Joulun lähestyessä yhden jos toisenkin ajatukset kääntyvät joululahjoihin. Lahjoja voi toivoa, jos on ollut tarpeeksi kiltti. Niitä voi ostaa, jos on varaa, tai tehdä itse, jos on aikaa ja näppäryyttä.
Kesken jouluvalmistelujen ja muun loppuvuoden touhun tekee mieli pysähtyä hetkeksi tutkimaan, mitä Vanhan kirjasuomen sanakirja kertoo lahjoista ja mahdollisesti niiden roolista menneiden vuosisatojen joulunvietossa. Avaan siis sanakirjasta artikkelin lahja.
Lahjoja asiayhteydessään
Heti lahja-artikkelin alusta löytyy useitakin esimerkkejä, jotka tuntuvat sopivan jouluun. Riittämättömyyden tunnetta poteville vanhemmille sopii rohkaisuksi katkelma Luukkaan evankeliumista, tässä Mikael Agricolan suomennoksena:
[Te] taidhatta hyui Lahioia anda teiden Lapsillen
Kuten sanakirjaesimerkit usein, tämäkin on tiivistetty niin äärimmilleen, että alkuperäinen asiayhteys jää hämäräksi. Täytyy katsoa, mistä esimerkki on pätkäisty. Evankeliumitekstissä vanhempien lahjat lapsilleen toimivat vain Jumalan anteliaisuutta havainnollistavana vertailukohtana, kun Jeesus kannustaa opetuslapsiaan rukoilemaan Jumalalta Pyhää Henkeä elämäänsä:
Jos nyt te, iotca pahat oletta, taidhatta hyui Lahioia anda teiden Lapsillen, Palio enemin teiden Taiualinen Isen, andapi pyhen Hengen anouaisille. (A II 200, Luuk. 11:13)
Meille on tuttua, että erityisesti joulun alla ihmisiä herätellään tekemään lahjoituksia erilaisiin hyväntekeväisyystarkoituksiin. Pannaan hyvä kiertämään! Kehottaahan Jeesuskin opetuslapsiaan:
Lahiaxi te saitta, nin mös lahiaxi andacat. (A II 47, Matt. 10:8)
Evankeliumitekstissä ei kuitenkaan ole kyse ihan tavallisesta pannaan hyvä kiertämään ‑asetelmasta, vaan siinä Jeesus lähettää oppilaansa matkaan varustettuna aivan erityisillä armolahjoilla: ”Kipiet techket teruexi, Spitaliset puhdistaca. Colluet yleswirghottaca. Perchelet wlgosaiacat.” Näin vaativia tehtäviä hoitaessaan apostolien ei tarvitse itse varata mukaansa sen enempää rahaa kuin vaihtovaatettakaan, vaan he saavat luottaa siihen, että työmies on ruokansa ansainnut.
Olisikohan seuraavassa tekstikatkelmassa vuodelta 1787 kyse sellaisista antimista, joita maksukykyisiltä lahjoittajilta nykyäänkin pyydetään?
asujamitten piti runsammilla lahjoilla auttaman näitä hätäynneitä Kansaasujamitansa
Kyllä vain! Katkelman lähteenä on selostus Vaasan lääninsairaalan toiminnasta. Johtokunnan mukaan sairaalaan on lähetetty pitäjistä runsaasti potilaita mutta samaan aikaan ”ne Lazaretille kootut wapaehdolliset rahalahjat yhtä hywin, nijnkuin sen muut sisälletulot, owat merkillisesti wähennet”. Niinpä on täytynyt kattaa sairaalan toimintamenoja velalla ja tehdä ikävä rajoitus:
koska Directioni on huckaan odottanut, että Läänin asujamitten piti runsammilla lahjoilla auttaman näitä hätäynneitä Kansaasujamitansa, nijn on Directioni, sihenasti että Lazaretin Fondi eli wara saapi tarpellisen woiman, määrännyt alinomaisten wuotein lugun kuudexi, nijn ettei usiammia sairaia, kuin tämä luku, tästälikin saa sisälleotettaa yhtä haawaa, että nijnkuin ylönköyhät ja waiwaiset nautitsemaan wapan ylöspidon
Armolahjasta ymmärryslahjaan
Mutta palataan Vanhan kirjasuomen sanakirjan ääreen. Tätä kirjoittaessani sanakirjassa on jo valmiina 26 lahja-loppuista yhdyssana-artikkelia ja tulossa on vielä ainakin viisi. Tässä joukossa on merkityssuhteiltaan useanlaisia yhdyssanoja.
Muutaman yhdyssanan alkuosa kuvaa lahjan luonnetta tai olomuotoa. Jumala voi antaa ihmiselle armolahjana jonkin kyvyn, mutta armolahjoiksi on kutsuttu myös armollisesti myönnettyjä raha-avustuksia. Jumalan armolahjat apostoleille ovat suoranaisia ihmelahjoja, mutta sulhasen pitää antaa morsiamensa omaisille riittävä arvokkaita kunnialahjoja, kuten häihin sopivat juhlavaatteet. Juuri saimme lukea, kuinka tervetulleita rahalahjat ovat esimerkiksi lääninsairaalalle. Moni yhdyssana viittaa johonkin kykyyn tai taitoon, jopa suoranaiseen lahjakkuuteen: käsitys-, luonnon-, puheen- ja puhumanlahja sekä tulevina vuosina sanakirjaan lisättävät taidon- ja ymmärryslahja.
Suurin osa vanhan kirjasuomen lahja-loppuisista yhdyssanoista liittyy kuitenkin johonkin tilanteeseen, jossa lahjoja on annettu. Kastettava lapsi on saanut fadder- eli kummilahjoja, ehkä muitakin ristiäislahjoja. Lapsuudenkodistaan lähtevä morsian on saanut mukaansa kanssa- eli kotolahjoja, lähtö- eli läksiäislahjoja, morsian- eli morsiuslahjoja ja vihkimisen jälkeen omalta mieheltään huomenlahjan. Häihin ja hautajaisiin on tuotu pitolahjoja, ja hyvästeltäessä on annettu hyvästijättölahjoja.
Joululahjat kallihit
Osa lahjoista liittyy vuotuisiin juhlapyhiin. Koska helluntaita vietetään Pyhän Hengen vuodattamisen muistoksi, ei ole mikään ihme, että Pyhää Henkeä on kutsuttu helluntailahjaksi J. S. Misanderin teoksessa Jumalalle Pyhitetty Sabbathin-Lepo, jonka on suomentanut Daniel Wirzenius (1768). Ja on vanhan kirjasuomen kaudella toki käytetty myös sanaa joululahja:
Rauha sielusa, sydämesä ja omasa tunnosa on suloinen wieraspito ja täysi Joululahja
Näin Anders Björkqvist kuvailee joulupäivän saarnassaan kristityn sisäistä rauhaa. Saarna sisältyy postillaan Uskon harjoitus Autuuteen, joka on julkaistu vuonna 1801.
Jo ennen Björkqvistiä joululahja-sanaa on todistetusti käyttänyt arkkiveisurunoilija Tuomas Ragvaldinpoika, joka laati vuonna 1765 muistorunon turkulaisen Schlyterin perheen neljästä pienenä kuolleesta lapsesta. Kolme lapsista oli kuollut muutaman viikon sisään joulun 1764 aikoihin, yksi jo useita vuosia aiemmin. Perheen lohdutukseksi Tuomas Ragvaldinpoika kuvailee runossa, millaisen vastaanoton joulun alla kuollut Elisabeth Dorothea saa taivaassa:
Siellä juhlawaattehet, Joulu lahjat callihit,
Cuningasten Cuningas Anda päähän Cruunun cans.
Jälkimmäistä esimerkkiä on kuitenkin turha etsiä Vanhan kirjasuomen sanakirjasta, sillä suppealevikkiset muistorunot on valtaosin rajattu pois sanakirjan aineistosta.
Vaikka menneiden vuosisatojen suomalaiskirjoittajat ovat käyttäneet sanaa joululahja kovin säästeliäästi, joululahjan idea on ollut tuttu ainakin saksalaiselle Johann Peter Millerille, jonka raamatunhistorian lapsille on suomentanut Zakarias Cygnäus vanhempi. Vuonna 1774 julkaistusta suomennoksesta voimme lukea, että lahjat ovat kuuluneet joulunviettoon jo 1700-luvulla:
Teille on tänäpän syndynyt Wapahtaja, joka on Kristus Herra Dawidin kaupungis. – – Tämä asia, rakas lapseni, ja ei ne maalliset lahjat ja huwituxet, joitas Jouluna olet tottunut nautitsemaan, pitä tekemän Joulu-juhlan sinulle rakkaaxi ja toiwottawaxi
Maininta kaikkein vanhimmista joululahjoista löytyy kuitenkin ensimmäisestä suomenkielisestä virsikirjasta, jonka Jacobus Finno julkaisi noin vuonna 1580. Kyse on niistä kunnialahjoista, joita itämaan tietäjät toivat Jeesus-lapselle:
Sabast tulit sitt Cuningat, Lahioil teid hänen cunniat, Haleluia.
Iankaikkinen uudenvuodenlahja
Joulunpyhiin kuuluu myös uudenvuodenpäivä, joka on kristilliseltä sisällöltään Jeesuksen ympärileikkauksen ja nimenannnon muistopäivä. Ei siis pidä yllättyä siitä, mitä Johan Wegelius nuorempi antaa vuonna 1747 julkaistussa saarnassaan yhteiseksi uudenvuodenlahjaksi koko perheyhteisölle, joka on kokoontunut saarnakirjan ääreen:
Minä yhteisesti toiwotan ja annan – – Suurille ja Pienille, Wanhemmille ja Lapsille, Isännille ja Palcollisille – – Jesuxen Christuxen yhdexi pysywäisexi ja ijancaickisexi Uden wuoden Lahjaxi
Abraham Achreniuksen Zionin Juhla-Wirret ‑kokoelmassa vuodelta 1769 on kokonaista kolme uudenvuodenpäivän virttä, joista yksi kertoo nimenomaan ”Hengellisist uuden wuoden lahjoist”. Ensimmäinen säkeistö alkaa ensimmäisestä lahjasta:
Jos uuden wuoden lahjat Sä joscus halajat,
Nijn oman tunnon ohjat Sä täsä ensin saat
Vielä Abraham Achreniusta paremmaksi pani Christfrid Ganander, joka toimi vuonna 1771 apupappina Laihialla. Hän omisti Laihian kappeliseurakuntalaisille kokonaisen runopainatteen ”Wanhan Wuoden Muistutuxet – – Uuden Wuoden Toiwotuxet – – Laihelan Pitäjän Asuwaisille Pohjan Maalla, Uuden Wuoden Lahjaxi, Uunna Wuonna 1771”. Runsain Raamattu-viittein höystetyssä uudenvuodenrunossa muun muassa toivotaan rauhaa Eurooppaan:
Wijmme Wuonna Wiskattihin
Ulkomailta mainittihin
Sodan Julman sanomia
– –
Suuri Herra Zebaothi!
Sotajouckoen Jumala!
Seisauta kaicki sodat
Ganander myös kutsuu Jeesusta uudenvuodenvieraaksi laihialaisten tupiin ja rukoilee hyvää satoa, josta riittäisi niin rehuksi eläimille kuin ruoaksi ja olueksi ihmisille.
Myös August Hermann Francke puhuu uudenvuodenlahjasta saarnassaan, joka sisältyy hänen postillansa ensimmäiseen, vuonna 1780 suomeksi julkaistuun osaan. Tässä kyse ei ole kuitenkaan papin lahjasta seurakuntalaisilleen eikä Jumalan armolahjasta ihmiselle vaan ihmisen vastalahjasta Kristukselle:
Anna uutinen sinun rakkaudesta – – olla wäkewä meidän sieluisamme, niin että me Uudenwuoden lahjaxi annaisimme sinulle uutisen meidän parannuxestam.
Tällainen uudenvuodenlahja kuulostaa siis vähän samalta kuin uudenvuodenlupaus – jota ilmausta vanhan kirjasuomen lähteistä ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt – mutta lienee enemmänkin, ihmisen vakuutus jo tehdystä kääntymisestä Kristuksen puoleen.
Näiden lahjamietteiden myötä toivotan Elävien päiden lukijoille iloista joulunaikaa ja hyvää vuodenvaihdetta!