”Kielitaito, kielitieto ja kielitietoisuus luovat vankan pohjan menestyvälle yhteiskunnalle. Tarvitsemme syvenevää kieliviisautta ja kielisivistystä.” Näin arvioivat opetusministeri Anders Adlercreutz ja Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) johtaja Leena Nissilä jokin aika sitten julkaistussa artikkelissaan.
Painavia sanoja, harkittuja ajatuksia, yhteinen asia. Löysikö viesti yleisönsä?
”Paljon hienoja ajatuksia”
Kotimaisten kielten teemavuoden johdosta kirjoitettu artikkeli julkaistiin sekä opetus- ja kulttuuriministeriön sivuilla että Kotus-blogissa. Artikkelin ajatuksia nostettiin esiin esimerkiksi Kauhajoki-lehden Näkökulma-jutussa ja Uuden Suomen Puheenvuoro-blogissa sekä monissa sosiaalisen median viesteissä. Opetushallituksen Linkedin-päivitystä aiheesta kommentoitiin näin: ”Kannattaa lukea koko blogiteksti, jossa on paljon hienoja ja tärkeitä ajatuksia.”
Kotus.fi-sivustolla vierailtiin jutun julkaisupäivänä 2. maaliskuuta yli 3 000 kertaa. Aiheesta tehdyt suomen- ja ruotsinkieliset mediatiedotteet on uutishuoneessamme avannut noin 500 toimittajaa, toimitussihteeriä, toimituspäällikköä, päätoimittajaa ja niin edelleen.
Ehkä tekstistä on sen lukeneille tai silmäilleille jäänyt itämään ajatuksia, jotka versovat myöhemmin uusiksi teksteiksi. Monestihan käy niin, että verkossa julkaistun artikkelin ajatuksiin törmää jälkeenpäin aivan muissa yhteyksissä, vieläpä niin, että alkuperäistä lähdettä ei enää mainita.
Mentiinkö kuitenkin mönkään?
Adlercreutzin ja Nissilän tekstin ajatukset löysivät siis lukijoita ja ymmärtäjiäkin. Mutta laajoja kansanjoukkoja kirjoitus ei ehkä ole kovin hyvin tavoittanut – vielä.
Tarjosimme tekstiä vapaasti julkaistavaksi eri tiedotusvälineissä. Ajatuksena oli, että medioilla olisi näin tasapuolinen mahdollisuus julkaista kirjoitus ja herättää keskustelua sen näkökulmista sekä osallistua siten kotimaisten kielten teemavuoden viettämiseen.
Mutta tarjoukseemme ei tartuttu. Tässä mielessä viestintäoperaatiomme siis epäonnistui. Meni mönkään, kuten ennen sanottiin. (Mönkä on murresana, jonka alkuperä on tuntematon. Ks. Suomen etymologinen sanakirja. Toim. huom.)
Operaation osasyyllisenä jäin miettimään, miksi tuollainen syvä, pohtiva ja kannustava kielikirjoitus ei ylittänyt journalististen medioiden julkaisukynnyksiä. Ymmärrän kyllä, että teksti saattoi olla pitkähkö ja että mediat haluavat julkaista mieluummin itse hankittua tai tuotettua materiaalia kuin kaikille yhteistä ja avointa.
Mutta ehkä muitakin syitä julkaisematta jättämiseen oli. Mietitäänpä hetki niitä.
Ei mitään jyrähdettävää?
Kun pohdimme tekstin teemoja Kotuksessa, kävimme keskustelua muun muassa siitä, millainen opetusministerin ja Kotuksen johtajan viestin kärjen pitäisi olla, jotta asialle saataisiin näkyvyyttä. Villeimmissä mielikuvissamme näimme jo kissankorkuiset lööppiotsikot: ”Opetusministeri jyrähti” ja ”Kotus hurjana”.
Opetusministeri jyrähti! Kotus hurjana!
No emme nähneet. Käsitämme Kotuksessa ja Opetushallituksessa toki, että ylisanoilla ja klikkiotsikoilla voi saavuttaa hetkellistä suosiota ja erityisesti somenäkyvyyttä, mutta niiden tavoittelu ei ole viisasta, ei ainakaan, kun kyse on asiantuntijavirastosta. Ja kyllä, tämänkin artikkelin pohjatöihin osallistui useita Kotuksen asiantuntijoita.
Etenimme siis tälläkin kertaa viestinnässämme toista polkua. Sitä merkityspolkua viitoittavat sellaiset adjektiivit kuin asiallinen, luotettava ja arvostava. Sen polun päästä harvemmin löytyy mediaseksikästä mustavalkomateriaalia lööppi- ja somekohumyllyyn.
Sittenkin liian vaikeita sanoja?
Mikä on jutun pihvi? Onko lihaa luiden päällä? Missä villakoiran ydin? Onko koukkua?
Kun sellaiset arvovaltaiset ihmiset kuin opetusministeri ja Kotuksen johtaja yhdessä kirjoittavat kaikelle kansalle kielestä, on ymmärrettävää, että teksti ei voi rakentua lillukanvarsista – eikä varsinkaan takertua niihin. Pitää keskittyä olennaiseen ja väkisinkin myös isoihin teemoihin. (Lillukka on rönsyilevä kasvi, ja lillukanvarsiin sotkeutuminen viittaa epäolennaisiin asioihin sotkeutumiseen. Ks. Kielitoimiston sanakirja. Toim. huom.)
Tällä kertaa tekstiä rakennettiin monille jo tuttujen käsitteiden kielitaito, kielitieto ja kielitietoisuus varaan, mutta samalla tuotiin pohdittavaksi ehkä uudemmat käsitteet kieliviisaus ja kielisivistys. Kyllä, abstrakteja ovat ja vaativat avaamista. Artikkelissa niitä mielestäni ansiokkaasti avataankin.
Ymmärtääksemme muuttuvaa maailmaa ja esimerkiksi moninaistuvaa kielimaisemaa sekä ihmisten vaihtelevia kielitilanteita tarvitsemme myös uudenlaista käsitteellistämistä ja – uusia sanoja. Parhaimmillaan uudet sanat avaavat tietä uusille ajatuksille.
Haluammeko ymmärtää oikein?
Oma suosikkini artikkelin painavista sanoista on kielisivistys. Olenhan sivistyshallinnon työntekijä.
Tunnustan, että tässä kohtaa minulla oli aivoni pelissä, kun asiaa aprikoitiin ja tekstiä tuumailtiin. Sydänkin. Ehkä voidaan kärjistää, että (kieli)viisaus viittaa aivoihin, (kieli)sivistys sydämeen? (Tiedän kyllä, että sydämestä ei löydy aivojen kaltaisia kielen mahdollistavia rakenteita, mutta taidan viitata tässä sydämellä sieluun tai muuhun sisimpään. Toim. huom.)
Kielisivistys on yksinkertaisesti ihmisen ainutlaatuisuuden ja hänen kielensä kunnioittamista. Näin sitä määrittelevät Adlercreutz ja Nissilä: ”Kielisivistys on kielten ja kielenkäyttäjien sekä erilaisten kielitaitojen arvostamista. Se on halua ymmärtää oikein ja taitoa kannustaa yrittämään. Se on luottamusta toisen kehittyvään kielitaitoon ja sen tiedostamista, että kieltä oppiva ymmärtää aina enemmän kuin osaa itse tuottaa.”
Jos tämä kamala mustavalkoinen aikamme jotain kaipaa, sivistystä. Jos usein kärjekkääksi äityvä kielikeskustelu jotain kaipaa, kielisivistystä. Etsitään ja löydetään yhdessä hyvin viitoitettuja polkuja ja kiinnostavia reittejä merkityksiin.
