Suomea toisena kielenä vanhan kirjasuomen kaudella

Tätä nykyä suomea opetetaan toisena ja vieraana kielenä enemmän kuin koskaan, ja ei-äidinkielisille suomenoppijoille suunnattuja oppimateriaaleja on tarjolla yllin kyllin. Nykykielessä ilmiö ja siihen liittyvä tutkimus tunnetaan ytimekkäästi nimellä S2.

Tällaista termiä ei tunnettu vielä vanhan kirjasuomen aikakautena, mutta opiskeltiinko suomea toisena ja vieraana kielenä jo 1600- ja 1700-luvuilla? Tässä blogikirjoituksessa esittelen aineistoja, joita potentiaalisella S2-opiskelijalla on saattanut olla käytettävissään vanhan kirjasuomen kaudella.

Sanastoa aihepiireittäin ja aakkosjärjestyksessä

Kielitaito koostuu monesta rakennuspalikasta, ja rakentamisen voi aloittaa vaikkapa sanastoa kartuttamalla ja tarttumalla esimerkiksi niin kutsuttuihin tulkkisanakirjoihin. Vanhan kirjasuomen sanakirjan lähteisiin niitä sisältyy kolme: Ericus Schroderuksen Lexicon Latino-Scondium (1637), tuntemattoman kirjoittajan Variarum Rerum Vocabula Latina, cum Svetica et Finnonica interpretatione (1644) sekä Henricus Florinuksen Nomenclatura Rerum brevissima, Latino-Sveco-Finnonica (1678).

Latinan mukaan hakusanoitetut tulkkisanakirjat poikkeavat nykyaikaisista sanakirjoista siten, että niissä hakusanat on järjestetty aihepiireittäin eikä aakkosittain. Onkin kielenoppijalle hyödyllistä, kun samaan aihepiiriin liittyvät sanat on koottu yhteen. Käännösvastineita tulkkisanakirjoissa on suomen lisäksi ruotsiksi ja Schroderuksen sanakirjassa sekä Florinuksen sanakirjan myöhemmissä painoksissa myös saksaksi. Siispä sanakirjat sopivat erityisesti niille, joiden ensikieli on jokin näistä.

1700-luvun kielenoppija on saattanut mainittujen teosten ohella kääntyä Daniel Jusleniuksen sekä Christfrid Gananderin puoleen. (Jos kuvitellaan, että tällä oli pääsy Gananderin sanakirjan käsikirjoitukseen. Aikanaan teos jäi nimittäin painamatta, ja käsikirjoituksen näköispainos julkaistiin vasta 1900-luvulla.) Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745) ja Gananderin Nytt Finskt Lexicon (1786–1787) ovat aakkosittain hakusanoitettuja sanakirjoja, mutta mikseivät nämäkin teokset olisi sopineet tuon ajan suomenoppijan kirjahyllyyn.

Gananderin sanakirja sisältää hakusanojen ohella runsaasti esimerkkejä sanojen käytöstä erilaisissa asiayhteyksissä ja merkityksissä. Nytt Finskt Lexiconissa on myös paljon lainauksia kansanrunoudesta ja sananlaskuista, joten kielenoppija saa samalla johdatusta suomalaiseen kulttuuriin. Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetuksessa puolestaan vastuu esimerkkien keksimisestä jäi kirjan haltijalle itselleen. Mallia voisi katsoa Henrik Gabriel Porthanilta, joka ansiokkaasti täytti oman kappaleensa tyhjät välilehdet sanojen käyttöä valaisevilla katkelmilla ja muilla huomioilla.

Varhaisia suomen kielioppeja

Kielen opiskelussa olennaista sanaston ohella on tietysti kielioppi. Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimituksen käsikirjastosta löytyy kielioppeja niin 1600- kuin 1700-luvultakin. 1600-luvun kielenopiskelijalle tarjolla on ollut ainakin Aeschillus Petraeuksen Linguae Finnicae Brevis Institutio (1644) sekä Matthias Martiniuksen Hodegus Finnicus – – Eller Finsk Wägwijsare (1689). Kielioppiteokset toimivat mainioina johdatuksina suomen kielen saloihin, tosin latinankielisten selitysten kautta.

1700-luvun opiskelija on saattanut tutustua Ilmajoen rovasti Bartholdus Vhaelin laatimaan latinankieliseen suomen kielioppiin Grammatica Fennicaan (1733). Vasta kirjoittajan kuoleman jälkeen painettu teos kuvaa monipuolisesti suomen kielioppia ja sen keskeisiä ilmiöitä. Vhael käsittelee muun muassa nominien sijamuotoja, verbien taivutusta sekä astevaihtelua – joka on tunnetusti kompastuskivi suomenoppijoille ja jonka nykyinen suomenoppija saattaisi tuntea paremmin nimellä kpt-vaihtelu. Teos lienee suunnattu ruotsinkieliselle lukijalle, mutta teoksen tulkinta vaatii myös latinan kielen taitoa.

Kanssapuheita suomea taitamattomille

Pakko myöntää: juuri esittelemiäni sanakirjoja ja kielioppeja ei suoranaisesti ole suunniteltu S2-tarpeisiin, vaikka on niitä siihenkin tarkoitukseen voitu käyttää. Esimerkiksi tulkkisanakirjat oli ensisijaisesti tarkoitettu koulupojille latinan opiskelun tueksi. Mutta kuinka ollakaan, Vanhan kirjasuomen sanakirjan yli 1 500 lähdeteoksen joukosta voi tehdä yllättäviäkin löytöjä, kuten suomen alkeita oppivalle suunnatun keskustelukirjasen. Kyllä, ehtaa S2-materiaalia suoraan 1700-luvulta!

Tuntemattoman kirjoittajan Muutamia Kanssa-Puheita, Joista ne jotka ei taida Suomen-Kieldä saawat wähän alun sitä ymmärtämään ja puhumaan (1773) on nimensä mukaisesti lyhyehkö kokoelma ”kanssapuheita” eli keskusteluja – tai pikemminkin keskustelunavauksia – suomen kieltä osaamattomille. Vajaan parinkymmenen sivun mittainen teos sisältää aihepiireittäin järjesteltyjä sanontoja. Mitä ilmeisimmin teos on suunnattu ruotsia äidinkielenään puhuville, sillä suomenkielisten fraasien ohella niille esitetään myös ruotsinkieliset vastineet. Toimiipa teos samalla myös ruotsin kielen alkeita opiskelevalle suomenpuhujalle.

Teos on jaettu yhteensä kolmeentoista nimeämättömään alalukuun. Ihan kuin moderneissakin oppikirjoissa, aloitetaan muutamista keskeisistä tervehdyksistä. Esittäytyminen jää kylläkin väliin.

Tervehdysten lisäksi kielenoppijan on tärkeää osata kertoa omasta elinpiiristään. Oppimateriaalit heijastelevat aina myös aikansa tapoja ja elinoloja, ja tutunoloisista tervehdyksistä päästäänkin 1700-luvun maisemiin. Tuolloin vallan tavalliset fraasit tuntuvat nykykielestä käsin jopa hupaisilta. Tässäpä ajankuva 1770-luvun arjesta keskustelunavausten muodossa:

Kanssapuheista saa pikakurkistuksen 1700-lukulaiseen elinkeinoelämään. Siinä missä nykyoppikirjassa saatettaisiin esitellä työllisyyspalveluissa asioimista, koskevat tuon ajan fraasit maanviljelyä ja muuta elannon hankkimista. Euroajat olivat vielä kaukana edessä, puhumattakaan pankkikorteista. Tuolloin ostokset maksettiin plootuilla, kookkailla kuparilevyrahoilla. Joukkoon on eksynyt myös kuvaava sananparsi: Niin köyhä elää kuin märkä palaa (siis huonosti, ellei jopa kituliaasti).

Tervehdyssanat eivät ole ainoa aihepiiri, jonka osalta 1700-luvun kanssapuheissa ja nykyoppikirjoissa on samuutta. Nykyoppikirjoissa asioidaan lääkärin vastaanotolla, ja niin olivat terveyteen liittyvät fraasit tärkeitä jo 1700-luvullakin:

 Jos metsä tulee vastaan

Varsinaisten kanssapuheiden lisäksi teoksen lukija saa aimo annoksen kielitietoa. Sivujen alareunassa on nimittäin fraaseja tähdentäviä lisätietoja, kuten seuraavan esimerkin yhteydessä:

Ruotsinkielisten vastineiden lisäksi teos siis sisältää varsin yksityiskohtaistakin tietoa suomalaisesta kulttuurista ja kansanuskomuksista: karhun eli kontion oikeaa nimeä ei ole sopivaa lausua ääneen, ja siksi eläimestä käytetään kiertoilmausta mehtä. Karhulla on suomen kielessä lukuisia kiertoilmauksia, mutta Vanhan kirjasuomen sanakirjan metsä-artikkelista merkitys ’karhu’ puuttui. Olipa hyvä, että mehtä tuli meille vastaan, niin tuokin merkitys saadaan lisättyä sanakirjaan!

Kielimaisemat silloin ja nyt

Sen lisäksi, että oppimateriaalit heijastelevat aikansa elinoloja ja -tapoja, ne toimivat myös ikkunana menneiden aikojen kielimaisemiin. Kohderyhmät olivat varsin erilaisia kuin tänä päivänä: vanhan kirjasuomen kaudella esimerkiksi sanakirjojen ja kielioppien potentiaalisia käyttäjiä olivat pääsääntöisesti ruotsia äidinkielenään puhuvat, latinantaitoiset opiskelijat. Siinä missä nykypäivänä lingua franca on usein englanti, tuolloin apukielenä toimi nimenomaan latina.

Nykyään Suomessa puhutaan äidinkielenä yli 160 kieltä, joista suurimpien joukkoon kuuluvat muun muassa venäjä, viro, arabia ja kurdi. Kielten kirjo näkyy luonnollisesti myös siinä, minkälaisia materiaaleja on tarjolla: valmistuipa Kotuksessakin aivan hiljattain Suomi–sorani-sanakirja. Sellaiselle tuskin oli kysyntää vielä vanhan kirjasuomen kaudella.