”Helmi Cuulla, joca nijncuin helmi helotta ia paista” kirjoittaa Laurentius Petri vuonna 1644 painetussa teoksessaan Selityxet Joca-Päiwäisten Huomen- Ehto- ia Ruocalucuin eli siunausten. Kirjoittaja oli oivallisesti helmikuun etymologian jäljillä, sillä kuukausi juontaa nimensä puiden oksiin muodostuvista jäähelmistä.
Mystisiä helmiä ja lainattuja päärlyjä
Helmelle on suomen kielessä olemassa synonyymi päärly. Sanoilla on ilman muuta eri alkuperät.
Sanalle helmi on vastineita lähisukukielissä (muun muassa karjalan helmi, vatjan elm ja viron helmes), mutta sanavartalon alkuperä on tuntematon. Taustalla saattaa olla jäänne sittemmin kadonneesta Itämeren alueen alkuperäiskielestä.
Päärly taas on epäilemättä samaa alkuperää kuin englannin pearl ja saksan Perle. Suomen kieleen sana on aikanaan rantautunut ruotsin kautta keskialasaksasta.
Päärly käsitetään nykykielessä vanhahtavaksi. Vanhassa kirjakielessä sana oli kuitenkin aivan neutraali ja jopa helmeä yleisempi, mutta eroavatko sanojen käyttöalat ja -tavat toisistaan? Otetaan selvää!
Koska helmikuun nimen alkuperä – ainakin nykytiedon valossa – on suhteellisen selvä, en aio pureutua sanan etymologiaan syvällisemmin. Sen sijaan matkaan vanhimpiin kirjallisiin suomenkielisiin lähteisiin ja niiden helmeilevään sanastoon.
Helmiä, kyyneliä ja rukousnauhoja
Vanhan kirjasuomen sanakirjan (VKS) helmi-artikkeli on lyhyt ja ytimekäs. Siinä on niin kutsuttu pääryhmä, joka kuvaa sanan varsinaista merkitystä ja johon sisältyy jo blogin alussa mainittu sitaatti Laurentius Petriltä vuodelta 1644. VKS:ssa pääryhmä on ilman selitettä, sillä sanan merkitys vastaa nykykielen perusmerkitystä.
Pääryhmän alta löytyy kaksi käyttöalaryhmää: erik. (erikoistunutta käyttöä) sekä kuv. (kuvallista käyttöä). Erikoistunutta helmen tapauksessa on sanan käyttö rukousnauhasta. Monikkomuotoisena sana merkitsee tällaista useista helmistä koostuvaa helminauhaa:
Ne helmet cuin heillä [katolilaisilla] owat – – osottawat heidän sokiudens (Sor 1621 a4b)
Kuvallisesti sanaa käytetään vanhassa kirjasuomessa kyynelistä. Seuraava esimerkki on poimittu Josephus Kolckeniuksen sururunosta, jossa helmi ja päärly esiintyvät sulassa sovussa perätysten:
Ohho Wuotta waikiata – – Caickein cowin Colmas Hetki! Helmein hatkan wieriskellä, Pärlyin Poskelle pudella (Kolck 1698 D4a)
Sanat sopivat runoon kuin nenä päähän. Ne istuvat säkeiden alkusointuihin, ja päärly toimii helmen toisintosanana.
Perli, perly, perlö, pärly vai päärly?
Päärlyä ei VKS:sta vielä löydy, ja ikävä kyllä lukija joutuu odottamaan marraskuun lopulle ennen kuin pääsee tuohon sana-artikkeliin tutustumaan. Artikkelin käsikirjoitus on kuitenkin jo pitkällä, joten tässä malttamattomimmille muutamia maistiaisia tulevasta päärly-artikkelista.
Päärly-sanan perusmerkitystä havainnollistavat kymmenet aineistosta poimitut sitaatit. Sitaatistoa on Mikael Agricolan teoksista aina 1800-luvun alkuun saakka.
quin hen leusi yhden callijn Perlyn, meni hen pois, ia myi caiki mite henelle oli, ia osti sen (A II 60)
Crunu muutamilla calleill kiweill ia pärlyill cochtullisest pandu (As 1664c A3b)
O taiwan coreus! Ja corkia cauneus! Sill pärlyill caunistetut, Sun Portis on (WK 1701 274:9)
Seitzemännellä ja kahdexannella wuorokaudella owat märkäpäät kahta kertaa isommat, pärlynkaldaiset muodostansa (Alm 1805 B2b)
Siinä missä helmi-sanalla on vanhassa kirjasuomessa vain yksi kirjoitusasu, on niitä päärlyllä peräti viisi: perli, perly, perlö, pärly ja päärly. Sanakirjan toimitusperiaatteiden mukaisesti hakusanat nykykielistetään, ja päähakusanaksi valikoituu päärly. Muista kirjoitusasuista laaditaan viitehakusanat pääartikkeliin.
Kuvallisia päärlyjä
Perusmerkityksensä ohella myös päärlyllä on monenlaista kuvallista käyttöä. Kuvallisesti sanaa käytetään esimerkiksi kyynelistä samaan tapaan kuin helmeäkin. Tässä merkityksessä sana esiintyy samaisessa Kolckeniuksen sururunossa, josta on poimittu sitaatti myös helmi-artikkeliin (ks. muutama rivi ylöspäin).
Päärly-artikkelissa komeilee seuraava Agricolan kääntämästä Uudesta testamentista (1548) poimittu sitaatti, joka lienee useimmille tuttu, vaikka ei olisi koskaan Raamattua avannutkaan:
elket teiden perlöien heittekö sikaden eteen (A II 38, Matt. 7:6)
Sitaatin päärlyt eivät oikeastaan sanatasolla ole kuvallisia: tekstin sisäisessä maailmassa päärlyjä heitetään sioille. Kokonaisuus hahmottuu kuitenkin allegoriseksi, sillä sanonnalla tarkoitetaan sitä, ettei kalliita asioita tulisi antaa tahoille, jotka eivät ymmärrä niiden arvoa. Sanonta on jäänyt kieleen elämään, ja sen muunnelmiin voi törmätä niin kirjoissa, elokuvissa kuin muuallakin populaarikulttuurissa.
Niin ikään seuraavissa esimerkeissä päärlyllä tarkoitetaan korvaamattomia ja arvokkaita yksilöitä tai asioita:
Teme Euangelium ombi mös se callis Perlö (A II 61 jälk.)
tämän hywän tawaran, ia callin pärlyn – – Tämän suloisen [Augsburgin] Tunnustoxen, olen minä – – caickein nöyrimmäst Suomexi käändänyt (Raum 1651a E4)
[Syntiinlankeemuksesta:] se ihana Taiwan Pärly ja Jumalan Cuwa myytin pois yhden omenan edest (Weg 1749 431)
Christuxen tundeminen oli heille [Itämaan tietäjille] yxi kallis pärly, jota he etseit, ja ei laanneet, ennen kuin he sen löysit (Francke 1780 76)
Korvaamattoman arvokas voi siis olla niin evankeliumi, tunnustuskirja, taivas kuin Kristuksen tunteminenkin. Kuvallista käyttöä sanalla on ollut läpi sen kirjallisen historian.
Kuitenkin vielä sananen helmikuusta
Palataan vielä hetkeksi helmikuuhun, vaikka lupasinkin olla kajoamatta sanan etymologiaan. Suomen kieli nimittäin rikkoo useissa muissa kielissä hyväksi havaitun kaavan ja nimittää vuoden toista kuukautta omaperäisesti helmikuuksi.
Latinan kielen sanaan februum (’puhdistus’) pohjaavaa nimeä sitä vastoin löytyy kaukaa mutta myös läheltä: englannin February, ruotsin februari, saksan Februar, mutta myös viron veebruar.
Kirjallisissa suomenkielisissä lähteissä helmikuu esiintyy jo Agricolan Rucouskirian (1544) kalendaariossa. Siellä nimi tosin on genetiivialkuinen helmenkw. 1700-luvun kirjasuomesta löytyy muutamia tapauksia, joissa helmikuuta on nimitetty februariukseksi tai februariuskuuksi. Näissäkin tapauksissa rinnalla esitetään omaperäinen nimi helme- tai helmikuu.
Miksei päärlykuu?
Kiinnostavaa on, että vuoden toisen kuukauden nimeksi on jo 1540-luvulla vakiintunut omaperäinen helmikuu, mutta Agricolan teoksista helmi-sanaa ei muista yhteyksistä löydä – ei sellaisenaan eikä muiden yhdyssanojen osana. Ensimmäisen kerran kirjasuomessa helmi esiintyy itsenäisenä sanana Eerik Sorolaisen Postillassa vuonna 1621.
Mutta miksi helmikuu eikä esimerkiksi päärlykuu? Kun Agricolan Rucouskirian kalenteriosiota selailee, voi huomata, että nykykielessäkin käytetyt, omaperäiset kuukausien nimet ovat olleet jo tuolloin johdonmukaisesti käytössä. Poikkeuksiakin tosin on: elokuuta Agricola nimittää mätäkuuksi ja joulukuuta talvikuuksi.
On perusteltua olettaa, että kuukausien nimet ovat vakiintuneet kansankieleen jo ennen kirjoitettua suomen kieltä. Päärly sen sijaan lienee lainautunut suoraan kirjoitettuun kieleen raamatunkäännöstyön yhteydessä. Siinä vaiheessa, kun päärly on lainautunut suomen kirjakieleen, helmikuu on ollut jo niin juurtunut vuoden toisen kuukauden nimeksi, ettei uudelle suomennokselle ole nähty tarvetta.
Vaikka kirjasuomessa helmi onkin itsenäisenä sanana nuorempi kuin päärly, helmi on saattanut säilyä puhutussa suomen kielessä muistomerkkinä tuntemattomasta ja jo kadonneesta Itämeren alueen alkuperäiskielestä. Siispä nimeksi tuli ja jäi juuri helmikuu – ei päärlykuu eikä februum-sanueen jälkeläinen.