Olen pitkään yrittänyt lopettaa, tai ainakin vähentää. Puhun sosiaalisen median käyttämisestä, en tupakoinnista, ja antanette tämän maailman väsyneimmän vertauskuvan anteeksi, kun luette vähän pidemmälle.
Otetaan tässä annettuna se itseinho, joka syntyy, kun on selannut puoli tuntia loputonta syötettä. Pidetään lisäksi selviönä, että suurin osa algoritmien tuuppaamasta sisällöstä on nykyään kognitiivisesti arveluttavaa höttöä.
Mutta kun se kaveri käryttää siinä vieressä.
Sensorista haittaa
Kuka nauttii vieruskaverin käryistä? Ei kukaan tervekeuhkoinen, eikä varmasti myöskään se, joka yrittää itse tumpata lopullisesti. Ei tee myrkky hyvää kenellekään.
Nykyään on käsittääkseni olemassa sellaisia alan valmisteita, jotka eivät tuota käryä tai muuta sensorista haittaa kanssaihmisille. Ja kas kummaa, vastaavia ratkaisuja löytyy myös somen suhteen: kuulokkeet.
Harva asia on kognitiivisesti yhtä hajottavaa kuin passiivinen somettaminen. Kuvittele: Olet vihdoin kerännyt tarpeeksi mielenlujuutta ja laskenut oman luurisi alas. Yrität hengittää syvään, olla vain ja ihmetellä. Huomaat iloksesi, kuinka linnut niin laulavat, ja alat rentoutua. Ja sitten vieressäsi joku luukuttaa monotonisia ja koneäänellä luettuja tai muuten rasittavia videoita jonkun somemoolokin syövereistä.
Hengästyttävää tauhkaa
Myös puolikkaiden puheluiden kuunteleminen junassa tai bussissa on raskasta. Tämän muinaisen ilmiön hyvin tiedämme ja muistamme. ”Siis minkä se söi? Eihän se voi sulaa vatsassa! Aa, no siinä tapauksessa.” Yritäpä sulkea tällaista aukkoista keskustelua pois mielestäsi. Tällaisia puheluita kuitenkin sietää aivan eri tavalla, sillä siinä kaksi elävää ihmistä vaihtaa tietoa keskenään, harrastaa kommunikaatiota. Niin kauan kuin keskustelijat ottavat ympäristön ja muut ihmiset tarpeeksi hyvin huomioon, niin kyllähän maailmaan puhetta mahtuu.
Toisin on monotonisten höpötysvideoiden kanssa. Tai kyllähän niitäkin maailmaan mahtuu, mutta tarvitseeko mahtua? Nämä ovat uskomattoman hengästyttäviä. Jostain syystä iso osa videoista on nykyään editoitu siten, että puheen virta ei katkea sekunniksikaan. Faktasta toiseen, kohtauksesta toiseen, kukaan ei pysähdy hengittämään. Pahimmillaan puhenopeutta on vielä ruuvattu ”ahdistunut maaorava merihädässä” ‑stressitasolle.
Vanha käpy
En osaa sanoa, mitä nämä videot tekevät katsojilleen. Ehkä eivät mitään. Kuunteleehan moni äänikirjojakin eri nopeuksilla, ja lukeminen vasta nopeaa voi monella ollakin. Ehkä tässä itselläni sekoittuvat vellit ja kanat, ja olen enemmän huolestunut videoiden sisällöstä. Tai ehkä olen vanha käpy: olen lukenut kaikki netin urbaanit legendat läpi jo kultaisella 2000-luvulla, joten ärsyynnynkö vain siitä, että nuoriso törmää niihin vasta nyt ja kätevässä videomuodossa?
Mikään ei kuitenkaan muuta sitä, että jos istun väsyneenä työmatkalla julkisessa kulkuneuvossa, tai muuten lepoa ja rauhaa vaativassa ympäristössä, minua kuormittaa suunnattomasti, jos joudun kuluttamaan passiivisesti levotonta sisältöä. Musiikki vielä menisi, mutta sanat aktivoivat liikaa aivoja.
”Mies löysi lähistöltä vieraan luolan mies meni luolaan ilman, että kertoi siitä kenellekään luola oli hyvin kapea ja vaarallinen ensimmäisen mutkan jälkeen mies joutui ryömimään jo vatsallaan luola oli vain neljäkymmentä senttiä korkea vasta edellisenä vuonna luolassa oli kuollut nuori mies luolaa ei kuitenkaan ollut suljettu – –”
Asioita, sanoja. Tietoa? Sisältöä, kontenttia, ääntä.
Oogee brainrottia?
Ajattelisinko eri tavoin, jos vieruskaverin kännykästä kuuluisi monotonista urheiluselostusta? Tšehovin novelleja? Ääniviesti kaverilta? Merisää?
Ehkä ajattelisin. Vanha käpy.