Kirjahyllyn uumenista käteen sattui Lauri Kettusen vuonna 1934 painettu suomen kielen oppikirja, Suomen kielioppi. Tartuin vaatimattoman näköiseen teokseen uteliaana ja hieman ennakkoluuloisena. Kaukaisilta opiskeluajoilta Kettuseen nimeen oli tarttunut jotain epämääräistä; joku opettajista lienee ollut asialla! Kettusen kuuluisin teos, Suomen murrekartasto, tuskin oli syynä vihjailuihin.
Löytämäni Suomen kieliopin nimilehdellä on omistuskirjoitus: ”Tohtori A. Rosenqvistille ystävyydellä tekijä”. Yritin kaikkitietävästä netistä selvittää, kuka herra Rosenqvist oli. Varmuutta en saanut, mutta epäilyni kohdistuvat aikalaiseen, kuuluisan Norssin suomen ja venäjän kielen opettajaan. Lauri Kettusesta Internet sen sijaan antoi runsaasti tietoa. Kuopion kaupunginkirjaston nettisivuilta löytyi lyhyt kuvaus, joka paljasti Kettusen olleen sekä tiedemies että kirjailija, joka kirjoitti salanimellä Toivo Hovi opettavaisia tarinoita. Toinen lähde taas kertoi Kettusen kirjoittaneen rakkausrunoja viron kielellä ja olleen aktiivisena vaikuttajana mukana perustamassa Tarton yliopistoa. Jenni Puolakan gradu selvitti heimoaatteen konkretisoitumista Lauri Kettusen työssä ja ajattelussa.
Mielenkiintoinen mies.
Entäpä oppikirja? Jo tekijän alkusanat kertovat tekijän näkökulman. Kyse ei tässä oppikirjassa ole vain suomen kielen kieliopin systemaattisesta kuvauksesta, vaan koko ajan mukana on heimoaate. Harjoitusten esimerkkitekstit sisältävät moraalisesti kasvattavia pikku tarinoita suomalaisista ja heidän veljeskansoistaan. Tietoa annetaan varsinkin eestiläisistä (Kettunen ei puhu virolaisista), liiviläisistä ja vepsäläisistä. Isänmaallinen paatos sopii mihin tahansa yhteyteen, esimerkiksi konditionaalin tunnistamiseen: ”Jos joku olisi ennen suurta maailmansotaa sanonut, että Suomen ja Eestin veljeskansat pääsevät pian irti Venäjästä, ei sitä olisi uskottu. Mikäpä kansa ei itsenäisyyttä toivoisi ja uhraisi vaikka mitä sen saavuttamiseksi, jos vain mahdollisuuksia vähänkin ilmenisi, mutta sellaisia mahdollisuuksia ei näyttänyt silloin olevan.” Ei objektiakaan opita ilman heimoyhteyden korostamista: ”Hän, nuori suomalainen soturi, oli rientänyt auttamaan Eestin veljeskansaa, kun sen vapautta uhkasi vaara. Elämänsä hän oli valmis antamaan, itseään hän ei säästänyt, ja usein hän oli katsonut kuolemaa silmiin tulisissa taisteluissa.”
Yllättävän modernia on Kettusen kieliopin kontrastiivinen tarkastelutapa. Suomen ja viron kielen yhtäläisyyksiä ja eroja tuodaan esiin kaiken aikaa – mukana luonnollisesti lounaismurteiden ja viron kielen läheisyys. Hän itse perustelee esipuheessaan valintaa toivoen sukukielten virittävän ”harrastuksen kielioppia kohtaan”.
Oppikirjoja itsekin laatineena ei voi kuin ihailla teoksen perusteellisuutta ja avointa asennemuokkausta. Oppikirjat ovat aina aikansa tuotteita. Ne välittävät arvoja ja asenteita, joko tarkoituksellisesti tai tiedostamatta.
Lauri Kettunen epäilemättä tiesi, mitä oli tekemässä.