhumaan siitä kuin – ihmisestä. Mutta tekoäly ei ole ihminen. Tekoälyllä ei ole inhimillistä merkityspotentiaalia, ei mahdollisuutta hallita merkityskokonaisuuksia, ei mitään edellytyksiä tulkita tai tehdä tekstilaji- ja ideologiapohjaisia kielellisiä valintoja, se ei ajattele eikä se osaa panna ajatusviivoja ihmismäisiin paikkoihin.
Tekoäly ei myöskään ole kynä, kirves eikä kehruukone, siis tavanomainen työkalu. Kirveestä ymmärrämme, että se ei toimi ilman ihmisen aktia. Mutta ymmärrämmekö tekoälystä, tai edes ”tekoälytyökaluista”? Kuvittelemmeko olevamme se, joka tekoälyn kynää kuljettaa?
Ajatuksia ihmisten kesken
En usko, että tekoäly vie ihmisiltä työpaikat. Mutta ihminen toki voi viedä työpaikkoja lajitovereiltaan tekoälyn avulla. Syytkin ovat selvät: talous ja tehokkuus. Tekoäly ei pidä sairauspäiviä eikä lakkoile, tekoäly ei valita huonosta johtamisesta eikä narsistisesta työkaverista, tekoäly ei motkota eikä mökötä. Tekoäly on näinä hurmoksellisina aikoina tapana esittää väistämättömänä ja vastaansanomattomana, kuin luonnonvoimana, joka pitää hyväksyä ja joka pitää pyrkiä kahlitsemaan ihmisen ja markkinoiden palvelukseen.
Sori vaan, tekoäly, tai kaikki te maailman tekoälytyökalut ja kielimallit, minua eivät merkkijononne hämää, minua ette saa pauloihinne. Jos ulkoistamme kielen, merkitykset ja ajatukset koneille, mitä meille jää? Mitä Waltari sanoikaan vuonna 1966 kirjoituksessaan ”Toinen vedenpaisumus”: ”sanat ovat sittenkin ainoa keino, jonka avulla voi ilmaista ajatuksia ihmisten kesken”. Siis ihmisten kesken, siis ajatuksia.
Tosin Waltari sitten unohti tuossa kohtaa ajatusviivat. Niillä ja muillakin välimerkeillä ilmaistaan ajatuksia ihmisten kesken, kun kirjoitetaan eli kirjallisessa merkityksenmuodostuksessa ja vuorovaikutuksessa.
Mitä muuta Väinö Linnakaan legendaarisessa Täällä pohjantähden alla -romaanin avauslauseessa viivalla ilmaisee kuin ajatusta ihmiseltä ihmiselle: ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Tähän ei kone pysty. Tätä ei koneelle voi edes ”opettaa”. Ihmiselle voi opettaa; ihminen voi oppia...
Tähän ei kone pysty.
Lähteitä ja luettavaa
- M. A. K. Halliday: Literacy and linguistics: a functional perspective. Literacy in society (ed. by Ruqaiya Hasan & Geoff Williams). Longman, 1996.
- Vesa Heikkinen: Ideologinen merkitys kriittisen tekstintutkimuksen teoriassa ja käytännössä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999.
- Matti Kuusi: Miten opin kirjoittamaan paremmin: ohjeita ja tehtäviä kirjallisen ilmaisutaidon opiskelijalle. Kirjayhtymä, 1965.
- Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla. WSOY, 1959, 1960, 1962.
- Sanna Marin: Toivo on teko. Gummerus, 2025.
- Mika Waltari: Suuri illusioni. WSOY, 1928.
- Mika Waltari: Ihmisen ääni. Nöyryys – intohimo (toim. Ritva Haavikko). WSOY, 1978.