Lähes jokainen tuntee jonkin verran sananlaskuja. Mitä ne oikeastaan ovat?
Folklorea, ei-institutionaalisesti välittyvää ja ei-aineellista kulttuurista ainesta, ne ainakin ovat. Tieteen kielessä sananlasku on siitä kiehtova käsite, että sille on pyritty luomaan tarkat rajat, mutta samalla sen määrittely on osoittautunut erittäin hankalaksi tehtäväksi. Pienfolkloren lajeihin, joita ovat esimerkiksi arvoitukset, äänenjäljittelyt ja sananparret, erikoistunut yhdysvaltalaistutkija Archer Taylor toteaakin vuoden 1931 teoksessaan The Proverb sananlaskun määrittelyn olevan niin vaikeaa, ettei kannata edes yrittää. Taylorin sitaatti sisältää myös hekumallisen lisäyksen: ”jokin ilmaisukeinojen ulottumattomissa oleva kertoo meille lauseen joko olevan tai ei olevan sananlasku” (kirjoittajan käännös).
Osuvaa, perinteistä ja tuttua
Onhan sitä sananlaskun määrittelyä kuitenkin yksi jos toinenkin aiheen parissa ansioitunut henkilö yrittänyt. Saksalaisamerikkalainen Wolfgang Mieder pyrki vuonna 1993 luomaan määritelmän 55 muun määritelmän perusteella. Hän käytti hyväkseen frekvenssianalyysia ja päätyi lopputulokseen ”sananlasku on lausahduksellinen viisautta”. Samalla hän tosin totesi, etteivät useat ”lajin kiistattomat ominaisuudet taitu määrittelyn alaisuuteen”.
Tällaisia ominaisuuksia ovat osuvuus, perinteikkyys ja tuttuus. Miederin määritelmäaineiston joukosta esille nousseita ominaisuuksia, tai joidenkin kohdalla enemmänkin teemoja, ovat näiden lisäksi myös viisaus, yleisyys, elämä, totuus, neuvo, vertaus tai metafora, toistettavuus, muistettavuus, yleistys, uskomus, välitettävyys ja asenne.
Kaiken sananlaskuin rajoittamisen sananparsihin, sananpolvihin, sananmutkihin, vertauksihin j.n.e. luulemma soveliaaksi työksi sillen, jolla muuta työtä ei ole.
Suomessakin on pitkät perinteet sananlaskujen määrittelyssä. Tuoreemman ja joustavamman määritelmän on esittänyt Liisa Granbom-Herranen, joka esittää artikkelissaan Sananlaskujen tutkimus suomenkielisen folkloristiikan historiassa (2021) sananlaskun olevan ”suhteellisen lyhyt ja varsin itsenäinen toteamus, jolla on kiinteähkö muoto ja jonka ilmaisuun sisältyy jokin ajatus” (kirjoittajan kursiviivit). Granbom-Herrasen määritelmän pohjan voidaan nähdä periytyvän Matti Kuuselta vuoden 1954 Sananlaskut ja puheenparret -teoksen määritelmästä, jossa Kuusi toteaa sananlaskujen olevan kiinteämuotoisia ja itsenäisen ajatuskokonaisuuden sisältäviä sananparsia.
Sananparren Kuusi toteaa olevan yleistermi, joka kokoaa alleen varsinaisten sananlaskujen lisäksi myös ”lauseyhteyteensä mukautuvat puheenparret”. Sananparsien eri alalajeja määriteltäessä katto on korkealla ja seinät ovat leveällä, eivätkä rajat alalajien välillä ole kovin tarkkoja. Annetaan itsensä Elias Lönnrotin tiivistää: ”Kaiken sananlaskuin rajoittamisen sananparsihin, sananpolvihin, sananmutkihin, vertauksihin j.n.e. luulemma soveliaaksi työksi sillen, jolla muuta työtä ei ole”.
Entäs sitten, muut työt kyllä hetken jaksavat odottaa. Määritelmien kuilu syvenee vielä aivan pikkiriikkisen verran. Otetaan siis pieni sukellus Perinteentutkimuksen terminologiaan (PTT). PTT on vuosituhannen vaihteessa toimitettu käsitekäsikirja perinteentutkimuksen alalla toimiville. Teos sisältää yli 500 käsitettä määritelmineen ja se on julkaistu sähköisessä muodossa Helsingin yliopiston verkkosivuilla. Sananparsia PTT:ssä kuvataan pienfolkloren keskeisimmäksi osaksi arvoitusten rinnalla. Määrittely on laaja, mutta sen lyhyt tiivistys on peräisin Archer Taylorilta ja kuuluu seuraavasti: ”kansan keskuudessa yleisiä sanontoja”. Sananparret jaetaan termologiassa kolmeen pääryhmään.
- Lauseyhteyksiinsä epäitsenäisinä elementteinä mukautuviin fraaseihin (puheenparret), joissa käyttökonteksti vaikuttaa tulkintaan. Fraaseja ovat esimerkiksi erilaiset kiertoilmaukset ja vertaukset.
- Kiinteämuotoisiin, jokapäiväisiä tilannetta höystäviin repliikkeihin – sutkauksiin, joihin kuuluvat myös kieltosutkaukset ja sanomukset eli wellerismit.
- Kiinteämuotoisiin ja itsenäisen ajatuskokonaisuuden (Kuusen määritemä) sisältäviin sananlaskuihin. Sananlaskujen pääryhmään kuuluvat myös maksiimit (lentävät lauseet) ja epigrammit (monisäkeiset mietelauseet, lyhyet runot).
Sananparsia voidaan toki myös jaotella muutoinkin kuin lajiperustaisesti, esimerkiksi sisällön ja funktion (käyttötarkoitus) kautta. Koska sananparret, ja etenkin sananlaskut, sisältävät kerrostunutta kulttuurista pääomaa, kollektiivista tietoa, esiintyy niitä usein muun perinteen ja esimerkiksi kirjallisuuden osana. PTT:ssäkin todetaan, että esimerkiksi faabelit (eläinsadut) päättyvät usein kertomuksen opetuksen tiivistävään sananlaskuun, joka toimii siis tietynlaisena punchlinena.
Vanhaa ja uutta kansaa
Alamme lähestyä tekstin ydintä ja perimmäistä lähtökohtaa, otsikon kuvaamaa kysymystä uusista sananlaskuista. Järjestelmällisen perinteentallennuksen kultakauden voidaan katsoa sijoittuneen aikaan, jolloin niin sanottu kansankulttuuri eli ja hengitti vielä hyvin tai oli ainakin tuoreessa muistissa. Kansankulttuurilla viitataan ”tavallisten ihmisten” elämissä ilmenneisiin kulttuuri-ilmiöihin. Tavallisella ihmisellä on tarkoitettu kansankulttuurista puhuttaessa lähinnä sosiaaliluokkien alempaa kerrostumaa, jonka parissa ilmenneistä kulttuurisista ilmiöistä oppineempi tai sivistyneempi joukko ihmisiä kiinnostui esimerkiksi tutkimusmielessä.
Nykyajassa kansankulttuurin, ja myös -kielen, sijaan puhutaan usein omaehtoisesta tai vernakulaarista. Kansankulttuurin modernina kaupunkilaisserkkuna voidaan pitää myös populaarikulttuuria, joka toimii samanaikaisesti vastapainona niin sanotulle eliittikulttuurille, mutta joka levittää tuotoksensa laajoille ihmismassoille kansankulttuuristen kyläyhteisöjen sijaan. Kun folklore ja populaarikulttuuri törmäävät toisiinsa, voidaan puhua poploresta. Matti Kuusi otti käsitteen käyttöön 1970-luvulla kuvaamaan kollektiivitajuntaamme juurtunutta osaa populaarikulttuurista. Ei tarvitse olla euroviisuekspertti, että tietää euroviisukaavaan sävelletyn pop-kappaleen sisältävän loppumodulaation, joten voisiko modernimpi kulttuuri tuottaa myös uusia sananlaskuja, etenkin kun puhutaan todellisesta nykyajasta eikä populaarikulttuurin alkuvaiheista?
Puheenparsien, sutkausten ja muiden sananparsien lajien kohdalla vastaus olisi ehdottomasti ”totta kai”. Sananlaskut ovat kuitenkin niin hankala kategoria jo määrittelynsä perusteella, että asia epäilyttää. Moderneja sananlaskuja kyllä tunnetaan, onhan esimerkiksi kirjallisuuden klassikot mainioita alkulähteitä ajatuksen kiteyttäville, toistettaville, tutuille, muistettaville lausahduksille viisautta, jotka jo lähteensä vuoksi ovat kiinteämuotoisia. Niin sanotun koko kansan sydämet valloittaneita nykykirjallisuuden tuotoksia on kuitenkin polarisoituneessa ja lukuinnon harvenemisesta kärsivässä ajassamme hankala löytää. Kirjallisten sananlaskujen alkulähteenä toimiikin usein yhä nykyäänkin Raamattu, filosofian klassikot ja Tuntematon sotilas.
Kenties tehokkain tapa tutustua sananlaskuihin, tai etsiä niitä käytettäväksi, on kokoelmakirjallisuus, jota on saatavilla runsain mitoin. Vuonna 1978 julkaistussa teoksessa Sananlaskut – 15904 sananlaskua Kansanrunousarkistosta todetaan kokoelman olevan järjestyksessään 46. laaja sananlaskuja esittelevä julkaisu. Ensimmäisenä suomalaisten sananlaskujen kokoelmana pidetään Florinuksen sananlaskuja vuodelta 1702. Edeltäjiä varmasti olisi enemmänkin, jos niitä etsisi tarkemmin. Kokoelmia on koostettu niin alueellisesti kuin temaattisestikin sekä laajempien aiheiden, kuten murteiden tai alueellisen kansanperinteen käsittelyn oheen. Perinteen välittymisen näkökulmasta ajatellen kokoelmat kuitenkin ovat toissijainen tapa oppia. Sananlaskujen omaksuminen osaksi kielellistä repertuaaria on perinteisesti tapahtunut spontaanimmin muiden kielenkäyttöä seuraamalla.
Saabismi on sairaus.
Sananlaskujen syntyaikojen on väitetty jääneen historiaan jo kauan. Esimerkiksi englantilainen etnologi E. B. Tylor väitti näin olevan jo vuonna 1871. Tylor vertasi uusia sananlaskuyritelmiä hengettömyydessään uusien myyttien sommitteluun. Toisaalta voidaan todeta, että esimerkiksi suosittujen brändien syntytarinat ja muu vastaava on saanut ajassamme mytologisia piirteitä, varsinkin jos aivan kaiken todenperäisyydestä ei ole aivan tarkkaa tietoa. Onko Applen ikoninen omenalogo peräisin Woohlsthorpen kartanon puutarhasta, Edenin tiedon puusta vaiko sittenkin Alan Turingin keittiöstä? Montako markkaa ja viskipulloa urheiluvälinevalmistaja Karhulle maksettiin Adidaksen kolmesta raidasta?
Miksei siis sananlaskuja voisi syntyä modernissa maailmassa? Edellä usein mainitut Archer Taylor ja Matti Kuusi pohtivat edellä mainitun Tylorin väitteen uskottavuutta jo vuosikymmeniä sitten. Taylor tyytyy harmittelemaan sitä, ettei sananparsiakaan tunnu olevan tavattavissa vastasyntyneenä, mutta Kuusen mukaan asia riippuu määrittelyn väljyydestä.
Taustatutkimukseni perusteella on ainakin varmaa, että sananlaskuista puhuttaessa, tai kirjoittaessa, laji yhdistetään hyvin usein vanhoihin aikoihin. Kielipankin Korp-palvelun tietokonevälitteisen viestinnän korpuksiin osoitetun haun perusteella yli 25 prosenttia sananlaskumaininnoista sisältää jonkinlaisen viittauksen nimenomaisesti vanhaan sananlaskuun. Se on toki toinen asia kuinka vanhasta sananlaskusta on kyse. Olihan korpushaullani löydettävissä esimerkiksi laadukkaista autoista pitämistä ymmärtämätön tuoreehko sutkausklassikko ”saabismi on sairaus” vanhaksi sananlaskuksi puettuna. Ajan ilmiöt uivat eittämättä kielenkäyttöömme lähes huomaamatta.
Nykykielen rikastajat
Palataanpa vielä hetkeksi punchlineihin ja siihen, millaisia havaintoja olen tehnyt omasta kielenkäytöstäni ja toimintaympäristössäni esiintyvistä sanomisista. Stand up -komedia ja hiphop-lyriikka ovat nähdäkseni hyviä esimerkkejä siitä, kuinka populaarikulttuurin kautta puhekulttuuriin ja jutunkerrontaan syntyy uutta sananparsistoa, ellei jopa sananlaskustoa.
Diilit ku Karhulla, saa levyfiitit kuntoon
kolmesta raidasta tonnikuussataa, kaks viskipulloo.
Koomikoiden kertomuksia toistellaan, joko muka omina vitseinä tai asianmukaisesti sitatoiden. Räppäreiden sanoitukset rakentuvat usein sadunomaisesti siten, että riimittely päättyy kertomuksen kiteyttävään lainiin. Sekä tätä, että koomikoiden juttujen loppurutistusta kutsutaan punchlineksi – iskulinjaksi. Niistä minäkin olen nykymyyttini ja kieltäni rikastavat ilmaukset oppinut. Esimerkiksi jo aiemmin mainituiden kolmen raidan väitetty hinnasto ilmenee Aren Niinku me -kappaleen sanoituksista. ”Diilit ku Karhulla, saa levyfiitit kuntoon. Kolmesta raidasta tonnikuussataa, kaks viskipulloo.”
Vanhempaa kerrostumaa populaarikulttuurista ammentavalle sananparsistolle tarjoaa ns. isärock ja muu vastaava, jota luultavasti melko suuri osa omasta sukupolvestani tuntee vähintään automatkailun vuoksi ja osaa letkauttaa näitä periytyvän onelinerin siellä jos täälläkin. Ei sovi myöskään unohtaa, että etenkin tilannekohtaisesti mukautuva fraasisto elää ja kehittyy kevyemmin kuin tarkempaa kiteytymistä vaativa varsinainen sananlaskusto. Erilaisia fraaseja, kuten kiertoilmauksia ja vertauksia syntyy jatkuvasti uusia, jonka lisäksi tuttuihin kaavoihin sanoja vaihtamalla saadaan toimivia ilmauksia päivitettyä uusille yleisöille.
Ehkei aika uuden sananlaskuperinteen tai sananparsiston keräämiselle ole siis vieläkään ohitse. Täytyy vain tietää, mitä ja mistä etsiä. Ja jos joku ihan tosissaan sellaista hanketta on järjestämässä, ”totta v***s mä oon imus.” Aiempiin keruisiin voi tutustua arkistoaineistojen kautta. Esimerkiksi jo aiemmin mainitussa Korp-palvelussa ja Kansallisarkiston Astia-palvelussa on käytettävissä Kotuksen laaja, noin 1,4 miljoonan lipun sananparsikokoelma 1910–1930-luvuilta. Vieläkin laajemmat kokoelmat löytyvät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmasta. SKS:n kokoelmia on täydennetty sananparsiston osalta esimerkiksi vielä osana vuonna 1985 järjestettyä Perinne elämässäni -keruuta. Tämän keruun tuotoksia Matti Kuusi esittelee vuoden 1988 teoksessaan Rapatessa roiskuu – nykysuomen sananparsikirja.
Tämä teksti on hyvä lopettaa ennen ravan roiskumista. Sopiva tapa tähän lienee suorittaa se pitkähköllä ja hiukkasen verran mukautetulla lainauksella Sananlaskuista ja puheenparsista:
Sananparret eivät ole vain museoesineitä, menneisyyden sukupolvien elämän hartauttaherättäviä muistomerkkejä. Ne ovat aseita, joiden terä puree ja parantaa tänään yhtä väkevästi kuin vuosituhat sitten. Ne ovat nykysuomalaisen tyylitaidon ainoalaatuinen korkeakoulu. Ne ovat osa itseämme, kielenkäyttöämme, arkiajatteluamme: osa inhimillistä luontoa, joka tutkiminen on humanististen tieteiden yhteisenä tehtävänä. – – Käyttöyhteydestään irrotettuina sanonnat kuihtuisivat merkityksettömiksi tyhjänpäiväisyyksiksi. Vasta tositarkoitus, eloisa tilanne ja sukkela soveltaminen herättää sananparret henkiin, luo niihin huumoria, satiirin terävyyttä tai filosofian syvyyttä, se saa ne kimaltamaan sateenkaaren kaikissa värivivahteissa.
- Edward B. Tylor: Primitive Culture - Researcher into the Devolopment of Mythology, Philosophy, Religion, Language, Art and Custom vol. 1. 1871. John Murray, Lontoo
- Archer Taylor: The Proverb. 1931. Harvard University Press.
- Matti Kuusi: Sananlaskut ja puheenparret. 1954. SKS.
- Kari Laukkanen & Pekka Hakamies: Sananlaskut - 15904 sananlaskua Kansanrunousarkistosta. 1978. SKS.
- Matti Kuusi: Rapatessa roiskuu - nykysuomen sananparsikirja. 1988. SKS.
- Wolfgang Mieder: Proverbs Are Never Out of Season: Popular Wisdom in the Modern Age. 1993. Oxford University Press.
Kirjoittaja on folkloristi, aineistonhallinnan vastuuhenkilö ja viestijä Kotimaisten kielten keskuksessa. Hänen hartain toiveensa olisi oppia vanhanakin koirana uusia temppuja.