Eduskunnan lakivaliokunta käsitteli keväällä äiti- ja isä-sanoihin liittyvää kansalaisaloitetta KAA 6/2024 vp, jonka otsikko on ”Termit äiti ja isä säilytettävä lainsäädännössä, palveluissa ja yhteiskunnassa”. Kansalaisaloite herätti huomioni, sillä tutkin historian pro gradu ‑tutkielmassani sodanjälkeisten perhekasvatusoppaiden sukupuoli- ja seksuaalikäsityksiä, joissa korostuu äitiys ja isyys keskeisinä rooleina.
Kansalaisaloitteen allekirjoittajat ovat huolissaan isä- ja äiti-sanojen poistamisesta lainsäädännöstä, jossa ne tulisi heidän mielestään säilyttää ja palauttaa niiltä osin kuin ne on poistettu. Tämä on heidän mukaansa kriittinen kysymys Suomen tulevaisuuden kannalta, sillä matalan syntyvyyden takia on panostettava perhepolitiikkaan, jota edesauttaa tunneperäisten äiti- ja isä-sanojen käyttö.
Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) johtaja Leena Nissilä antoi asiantuntijalausunnon kansalaisaloitteesta lakivaliokunnan kokouksessa maaliskuussa. Lausunnossa huomautettiin, että äiti- ja isä-termit kyllä esiintyvät lainsäädäntöteksteissä, eikä niitä ole korvattu kansalaisaloitteessa väitetyillä siittäjä- ja synnyttäjä-sanoilla. Lausunnossa tuotiin myös esille, että lakitekstissä käytettävien termien on oltava yksiselitteisiä ja edistettävä yhdenvertaisuutta, jolloin ne eivät voi sulkea ulkopuolelleen vähemmistöjä. Termejä ei siis voi päättää sen mukaan, miten haluaisi asioiden olevan, vaan niiden on kuvattava yhteiskunnan todellisuutta.
Lakivaliokunnan mietinnössä tultiin niin ikään lopputulokseen, että äiti ja isä ‑sanoja käytetään edelleen lainsäädäntöteksteissä ja mahdolliset poistot on tehty perustelluista syistä. Esimerkiksi perhevapaauudistuksen yhteydessä äitiys- ja isyysrahat yhdistettiin vanhempainrahaksi, sillä se kattaa kaikki vanhemmat sukupuolesta ja juridisesta asemasta riippumatta. Äitiyden ja isyyden asema ei ole tämän myötä horjunut, vaan päinvastoin uudistus on edesauttanut etuuksien tarkoituksen, eli vanhemman ja lapsen tukemisen, toteutumista kaikissa tilanteissa.
Ikuinen huoli äideistä ja isistä
Kuten suurin osa maailman ilmiöistä, ei kansalaisaloitteessa ilmaistu huoli kansakunnan tulevaisuudesta ja perinteisten arvojen ja identiteettien asemasta modernisoituvassa maailmassa ole lainkaan uusi. Valtion linja ja sen käyttämä kieli on kuitenkin muuttunut huomattavasti suuntaan, jossa ihmisten ja perhemallien monimuotoisuus otetaan huomioon. Aina ei ole ollut näin.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa oltiin hyvin huolissaan Suomen kansan tulevaisuudesta: laskenut syntyvyys ja sodanaikainen väestökato sekä näennäinen väestön laadun ja siveellisyyden heikentyminen aiheuttivat päänvaivaa valtion johdossa. Siveellisyyden laskun ajateltiin näkyvän lisääntyneinä irrallisina suhteina, sukupuolitauteina, abortteina ja avioeroina. Siveettömille harhapoluille joutunut kansa oli kiireellisesti velvoitettava elämään onnellisissa ydinperheissä ja synnyttämään valiokansalaisia Suomen uudelleenrakentamiseksi.
Opetusministeriö muodosti vuonna 1948 lääketieteen, uskonnon ja kasvatuksen asiantuntijoista koostuneen sukupuoli- ja siveellisyystoimikunnan, jonka tehtäväksi tuli hahmotella kouluihin uusi sukupuolikasvatuksen yleisohjelma. Toimikunta julkaisi kolme opasta: Perhekasvatusta tehostamaan: esitelmiä nuorisolle sukupuolikysymyksestä (1949), Lapsuus- ja nuoruusiän sukupuolinen kehitys ja kasvatus (1952) ja Perhekasvatusta kouluihin: kansa- ja oppikoulun perhekasvatuksen ohjelmat ja opetusopilliset ohjeet (1954).
Avioliitossa ehkäisy tai raskauden välttäminen julistettiin synniksi.
Sukupuoli- ja perhekasvatuksen avulla nuoret haluttiin valmentaa kunnioittamaan suvunjatkamisilmiötä ja valjastamaan seksuaaliviettinsä palvelemaan tervettä ja tuottavaa perhe-elämää. Käytännössä tämä tarkoitti ehdotonta pidättäytymistä ennen avioliittoa, kun taas avioliitossa ehkäisy tai raskauden välttäminen julistettiin synniksi. Lapsuus- ja nuoruusiän sukupuolinen kehitys ja kasvatus ‑teoksen kirjoittajien Asser Stenbäckin ja Lauri Pautolan mukaan nuorista oli kasvatettava ”kansalaisia, jotka on oikein valmennettu uusien kotien perustajiksi, huoltajiksi ja lasten kasvattajiksi”.
Valtion agendana oli siis kasvattaa nuorista ensi sijassa lisääntyviä perheihmisiä, isiä ja äitejä – eikä käytetty kieli ollut lainkaan hienovaraista tai neutraalia. Perhekasvatusta kouluihin ‑teoksessa nuoren elämää verrattiin kristallimaljakkoon, jonka pirstaloituminen huonon käytöksen seurauksena johtaisi elämän ”lopulliseen tuhoon”. Niitä arvoja, joita tuli noudattaa tämän kristallimaljan pelastamiseksi, julistettiin puolestaan Perhekasvatusta tehostamaan ‑teoksessa suorastaan paatokselliseen sävyyn:
Hyvä koti perustuu työn kunnioitukseen, isänmaanrakkauteen ja jumalanpelkoon. Nämä arvot ovat esi-isämme antaneet meille kalleimpana perintönään. Niitten varassa me kasvamme hyviksi ihmisiksi ja kelvollisiksi kansalaisiksi ja ne meidän on jätettävä pyhinä jälkeentulevillemme.
Isän ja äidin rooleja pidettiin opetusministeriön oppaissa luonnollisina ja ihmisen henkisen tasapainon kannalta terveellisimpinä. Tämä vaikuttaa olevan oletuksena myös isä- ja äiti-sanoja koskevassa kansalaisaloitteessa, jossa halutaan puolustaa lapsen oikeutta äitiin ja isään, minkä väitetään perustuvan lääketieteeseen ja biologiaan vastakohtana ”sukupuoli-ideologialle”.
Vanhemmuus syynissä
Miksi lainsäädäntökieli sitten nähdään niin uhkaavana isyydelle ja äitiydelle, jos niissä on kyse biologian määräämästä väistämättömästä tosiasiasta? Miksi tarvitaan kokonaisia kirjoja opastamaan ihmisiä suorittamaan heidän niin luonnollisia roolejaan oikein? Eikö niiden pitäisi luonnistua itsestään?
Opetusministeriön seksuaalikasvatusoppaissa erityisesti naiset olivat elämän pienimpiä yksityiskohtia erittelevän ohjauksen kohteina. Tytön oli jo nuoresta saakka valmennettava ja hoivattava ruumiinsa ja mielensä äitiyskoetukseen – siis luontaiseen kutsumukseensa, kuten Perhekasvatusta tehostamaan ‑teoksessa kerrotaan:
Naisen terveydestä riippuu näet ratkaisevasti hänen kykynsä saattaa maailmaan uusia terveitä ihmistaimia. Äitiys on jokaisen naisen suuri kutsumus, mutta kuinka tärkeä onkaan terveys tämän kutsumuksen täyttämiselle! Vaalikaa siis terveyttänne oman ja tulevien sukupolvien onnen nimessä.
Teosten naiskuva on muutoinkin ehdottoman kaksinapainen. Kuvauksissa tuodaan esille niin fyysisen kunnon kuin ulkoisen olemuksenkin vaikutuksia. Liikuntaa oli harrastettava, jotta synnyttäminen olisi helppoa, ja kynsiä tuli huoltaa, sillä naisen huonosti hoidetut, ”surureunaiset” kynnet olivat vastenmieliset ja antoivat ymmärtää, että nainen tulisi pitämään kotinsa ja lapsensa yhtä likaisina kuin kyntensäkin. Eihän nainen halunnut päätyä ”miehenkipeäksi, pahansuopeaksi ja kateelliseksi vanhapiikatyypiksi.”
Nainen oli luontaisesti, suorastaan biologisesti siveellinen ja passiivisen hoivaava äitihahmo.
Naisen ulkonäköä pidettiin niin tärkeänä, koska hänen oletettiin olevan lähtökohtaisesti passiivinen miehen valloituskohde. Oppaiden mukaan naisella ei ollut seksuaalista halua, ellei joku ulkopuolinen sitä varta vasten herättänyt. Nainen oli luontaisesti, suorastaan biologisesti siveellinen ja passiivisen hoivaava äitihahmo, jolloin turmioon hairahtaminen esimerkiksi harrastamalla irrallisia suhteita ei kummunnut hänestä itsestään, vaan ulkopuolisista miehisistä vaikutteista. Esimerkiksi Perhekasvatusta kouluihin ‑teoksessa muistutetaan seurausten olevan kuitenkin aina naisen vastuulla, sillä esimerkiksi raskaudenkeskeytys katsottiin rikolliseksi:
On muistettava, että avioton äiti ei aina ole mikään holtiton luonne, sairasmielinen tai vajaamielinen yksilö. Hän on vaikean sisäisen kamppailun käynyt henkilö, joka rohkeasti on päättänyt pitää lapsensa eikä ole yrittänyt rikollista keskenmenoa. Hänellä on äidin vastuuntuntoa.
Miehistä oppaissa puhutaan ristiriitaiseen sävyyn. Perhekasvatusta tehostamaan ‑teoksen mukaan luonto on varannut miehelle ”ritarin ja valloittajan, mutta myös viettelijäin ja turmiontuojan mahdollisuudet”. Etenkin nuorten poikien oletettiin kamppailevan hallitsemattoman seksuaalivietin kourissa ja pyrkivän valloittamaan naisia seurauksista välittämättä. Miesten seksuaalisesti holtitonta ja vaarallistakin käytöstä pidettiin luonnonvoimana, jota ei voinut tai jota ei haluttukaan erityisemmin suitsia tai kontrolloida.
Naisten kohdalla tilannetta pidettiin täysin päinvastaisena. Ainoastaan ”sairaalloiset” miehisen seksuaalisuuden muodot kuten itsetyydytys ja homoseksuaalisuus ansaitsivat oppaissa enemmän huomiota, sillä niiden katsottiin uhkaavan kansakunnan lisääntymistä ja voimistumista. Vasta kun miesten ”pursuava sukupuolisuus” uhkasi lapsiluvun kasvattamista, oli se ongelmallista.
Vaikka isyyteen kiinnitettiin oppaissa vähemmän huomiota kuin äitiyteen, myös oikeaoppiseen isyyteen annettiin ohjeita. Perhekasvatusta tehostamaan ‑teoksessa isien oletettiin olevan etäisiä, joten heitä piti erikseen kannustaa viettämään lastensa kanssa aikaa:
Ymmärtämätön on se isä, joka on niin kiinni kokouksissaan ja omissa harrastuksissaan, että hän laiminlyö tämän korvaamattoman edun olla lastensa uskottu ystävä.
Stenbäckin ja Pautolan mukaan mies oli kuitenkin toissijainen vanhempi, sillä nainen oli sekä ruumiillisesti että henkisesti kehittynyt lapsen synnyttäjän ja kasvattajan tehtävään.
Kieli turvaa oikeudet
Isä- ja äiti-sanoja puolustavan kansalaisaloitteen taustalla on samankaltaisia sukupuoleen liittyviä oletuksia ja ihanteita kuin 1950-luvulla. Aloitteessa äidin läheistä tunnesidettä lapseen korostetaan ja halutaan erityisesti vaalia, kun taas isyyteen liitetään mielikuva sitoutumattomuudesta. Aloitteessa on lopulta kyse pyrkimyksestä säädellä käytöstä ja määritellä oikeanlaista vanhemmuutta, jonka raamit ovat varsin ahtaat. Kuten oppaissakin, panokseksi on asetettu Suomen tulevaisuus ja lasten terveys. Tämä on kieltämättä tehokasta vaikuttamista.
Sodanjälkeisten oppaiden kielenkäyttö saattaa herättää nykylukijassa huvittuneisuutta. Melko karmaisevaa siitä kuitenkin tekee se, että oppaat olivat opetusministeriön – jonka nykyilmentymän hallinnonalalla myös Kotus toimii – tuottamaa opetusmateriaalia herkässä iässä oleville lapsille ja nuorille. Kun annetaan vain yksi mahdollinen normaalin ja oikean elämän muotti, vaatii aikamoista syyllistämistä, moralisointia ja arvottamista sulloa ihmiset ja kaikki heidän monimuotoisuutensa näihin kaavoihin. Perhekasvatusoppaissa tämä näkyy kaiken normista ja halutusta poikkeavan leimaamisena epänormaaliksi ja sairaaksi samalla kun ihanteen saavuttaminen vaatii kohtuutonta mukautumista ja oman käytöksen vahtimista.
Olen ylpeä saadessani työskennellä virastossa, jossa viranomaiskielen yksitulkintaisuuteen ja yhdenvertaisuuteen kiinnitetään huomiota, sillä se ei, kuten lähihistoriakin osoittaa, ole itsestäänselvyys. Enemmistön, isiksi ja äideiksi itseään kutsuvien, asema yhteiskunnassa ei lainsäädäntökielen uudistamisen myötä heikkene. Sen sijaan se takaa kaikille vanhemmille ja lapsille heille kuuluvan sosiaaliturvan.
Eiköhän yhä useampi uskalla sen perheen sitten perustaa.
- Perhekasvatusta kouluihin: kansa- ja oppikoulun perhekasvatuksen ohjelmat ja opetusopilliset ohjeet. Kouluhallitus, 1954.
- Asser Stenbäck ja Lauri Pautola: Lapsuus- ja nuoruusiän sukupuolinen kehitys ja kasvatus. Otava, 1952.
Senni Anttila työskenteli hallinnon harjoittelijana Kotimaisten kielten keskuksessa kesällä 2025. Hän on tutkinut historian pro gradu ‑tutkielmassaan opetusministeriön siveellisyystoimikunnan seksuaalikasvatusoppaiden sukupuoli- ja seksuaalikäsityksiä.