Joulu on ollut vuoden merkittävimpiä juhlia jo ikimuistoisista ajoista saakka. Joulun mainitsee ensimmäisen kerran painetussa lähteessä suomeksi Mikael Agricola vuonna 1544 painetun Rucouskiriansa kalenteriosassa joulukuun kohdalla ‒ kuukauden nimi tosin oli tuolloin talvikuu. Agricola kertoo talvikuun kohdalla jouluvalmisteluista:
Joulu warten kylle walmistan [= valmistetaan]. nijn caiki iloxi hangitan.
Sana kyllä merkitsee tässä Agricolan tekstissä ’tarpeeksi, riittävästi, kylliksi’. Aivan kuten satoja vuosia myöhemmin Alpo Noposen vuonna 1901 sanoittamassa joululaulussa Kun joulu on, jossa äiti on laittanut ”kystä kyllä” eli kypsää (ruokaa) kylliksi, ellei peräti yltäkylläisesti. Jouluksi on siis ollut tapana valmistaa runsaasti juhlaruokia Agricolan aikanakin.
Agricola jakaa rukouskirjansa kalenteriosassa kuukausittain antiikin filosofien sekä keskiajan islamilaisten lääketieteilijöiden oppeja. Joulukuun kohdalla hän viittaa itseensä Platoniin ja kirjoittaa:
Telle kwlla sopi caikinaijsta roca szödhe (ninquin Plato sano) ia iodha lemmind ioma
Molemmat sitaatit kuvaavat varsin osuvasti myös nykyistä joulunajan viettoa. Ohjeistuksen lämmin juoma on helppo kuvitella nykyisen glögin tai hehkuviinin kaltaiseksi juomaksi, vaikka juoman tarkka koostumus jääkin mielikuvituksen varaan.
Muutoinkin se kaikkinainen ruoka niin Agricolan kuin varsinkin Platonin aikana on todennäköisesti ollut varsin toisenlaista kuin nykyiset jouluruoat. Vaikka vanhan kirjasuomen teksteissä ei juurikaan kuvata joulunvieton maallisia puolia, muutama viittaus menneiden vuosisatojen jouluruokiin sentään löytyy.
Joulupaistia papille
Joulupöydässä on varmaan yleensä tarjottu liharuokaa, jos sitä vain on ollut saatavilla. Ylempään säätyyn kuuluville papeille liha on ilmeisesti kuulunut pöytään lakisääteisesti. Abraham Kollaniuksen kaupunginlakisuomennoksen kirkkokaaressa vuodelta 1648 nimittäin kerrotaan, että ”Papille tule joca wuosi, nijn hywä Joulu paisti, cuin neljä ropoja maxa”.
Vuonna 1726 painetussa Hämeen papiston veronkanto-oikeutta käsittelevässä asetuksessa kerrotaan, että pappien tuli itse käydä keräämässä verokymmenyksensä ruokana ja muina hyödykkeinä:
[Papit] culkewat ymbäri pitäjän, ja moninaista ruoca- ja muuta calua Joulu paistin nimellä ylöscandawat, nijncuin woita, pellawia, hampuja
Tarkemmalla tarkastelulla joulupaisti ei siis välttämättä olekaan nimenomaan lihakimpale, vaan sanalla voitiin tarkoittaa muitakin papin joulun aikaan seurakuntalaisilta keräämiä ruoka- ja muita lahjoja. Yhtä kaikki, joulunpyhinä papin pöydässä varmaankin oli liharuokia. Äsken mainitusta asetuksesta käykin ilmi, että joulupaistia on käyty keräämässä useamman kerran vuodessa, mistä talonpojat ovat syystäkin suivaantuneet.
Jonkinlaista kinkkuakin saattoi joulupöydistä löytyä. Vanhassa kirjasuomessa kinkusta käytettiin tosin nimitystä liikkiö. Vuonna 1776 Anders Lizelius varoitti Suomalaisissa Tieto-sanomissaan, kuinka vaarallista on nauttia pilaantuneita ruoka-aineita:
Paltu-leipä ja härski eli pahentunut liikkiö – – owat peräti hyljättäwät.
Selvää yhteyttä joulun ja kinkun väliltä on vanhan kirjasuomen teksteistä turha etsiä, sillä kinkku vakiintui jouluruoaksi vasta 1900-luvulla. Silti Lizeliuksen mainitsemat palttu- eli verileipä ja liikkiö ovat mitä luultavimmin kuuluneet ainakin äveriäimpien joulupöytiin.
Voita ja kalaa vai erikoisuuksia?
Jouluna syötiin varmasti kalaa, vaikka se olikin myös paastoruokaa. Nykyisen joulupöydän ruokalajeista vanhinta perua onkin lipeäkala, jonka myös Christfrid Ganander mainitsee vuonna 1787 valmistuneessa sanakirjakäsikirjoituksessaan Nytt Finskt Lexicon: ”lipiä kala l. liko kala luut fisk”. Kalaa syötiin muutoinkin paljon säilöttynä, kuten kuivattuna ja suolattuna. Ehkä juhlan kunniaksi on voitu saada pöytään myös tuore jouluhauki.
Kaikkein kauheinta olisi, jos jouluna ei olisi mitään juhlavaa syötävää pöytään tuotavaksi. Henrik Florinuksen sananlaskukokoelmassa vuodelta 1702 tämä kauhuskenaario on kiteytetty seuraavasti:
Armahd’ Jumal Joulun päälle, cuin ej woita Pöydän päällä.
Se, oliko pöydässä jouluna voita saati jotain hienompaakin, riippui pitkälti yhteiskuntaluokasta. Köyhimmän rahvaan parissa Florinuksen taltioiman sananparren tilanne saattoi hyvinkin toteutua, varsinkin kun talonpojat maksoivat veronsa usein voissa, jolloin sitä harvemmin päätyi omaan pöytään.
Sen sijaan kartanoissa ja rikkaissa porvariskodeissa pöytiin oli katettu monenlaisia uudenlaisia ja hienoja ruokalajeja, usein jopa siirtomaatuotteita. Joulupöydän antimiin vaikutti keskeisesti myös se, katettiinko pöytä läntisessä vai itäisessä Suomessa. Nykyään monet joulupöytään keskeisesti kuuluvat ruokalajit, kuten juureslaatikot, sillit ja rosolli eli sallatti tunnettiin Suomessa säätyläisten parissa jo 1700-luvulla, jolloin ne olivat hienoja erikoisuuksia.
Jouluna oltta juodaan
Jouluna juotiin Ruotsin vallan aikaan muutakin kuin Agricolan mainitsemaa lämmintä juomaa. Christfrid Ganander kertoo joulusta vuonna 1789 julkaistussa Mythologia Fennica -teoksessaan vapaasti suomennettuna, että ”[t]ärkeimpänä juhlapyhänä suomalaiset pitävät vanhastaan joulua, jota varten valmistetaan runsaasti ruokia ja juomia, joita myös silloin nautitaan enemmän kuin muulloin”. Kertomuksensa tueksi hän on taltioinut suomenkielisen sanonnan, josta käy ilmi jotain joulun mutta myös laskiaisen juoma- ja ruokatavoista:
Juoman l. juoda Jouluna pitäwi, syödä lihaa laskiaissa
Samasta sananlaskusta löytyy myös hieman toisenlainen muunnelma. Gananderin laatiman sanakirjan käsikirjoitukseen joskus 1700-luvun lopulla lisähuomautuksia kirjoittanut Laitilan kirkkoherra Johan Helsingberg on merkinnyt muistiin:
jouluna olta juodan, loppiais, laskiais liha syödän
Jouluun kuuluneeseen oluenjuontiin viittaa myös Turun piispa Ericus Erici Sorolainen vuonna 1621 julkaistussa postillassaan. Hän päättää jouluaamun saarnansa varoitukseen kirkonmenojen jälkeisestä turmeluksesta:
Eij meidän pidä menemän Crouwin ia iuoma pöydille, ninquin sen pahembi nyt tapahtu, että cosca he lähtewät kircosta, nijn he menewät iuoman Crouwin kircon kylijn eli mualle, Custa he olutta löytäwät, ia siellä juowat itzens juowuxijn, sen cautta unhottawat Jumalan sanan ionga he kircosa cwlit
Piispa lisää vielä juhlanviettoa koskevan ohjeen, jossa hän kehottaa raittiuteen ja kohtuuteen niin syömisessä kuin juomisessakin:
Sillä ylönsyömys ia juomus, ia Jumalan sana eij taida yhten sopi, eikä mös pysyä sen inhimisen tykönä, ioca lyö hänens täyten olwuella
Tästä voidaan päätellä, että ainakin jouluisten kirkonmenojen jälkeen oli tavallista, että joulunviettäjät suuntasivat heti lähimpiin krouveihin ja oluttupiin. Joulujuhlan hartautta korostanut piispa ei tietenkään katsonut hyvällä moista maallista ilonpitoa ja kristillisten elämäntapojen vastaista menoa. Osa kirkkoväestä on saattanut juhlia joulua rankasti jo aattona ja nauttia ensimmäiset juomat jo ennen kirkkoon tuloa. Vuonna 1688 julkaistuun kirkkolakiin lisättiinkin sitten pykälä, joka kielsi kirkkoon saapumisen humalassa.
Joulunvietto on ilmeisesti toisinaan riistäytynyt käsistä. 1700-luvulla vaikuttanut arkkiveisurunoilija Tuomas Ragvaldinpoika kertoo nimittäin päiväämättömässä kolmen jouluvirren painatteessaan, miten joulua ei kuuluisi viettää:
Coreudesa copiana, Juowuxis juhlain aicana, Juoximme lihan himois hekumasa hehkuwasa, hercuis ja muisa caikisa Pahoisa panetuxis
Tästä kaikesta kirjoittaja toteaakin, että ”Pahoin wietim Joulun juuri”. Jouluvirren seuraavissa säkeistöissä päästään kyllä hartaampiin, jopa taivaallisiin tunnelmiin. Tämä arkkipainate ei kuulu Vanhan kirjasuomen sanakirjan lähteisiin, ja vastaavia suomenkielisiä arkkiveisuja on ylipäänsäkin otettu sanakirjan lähteiksi varsin rajallisesti.
Joulun taivaallinen pito
Jouluruoista ei löydy kovinkaan paljoa tietoa vanhan kirjasuomen teksteistä. Syynä saattaa olla se, että vanhan kirjasuomen vuosisadoilta on säilynyt pääosin uskonnollisia tekstejä, joissa korostetaan nimenomaan joulun hengellistä merkitystä sekä jouluun liittyviä raamatullisia tapahtumia. Hengellisyyden korostamisesta kertoo erinomaisesti Johan Wegelius postillansa Se Pyhä Ewangeliumillinen Walkeus Taiwallisesa Opisa Ja Pyhäsä Elämäsä ensimmäisessä osassa (1747):
on se paras ja callihin Joulu-ascare ja pito, että mailman ilosta eroitettuna rawita meidän köyhä sieluam taincallaisilla Taiwan Tawaroilla ja herkuilla
Maallisilla pitoruoilla ei siis juurikaan ainakaan tekstien tasolla mässäillä.
Saksalaisen teologin Johan Samuel Misanderin saarnakokoelmassa, joka on julkaistu vuonna 1768 Daniel Wirzeniuksen suomennoksena nimellä Jumalalle Pyhitetty Sabbathin-Lepo, muistutetaan kolmannen joulupäivän saarnassa, mikä ei ole lepopäivän vietossa pääasia:
että me silloin joutilasna käwelisimme, hywijn waatteisijn meitä pukisimme, herckuja söisimme ja makeita joisimme
Samoilla linjoilla edellisten saarnamiesten kanssa on myös Anders Björkqvist omassa postillassaan Uskon Harjoitus Autuuteen vuodelta 1801:
Rauha sielusa, sydämesä ja omasa tunnosa on suloinen wieraspito ja täysi Joululahja: Jumalan waldakunda ei ole ruoka eikä juoma, waan wanhurskaus, ilo ja rauha Pyhäsä Hengesä
Tässä Björkqvistin ”joulurauhan julistuksessa” esiintyy muuten sana joululahja ensimmäistä kertaa kirjoitetussa suomen kielessä.
Suorasanaisimmin joulujuhlan syy ja tarkoitus kiteytetään Zacharias Cygnaeuksen vuonna 1774 suomentamassa saksalaisen teologin Johann Petrus Millerin raamatuntekstien lyhennelmässä. Jeesuksen syntymästä kertovassa kohdassa sanotaan:
Tämä asia, rakas lapseni, ja ei ne maalliset lahjat ja huwituxet, joitas Jouluna olet tottunut nautitsemaan, pitä tekemän Joulu-juhlan sinulle rakkaaxi ja toiwottawaxi
Lukija voi siis valita joulupöytänsä eineet joko maallisista jouluherkuista tai sitten nauttia mieluummin hengellisistä jouluherkuista ja taivaan tavaroista.
Lähteitä ja luettavaa
- Ritva Kylli: Suomen ruokahistoria. Suolalihasta sushiin. Gaudeamus, 2021.
- Merja Sillanpää: Happamasta makeaan. Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. Finfood, 1999.