Kirjakielen lauserakenteen kehitys

Vanhan kirjasuomen aikaiset (1543–1810) teokset ja muut tekstit olivat suurimmaksi osaksi käännöskieltä, johon oli omaksuttu suomelle vieraita piirteitä muista kielistä. Kirjakielen pohjan luoneissa läntisimmissä murteissa tällaisia piirteitä saatettiin tosin tavata puhekielessäkin. Monet lauserakenteita säätelevät kielelliset normit alkoivat muuttua entistä suomalaisemmiksi vasta varhaisnykysuomen kaudella (1810–1880).

Tähän oli monia syitä. Käännetyn kirjallisuuden rinnalle alkoi yhä enemmän syntyä alun perin suomeksi kirjoitettuja kaunokirjallisia teoksia, oppi- ja tietokirjoja sekä sanoma- ja aikakauslehtiä. Vieraan kielen tarjoamat mallit eivät siirtyneet alkuaankin suomeksi kirjoitettuun tekstiin yhtä suoraan kuin käännöskielessä.

Kirjoittajakunnan murretausta monipuolistui, kun länsisuomalaisten rinnalle alkoi tulla aiempaa enemmän itä- tai pohjoismurteisia kielenkäyttäjiä. Näin kirjasuomeen alkoivat vaikuttaa voimakkaammin myös ne murteet, joihin ruotsin kieli oli vaikuttanut vähemmän kuin länsimurteisiin.

Tyypillinen vieraan kielen vaikutuksesta kertova vanhan kirjakielen piirre on esimerkiksi runsas prepositioiden ja postpositioiden käyttö suomelle ominaisten sijailmausten asemesta. 1800-luvulla oli vielä paljon tavallisempaa esimerkiksi katsoa jonkun päälle kuin jotakuta tai joutua vainon alle kuin vainottavaksi. Monia muitakin lauseopillisia piirteitä on sittemmin väistynyt, mutta monia on myös jäänyt kieleen.

Sanajärjestys ja sanojen mukautuminen

Vieraiden kielten vaikutus näkyy selvimmin sanajärjestyksestä. Suomen kielessä subjektin paikka on normaalisti ennen predikaattiverbiä ja predikaatin määritteiden (kuten objektin) paikka on puolestaan predikaatin jäljessä (esim. he syövät aamiaista). Käänteisessä sanajärjestyksessä eli inversiossa predikaatti taas edeltää subjektia. Tällaisesta oli ruotsin kielen vaikutuksen takia tullut 1800-luvulla tavallista myös alun perin suomeksi kirjoitetussa kirjallisuudessa. Etenkin Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä on helppo löytää erilaisia käänteisiä sanajärjestyksiä. Kaikki eivät tosin selity vieraiden kielten vaikutuksen pohjalta (esim. syövät he nyt aamuistansa).

Erityisen yleinen käänteinen sanajärjestys oli tapauksissa, joissa predikaatin edellä oli jokin määrite, jolloin ruotsin kielessä pakollinen inversio heijastui usein suomeen (vrt. esim. kaiketi lähtevät he). Sitkeimmin käänteinen sanajärjestys säilyi Raamatun kielessä sivulauseiden jälkeisissä niin sanotuissa jälkilauseissa (esim. koska kuningas Herodes sen kuuli, hämmästyi hän) ja myös lakikielessä ja-konjunktion jäljessä (esim. ja on tämä tie – – rakennettava). 1800-luvulla oli myös mahdollista käyttää partisiippimuotoisia määritteitä pääsanan jälkeen (Elias Lönnrotin kokoamassa Kalevalassa esim. Väinämöinen venettä laativa). Eräiden murteidenkin mallin mukaan Kivi käytti tällä tavoin myös adjektiiveja (esim. oli hänellä peura jalo ja kaunis).

Oli hänellä peura jalo ja kaunis.

Kaikki käänteiset sanajärjestykset eivät 1800-luvun kielessäkään ole pelkkää vierasta vaikutusta, sillä inversiota voidaan käyttää myös tyylikeinona tai esimerkiksi painotuksen ilmaisutapana. Inversio on pakollista joissain lausetyypeissä, kuten omistusrakenteissa ja olemista ilmaisevissa eksistentiaalilauseissa. Näiden tunnusmerkiksi on vakiintunut subjektin ja predikaatin välisen kongruenssin eli mukautumisen puute (esim. ketuilla on luolat, Suomessa on kovat ajat). 

1800-luvulla kongruenssin puuttuminen on ollut tavallisempaa, osin samoista syistä kuin nykyisin (vrt. vaikka Kiven lausetta alempana alkaa pellot). Kongruenssia on toisaalta voinut tavata silloinkin, kun yksikössä oleva subjekti tarkoittaa useampaa tekijää (esim. väki lähtivät ’väki lähti’). Toisaalta kongruenssin vakiintuminen kieltoverbin yhteyteen kesti pitkään, koska osa niin murteista kuin kielenkehittäjistäkin oli taipumattoman kieltoverbin kannalla (esim. ei he ’eivät he’).

Omanlaistaan kongruenssia on persoonapronominien määrittämiin sanoihin kirjakielessä liittyvä omistusliitteiden käyttö. Varsinkin 1800-luvun alkupuoliskolla vielä tavallisessa hyvin sanatarkasti käännetyssä kirjallisuudessa tapaa omistusrakenteissa usein persoonapronomineja silloinkin, kun pelkkä omistusliite riittäisi. Murteiden mallin mukaan kieliopeissakin on toisaalta voitu hyväksyä nykyistä paljon laajemmin pronominitonta omistusliitteiden käyttöä etenkin 3. persoonan muodoissa (esim. akka lähti pois, kun miehensä tuli kotiin). Omistusliitteiden käytön nykyiset suositukset muotoutuivat kieliopeissa 1800-luvun loppuun mennessä.

Lauseenjäsenten käytön muutoksia

Se-pronominia on vielä 1800-luvulla voitu käyttää ruotsin ja saksan muodollisen subjektin tavoin. Juhani Ahon vuonna 1899 julkaisema lastukokoelma Katajainen kansani jopa alkaa tällaisen sisältävällä lauseella Se ei ole suinkaan sattuman oikku, joka tosin samana vuonna ilmestyneessä teoksen toisessa painoksessa kiireen vilkkaa korjattiin asuun Ei ole sattuman oikku, että juuri me suomalaiset olemme tänne Suomenniemelle pysähtyneet ja täällä näihin päiviin saakka pysyneet.

Vuosisadan alkupuoliskolla oli hyväksyttyä ilmaista lauseen tekijä myös erityisen ablatiiviagentin avulla (esim. Greekalaisia Turkkilaisilta kiusattiin ’turkkilaiset kiusasivat kreikkalaisia’). Vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla tätä selvästi käännöskielistä rakennetta alettiin kieliopeissa vastustaa. Vielä vuosisadan lopulla sitä pidettiin joissain tapauksissa hyväksyttävänä (esim. isältä rakastettu lapsi), ennen kuin nämäkin väistyivät toisten ilmaisutapojen tieltä (vrt. isän rakastama lapsi). 1800-luvulla yleistynyttä elatiiviasuista toimesta-postpositiota voidaan sen sijaan edelleen käyttää agentin ilmaisemiseen (esim. koulu perustettiin nuoren papin toimesta).

Otettiin minua vastaan ilolla.

Objektin sijanvaihtelun verraten monimutkainen säännöstö vakiintui lähelle nykyistä asuaan vasta 1800-luvulla. Varhaisnykysuomessa partitiivi saattoi objektin sijana olla vielä tavallisempi ainakin persoonapronomineista (esim. otettiin minua vastaan ilolla). Yleisempää oli myös käyttää päätteellistä akkusatiivia pakkoa tai välttämättömyyttä ilmaisevissa nesessiivisissä rakenteissa (esim. hänen on täytynyt viettää talven). Objektin sijanvalinta vaihteli muutenkin paljon varsinkin vuosisadan alkupuoliskolla.

Predikatiivin sijana partitiivi oli vielä 1800-luvun lopulla nykyistä harvinaisempi (vrt. ikävä ~ ikävää on kuulla valitusta), inen-loppuisia nomineja ja muutoin monitulkintaisemmiksi jääviä monikollisia va/vä-partisiippeja lukuun ottamatta (vrt. nämä miehet ovat valittavia ~ valittavat). Predikatiivirakenteet ovat voineet olla kongruoivuudeltaankin erilaisia ja saattaneet jäsentyneet toisin kuin nykyään.

Nominaalimuotojen eli infinitiivien ja partisiippien käytön kehitystä

Vielä varhaisnykysuomessa on käytetty ensimmäisen infinitiivin lyhyempiä muotoja omistusliitteellisinä (esim. täytynee antaamme, häveten tunnustaani). Tällaisia oli omaksuttu kieleen kalevalamittaisesta kansanrunoudesta jo aiempina vuosisatoina. Vastaavaa omistusliitteetöntä muotoa on käytetty hieman myös tarkoitusta ilmaisevan finaalisen lauseenvastikkeen tavoin (esim. minä toin heiniä hevoisten syödä). 1800-luvulla kieleen alkoi itämurteista yleistyä myös koloratiivikonstruktioksi nimetty rakenne (esim. sataa tihuutti), joka on vieläkin käytössä.  

Kolmannen infinitiivin inessiivin avulla on muodostettu eräänlaisia kestomuotoja. 1800-luvulla tällaisten käyttö sekä lisääntyi että monipuolistui, kun näitä alettiin käyttää myös irrallisena adverbina (esim. minä olin rannassa uimassa) tai ilmaisemaan toteutumaisillaan olevaa tekemistä (esim. nyt olen minä juuri Permiin tulemassa). Viimeksi mainitussa merkityksessä käyttöön alkoi yleistyä vastaavia elatiivimuotojakin (esim. minä tapasin opettajan kotoa lukemasta), mutta syytä ilmaisevista (esim. suuri kiitos auttamastasi heitä) jäljelle jäi vain joitain kiteymiä (kuten kiitos kysymästä). Infiniittiset adessiivimuodotkin alkoivat varsinaisesti yleistyä vasta 1800-luvulla. Käyttöön jäivät lähinnä tekemisen keinoa tai tapaa ilmaisevat muodot (esim. teki reiän puuraamalla). Propinkvatiivisiksi kutsutut olla lähtemällänsä -tyyppiset tapaukset väistyivät olivat lähtemäisillään -tyyppisten, joskus viidensiksi infinitiiveiksi kutsuttujen ilmausten tieltä.

Suuri kiitos auttamastasi heitä.

Jo mainittujen antava-tyyppisten aktiivin 1. partisiipin muotojen avulla voidaan muodostaa myös niin sanottuja kvasirakenteita. Näiden vasta varhaisnykysuomen kaudella alkanut monikollistuminen (vrt. hän on antavinaan ~ antavanaan) on itämurteiden vaikutusta.

Annettu-tyyppiset passiivin 2. partisiipin muodot ovat 1800-luvulla olleet ruotsin kielen mallin mukaan käytettyinä paljon tavallisempia (esim. näille johtajille ja heidän villitetyille sotajoukoille ei tunge enään järjen sana). Muotoja tavataan myös ilman subjektin ilmaisevaa possessiivisuffiksia (vrt. sen sanottua ~ sanottuaan kuoli hän), jonka puutetta alettiin vieroa vasta 1870-luvulta alkaen.

Antama, tekemä -tyyppisen agenttipartisiipin sisältäviä rakenteita (esim. läänin antama päätös, kaupungin tekemä pyyntö) alettiin käyttää suomen kielessä vasta 1800-luvulla. Vuosisadan lopulla tällaiset olivat jo etenkin virkakielessä tavallisia.

Merkitykseltään tarkentuneita tai uusia konjunktioita

Konjunktiot eli ja elikkä ilmaisivat 1800-luvulle asti myös vaihtoehtoa ruotsin eller-konjunktion mallin mukaisesti. Mutta- ja vaan-konjunktioita pidettiin puolestaan yleisesti toistensa synonyymeina, ja vasta vuosisadan lopulla vaan vakiintui ilmaisemaan kielteisen lauseen jäljessä ilmaistua oikeaa vaihtoehtoa ruotsin men- ja utan-konjunktioiden mallin mukaisesti.

Myös että-konjunktio ja sen rinnalle itämurteista omaksuttu jotta olivat vielä 1800-luvulla pitkälti samaa tarkoittavia; jotta alkoi yleistyä ilmaisemaan juuri tarkoitusta vasta vuosisadan lopulla. Koska-konjunktiota ei vielä 1800-luvullakaan käytetty vain syytä, vaan myös ajankohtaa ilmaisevana. Myös kuin-asuisen konjunktion ja sen rinnalle vasta 1700-luvulla tulleen kun-muodon merkitykset olivat pitkään limittäisiä. Tämä aiheutti 1800-luvulla paljon keskustelua. Nykyinen merkitysero on vakiintunut varhaisnykysuomen kauden lopulla.

Muutamia konjunktioita on alettu käyttää vasta 1800-luvulla. Tällaisia ovat aikaa ilmaiseva kunnes, ehtoa ilmaisevat kunhan ja mikäli, kysymystä ilmaiseva josko sekä toivomusta ilmaisevat jospa ja kunpa. Murteissa käytännöllisesti katsoen tuntematon vertailua ilmaiseva kuten-konjunktio on tullut käyttöön vasta 1800-luvulla, samoin kuin miten ja siten.

Lopuksi

Monet nykysuomelle ominaiset lauseopilliset piirteet vakiintuivat kirjakieleen vasta 1800-luvulla. Tämä heijastaa sekä kirjasuomen murrepohjassa tapahtuneita muutoksia että tietoisen kielenkehittelyn vaikutusta. Merkityksetöntä ei ollut sekään, että kouluopetuksen laajentumisen myötä suomalaiset saattoivat oppia kirjoittamaan kieltään suomenkielisten opettajien ja oppimateriaalien ohjaamina.

Teksti: Petri Lauerma

---

Kirjallisuutta

Häkkinen, Kaisa 1994: Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. Helsinki: WSOY.

Nummila, Kirsi-Maria 2025: Kirjoitetun suomen historia. Kieli ja kirjallistuminen keskiajalta 1800-luvun taitteeseen. Tietolipas 297. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Saatavilla verkossa: https://oa.finlit.fi/books/m/10.21435/tl.297(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Pulkkinen, Paavo 1972: Nykysuomen kehitys. Katsaus 1800- ja 1900-luvun kirjakieleen sekä tekstinäytteitä. Tietolipas 72. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Räsänen, Seppo 1984: Aleksis Kiven kieli ja nykysuomen murros. – Folia fennistica & linguistica 11, s. 47–82. Tampere: Tampereen yliopiston suomen kielen laitos.

---