Puhetta vihapuheen olemuksesta tulee nyt vastaan monista tuuteista. Viesti on selvä: vihapuhe on saatava loppumaan.
Euroopan neuvosto suositteli vastikään, että Suomen pitäisi lisätä vihapuheen vastaisia ponnistuksia. Muun muassa kaikki rasistiset toimet tulisi tuomita välittömästi. Erityisesti neuvosto kiinnitti huomiota sosiaalisen median kielenkäyttöön.
Myös johtavat poliitikkomme ja muutamat virkahenkilöt ovat tuominneet vihapuheen selväsanaisesti. Sisäministeri Paula Risikko on korostanut, että vihapuheelle, väkivallalle ja rasismille ”on oltava nollatoleranssi”. Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen on arvioinut, että puheet ”johtavat helposti fyysiseen väkivaltaan”.
Vihapuhekeskustelun selvää perusviestiä sävyttää usein kysymys vihapuheen olemuksesta. Esimerkiksi Helsingin nettipoliisien esimies Jarmo Heinonen on sanonut, että vihapuheeseen on vaikea puuttua, koska vihapuhetta ei ole määritelty rikoslaissa.
Sosiaalisessa mediassa ja erilaisissa julkisissa keskusteluissa tähän merkitys- ja määrittelyongelmaan on tartuttu tavan takaa. Miten kitkeä vihapuhe, jos emme oikein osaa päättää, mitä se on – mikä kaikki on vihapuhetta? Olisiko luotavissa jonkinlainen kriteeristö tai peräti työkalu, joka auttaa viranomaisia ja meitä kaikkia vihapuheen tunnistamisessa?
Vihapuhe on kieltä
Vihapuhe on puhetta, siis kielenkäyttöä. Puhe viittaa tässä mahdollisimman laajasti kaikkeen toimintaan, jossa kieli on jollakin tavalla osallisena merkitysten tuottamisessa. Puhetta ovat kaikki puhumiset, keskustelut, kirjoitukset – sekä näiden erilaiset lajit, muodot ja yhdistelmät.
Koska vihapuhe on kielenkäyttöä, se on myös merkityksiä. Vihapuheessa tuotetaan ja välitetään merkityksiä toisten ihmisten tulkittaviksi.
Kielessä luotavia merkityksiä on monenlaisia. Vihapuheessakin sekä kuvataan maailma ja ihmiset tietynlaisina (sisällöt) että otetaan kantaa asioihin (mielipiteet, arvottaminen) ja luodaan ihmisten välille erilaisia suhteita (vuorovaikutus, roolit). Puhetta arvioitaessa merkityksiin tulisikin kiinnittää huomiota monista näkökulmista.
Vihapuhe on puhetta, jota leimaa viha. Puhuja tai kirjoittaja voi tuottaa vihamerkityksiä, kuulija tai lukija voi tulkita vihamerkityksiä. Joskus tulkitsija ei havaitse tarkoituksellista vihaa; joskus tulkitsija tulkitsee vihaa sellaisistakin viesteistä, joiden tuottaja ei ole pyrkinyt tuottamaan vihaa.
Tulkinnan varassa?
Viha on – monien mielestä valitettavasti – tulkinnanvaraista, suorastaan tulkinnan varassa, kuten moni muukin asia kielenkäytössä. Vihaa on mahdoton määritellä yksiselitteisesti ja kaikkia tyydyttävällä tavalla, mutta joistakin perusasioista varmaankin on saavutettavissa yksimielisyys.
Viha kohdistuu johonkin asiaan tai ihmiseen tai molempiin. Tämän vahvistaa sanakirjamääritelmäkin: ”voimakas pahansuopuus, suuttumus, raivo, vastenmielisyys tms. jtak t. jkta kohtaan” (Kielitoimiston sanakirja). Ihminen voi vihata asiaa tai ihmistä, hän voi olla vihainen jostakin ja jollekin.
Viha on ihmisen kokema tunne, ja kuten tunteet aina, vihakin voi jäädä vaille varsinaisia ulospäin näkyviä ilmaisuja. Ihminen voi vihata ajatuksissaan ja sydämessään, mutta jättää tuomatta vihansa ulos. Kun viha on kielen keinoin tai muuten tuotu julki, se ei enää olekaan yksityisasia. Vihasta on tullut sosiaalista.
Kielenkäytössä voidaan tuottaa vihamerkityksiä monin tavoin. Tyypillisimpiä ja selvimpiä tapoja ovat ehkä solvaava ja leimaava nimeäminen (esim. huora, ryssä, mutiainen, ählämi) sekä kielteisesti arvottavien adjektiivien käyttäminen (esim. tyhmä, vähä-älyinen, epärehellinen, värivikainen).
Vihamerkitys, osa kokonaisuutta?
Kuten kielenkäytössä aina, vihapuheessakin yksittäisten kielellisten valintojen merkitykset syntyvät käyttöyhteyksissään, kirjoituksissa ja puheissa. Voi siis olla ja onkin tekstejä, joissa ei käytetä avoimen vihamielistä kieltä, mutta jotka kokonaisuuksina tuottavat vihamerkityksiä.
Vihapuheen tunnistamiseksi voidaan toki laatia listoja kielen piirteistä. Tämän rinnalla olisi olennaista oppia tarkastelemaan kielenkäyttöä merkityskokonaisuuksina: merkitykset ja niiden tulkinnat syntyvät aina tilanteissa, tekstiketjuissa ja -verkostoissa, osana erilaisia laajempia keskusteluja ja konteksteja, jos näin hieno sana tässä sallitaan.
Kielen, tekstien ja keskusteluiden tutkijoilla voisi olla vihapuheen määrittely- ja tunnistamiskeskusteluun paljonkin annettavaa. Aihetta on Suomessa käsitelty ainakin muutamissa opinnäytteissä, mutta laajempaa tutkimusta ei käsittääkseni ole tehty eikä perustavampaa keskustelua aiheesta käyty.
Sellaisen aika voisi olla nyt, jos koskaan. Ottaisimmeko yhdessä vihaa sarvista?