Turun piispana 1500- ja 1600-lukujen taitteessa toiminut Eerik Sorolainen julkaisi viimeisinä elinvuosinaan ensimmäisen suomenkielisen postillan. Tämä Raamatun tekstejä selittävä saarnakokoelma tarjosi papille puhuttavaa läpi kirkkovuoden pyhien aina adventtisunnuntaista helluntaihin ja kolminaisuudenpäivästä kirkkovuoden loppuun, pyhimysjuhlia unohtamatta.
Sorolaisen Postillan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1621 ja jälkimmäinen julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1625. Jälkimmäisen osan julkaisusta on siis tänä vuonna kulunut tasan 400 vuotta. Postillan ensisijainen tehtävä oli lujittaa kansan uskoa, mutta jykevään teokseen mahtuu laajasti lukeneen piispan näkemys monesta muustakin asiasta – myös lukutaidosta.
1600-luvun alussa ei ajateltu tavallisen talonpojan tarvitsevan kummoistakaan lukutaitoa. Tämän näkemyksen kiteyttää nasevasti Laitilasta parisen sataa vuotta myöhemmin taltioitu sananlasku ”ei see saa raamatuit tutki, joka härkkä persses hutki”. Sananlasku on saattanut olla tuttu jo piispa Sorolaiselle, joka oli itsekin kotoisin Laitilasta, mutta hänpä oli aivan päinvastaista mieltä kansan lukutaidon merkityksestä.
Vuonna 1614, jo ennen Postillaa, Sorolainen oli julkaissut katekismuksen eli oppikirjan, johon oli koottu kristinopin pääkohdat. Katekismuksen eli Catechismuksen esipuheessa hän valittelee kansan heikkoa lukutaitoa ja sitä, ettei kansa kykene oppimaan ja ymmärtämään opinkappaleita vaillinaisella lukutaidolla. Seitsemän vuotta myöhemmin tilanne näytti jo huomattavasti paremmalta – ainakin Sorolainen kertoo Postillan ensimmäisen osan esipuheessa suurimman osan kansasta osaavan jossain määrin lukea katekismusta, jossain määrin myös ymmärtävän sen opetuksia. Koko kansalla hän mitä luultavimmin tarkoittaa Turun hiippakuntaa.
Lukutaito hartaan kristityn perustaitona
1600-luvun alkupuolella lukutaito ei ollut itseisarvoinen kansalaistaito vaan keino syventää kristinuskoa seurakunnissa, laajempi koulutus kun oli vielä varattuna vain pappissäätyyn ja hallinnon alalle tähtääville. Sen verran kirjan oli pysyttävä talonpojankin kädessä, että edes ulkomuistista selvisi kinkerien kuulusteluissa katekismuksen opeista.
Vaikka opinkappaleiden osaamisen ja auttavan lukutaidon varmistaminen jäi kirkon kontolle, luterilainen kirkko korosti vanhempien vastuuta jälkikasvunsa ja palvelusväkensä alkeisopetuksesta yhteiskuntakelpoisuuden varmistamiseksi. Käytännössä vastuu alkeisopetuksesta lankesi usein perheenemännille.
Sorolaisen Postillan esipuheesta voi päätellä, että 1620-luvun alussa Turun hiippakunnassa vallitsi ainakin jonkinlainen lukutaito. Voi kuitenkin pohtia, kuinka paljon kansan lukutaito oli tosiasiassa ehtinyt kohentua muutamassa vuodessa. Varmaa on kuitenkin, että jonkinlaisen sisälukutaidon hallitsivat monet muutkin kuin suoranainen oppineisto. Hallinnon parissa työskentelevistä lukutaitoisia olivat esimerkiksi voudit, kirjurit ja lainlukijat, lisäksi jotkut talonpojistakin. Myös naisten kirjoittamia asiakirjoja on säilynyt keskiajalta asti esimerkiksi Naantalin birgittalaisluostarista.
Piispan toiveena oli, että Postillasta olisi luettu kulloisenkin pyhäpäivän saarna yhdessä perheen kesken ennen kirkkomatkaa. Näin ollen jo kertaalleen kuultuna papin julistama sana olisi helpommin ymmärrettävissä kirkonpenkissä. Lukutaidottomuus ei siis estänyt harrasta tunnelmaa kirjan ääressä, jos pirtistä löytyi joku ääneen lukemaan. Niin perheiden kesken kuin hoveissa esilukijat välittivät hartauskirjan sanomaa kuulijoille. Yhteistuumin oli soveliasta myös tutkiskella katekismuksen kysymyksiä tai hiljentyä kotihartauteen.
Kallis kirja julkaista ja hankkia
Piispanvalassaan Sorolainen oli sitoutunut toimittamaan uskoa käsittelevää kirjallisuutta kansankielellä. Kun kukaan muukaan ei töiltään ja toimiltaan ollut saarnakokoelman laatimiseen suostunut, otti piispa sen kontolleen muiden pyynnöstä. Sorolainen sitoutui tehtäväänsä siinä määrin, että kaivoi jopa rahat Postillan painatuskuluihin omasta kukkarostaan. Tästä hän ei tosin ollut järin mielissään, vaan ilmaisi närkästyksensä vääryydestä kirjeissään valtakunnankansleri Axel Oxenstiernalle. Mielipaha ei kuitenkaan estänyt hengenpaloa, jota kansanvalistus piispalta vaati.
Saarnakokoelman ensisijainen kohderyhmä olivat papit ja seurakunnat, mutta Sorolainen toivoi kirjansa tavoittavan myös muut kansankerrokset. Postilla oli kuitenkin omistettu armoitetulle hallitsijalle, Kustaa II Aadolfille:
Sillä Swriwaldialle ia corkiast syndinelle Ruchtinalle ia Herralle, Her Gustaff Adolphille – – minun armoliselle Cuningallen ia Herrallen
Sekä kuningas että valtakunnankansleri Oxenstierna saivat lahjoituksena oman Postillan.
1600-luvulla kirjojen painaminen oli arvostettu käsityöläisammatti ja kirjat olivat harvinaisia ja kalliita. 1800-luvulla tallennettu sananlasku kertoo juuri tästä: härkiä hutkiva ja kirjoja tutkiva kansanosa erotettiin toisistaan. Virsikirja, katekismus tai aapinen saattoi kyllä löytyä talonpojaltakin, mutta harvemmalla oli varoja postillaan hulppeista Raamatuista puhumattakaan.
Joka sai Raamatun hankituksi, jätti sen vielä jälkipolviensa vaalittavaksi. Ei ollut myöskään tavatonta ostaa Raamattua yhteistuumin naapurin kanssa. Perukirjoihin onkin jäänyt jälkiä esimerkiksi Raamatun neljäsosaomistuksesta.
Paljonko Postillaa painettiin?
Sorolaisen Postillan tarkkaa painosmäärää ei ole mahdollista selvittää, sillä aika on hävittänyt kirjapainon kanssa tehdyt sopimukset, kirjaukset myyntituloista ja kirjapainojen varastoluettelot. 1600-luvulla oli tyypillistä ottaa useita pieniä painoksia. Saksalaiset saarnakirjat ylsivät keskimäärin noin 500 kappaleen painosmääriin, joten luultavasti suomalaista postillaa ei valmistunut kuin enimmillään joitakin satoja kappaleita. Osviittaa kirjan vaiheista voi kuitenkin saada perukirjoista, kirjastoluetteloista ja kirkkojen tilikirjoista.
Saarnakokoelma on varmasti kulkeutunut varakkaammille kirkkoherroille, mutta mahdollisesti muillekin papeille. Tiettävästi Liedossa sen omisti kaksi kappalaistakin. Seurakunnista ainakin Lohjan ja Perttelin seurakunta ovat omistaneet vähintään toisen osan Postillasta. Maallikkojenkin pariin kirjaa levisi jonkin verran jo pian ilmestymisen jälkeen: erään jalosukuisen maallikon tiedetään omistaneen Postillan vuonna 1629, ja paria vuosikymmentä myöhemmin myös muuan talonpoika on sen todistetusti omistanut.
Vielä Sorolaisen kuolinvuonna 1625 oli Postillan ensimmäistä osaa myymättä 39 kappaletta, joista osaa ei vielä ollut sidottukaan. Turun tuomiokirkko sai loput kirjat testamenttilahjoituksena jälleenmyytäväksi. Turkulainen kirjansitoja Michael Pintzer osti nämä ja 40 katekismusta sidottavaksi ja Turussa myytäväksi. Lisäksi Postilloja kaupitteli Sorolaista seurannut piispa Isaacus Rothovius.
Kokonaisuudessaan Postilla on loppuunmyyty viimeistään vuonna 1692. Tuolloin Turun tuomiokapituli ilmaisi tarpeen uuden saarnakokoelman kääntämiselle, kun Sorolaisen Postillaa ei enää löytynyt kaupoista. Käännös saksalaisen varhaispietistin Heinrich Müllerin postillasta valmistuikin, mutta painoon asti se ei päässyt, luultavasti rahanpuutteen takia. Valikoima Müllerin kirjoituksia julkaistiin suomeksi vasta 1800-luvulla.
- E. I. Kouri: Saksalaisen käyttökirjallisuuden vaikutus Suomessa 1600-luvulla. Ericus Ericin Postillan lähteet. Suomen kirkkohistoriallinen seura. 1984.
- Tuija Laine: Kolportöörejä ja kirjakauppiaita: kirjojen hankinta ja levitys Suomessa vuoteen 1800. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2006.
- Tuija Laine: Suomen Ruotsin vallan ajan kirjahistorian lähteet. S. 213–236 teoksessa Kirjahistoria. Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen. Toimittanut Tuija Laine. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 1996.
- Kirsi Salonen: Katolisen ajan koulutus Suomessa. S. 119–123 teoksessa Pohjoinen reformaatio. Toimittaneet Meri Heinonen ja Marika Räsänen. Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies & Turun Historiallinen Seura. 2016.
- Veli Pekka Toropainen: Lasten koulutus reformaation jälkeen, s. 124–126 teoksessa Pohjoinen reformaatio. Toimittaneet Meri Heinonen ja Marika Räsänen. Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies & Turun Historiallinen Seura. 2016.
- Pentti Virrankoski: Suomen historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2009.
Jasmin Hämäläinen työskenteli kesällä 2025 korkeakouluharjoittelijana Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimituksessa Kotimaisten kielten keskuksessa. Kesän aikana hän transkriboi Sorolaisen Postillan jälkimmäistä osaa.