Aikamme on sotaisa. Sota on jokapäiväinen uutisemme ja olotilamme. Puheitamme ja kirjoituksiamme luonnehtii sana sotasuma.
Käymme jatkuvaa merkityssotaa sanoillamme, kuvillamme, viesteillämme. Samalla kielemme täyttyy puheella monenlaisista sodista.
Kun sotapuhe vyöryy ylitsemme monista tuuteista, huomaamme, että sota sanakirjan ensimmäiseksi määrittämällä tavalla ’suurten yhteisöjen (vars. valtioiden) välisenä organisoituna aseellisena taisteluna, sotatilana’ ei ehkä olekaan enää se tavallisin tai edes ensisijainen sanan käyttötapa. Sodan käyttötavat ovat monipuolistuneet, sen merkitykset ovat laventuneet ja osin lieventyneetkin. Sota on tavallistunut, luonnollistunut, normaalistunut.
Aivan varmasti sodan käyttötavat ja merkitykset ovat myös viihteellistyneet. ”Sota on kaunis, siinä on voimaa”, arveli Hector jo 1987 järisyttävän vaikuttavalla Nuku idiootti -albumillaan. Sotapuhe tuntuu vetävän ja myyvän.
Muun muassa tällaisia sotia meillä on ollut käynnissä tai on parhaillaan menossa: karkkisota, sote-sota, koulusota, sukupuolisota, lehtisota, kahvisota, bensasota, viinasota, laskiaispullasota. Näitä on lähes loputtomasti. Tuoreimpana tietenkin hintasota uuskielisine halpuuttamisineen.
Näyttää siltä, että sodaksi voidaan nimetä lähes mikä tahansa kamppailu, kisailu ja kahden- tai monenvälinen vääntö. Joissakin tapauksissa voisi ehkä puhua ylinimeämisestäkin. Överiksi menee?
Mitähän sotaisuus ja kielellinen sodittelu oikein kertovat aikamme hengestä? Kun seuraa lasten ja nuorten puuhastelua, heidän maailmansa näyttää sotaisalta monella tavalla. Ei vähiten peli- ja mielikuvitusmaailma, jossa aika usein on kyse jonkin sortin eloonjäämistaistelusta.
No, osattiin sitä toki sotaleikit ennenkin, en sillä sano. Mutta ne olivat kyllä toisenlaisia. Kaivettiin poteroita ja ammuttiin ritsoilla. Saattoi tulla haavoja, kuhmujakin. Juostiin pitkin pöpelikköjä ja kiljuttiin. Lumisodassakin oli, no, totinen tappamisen meininki tahkopihkalamaisessa ja juhamietomaisessa hengessä.
Sota ei kulkenut kännykkänä taskussa eikä lapsilla mustelmana mielessä. Sodan kokeneet jurottivat ja väliin jurnuttivatkin keskuudessamme. Sodan nimeä ei turhaan mainittu.
Tätä nykyä sekalainen sotapuhe pursuu paikoin yli äyräitten. Tapaa jopa sotasöpöilyä: Kuinka ihkua onkaan seurata kokkisotaa tai viidakon tähtösten santasotaa. Tai osallistua selfiesotaan. Tai elää hengessä mukana suksisankareittemme latusotaa.
Kaiken suloilun keskellä ei ehkä sovi unohtaa niitä varsinaisia sotia, joissa ihmiset kuolevat oikeasti – joissa ihmisellä on vain yksi ”heltti” eli elämä. Eipä meille ehkä anneta mahdollisuuttakaan unohtaa, jos uutisia seuraamme. ”Tulee sota ja veriset vaatteet”, tiesi vanha kansakin.