”Mutta vaatiihan miehiä taistelukin, saati sorsanmetsästys”, vinoilee Reino ”Repe” Helismaa ”Sorsanmetsästys”-rallissaan vuonna 1955. Kuplettimestarin karnevalistisessa kappaleessa vesilintuja jahtaamaan lähteneet uroot ammuskelevat lähinnä toisiaan.
Samanlaista sekoilua on Juha ”Junnu” Vainion kirjoittamassa ”Hirvenmetsästys”-laulussa vuodelta 1970. ”Hirvi vai ei? Hirvi vai ei?” huutelevat metsästäjät. Ja tulittavat hirveksi luulemaansa traktoria sekä sen vasaa eli reppuselkäistä maanviljelijää.
Keskustelu metsästyksestä muistuttaa toisinaan Repen sorsastajien ja Junnun hirvestäjien sekoilua: Sanoja räiskitään holtittomasti ja seurauksista piittaamatta. Kielenkäyttö on kärjekästä ja vastakkain asettelevaa. Tärkeintä tuntuu olevan, että paukutellaan.
Mustavalkoinen metsästyspuhe on omiaan jakamaan suomalaisia kahteen leiriin. Kun erimieliset kohtaavat, jo siitä sopiminen, mitä metsästäminen on tai kuka on metsästäjä ja kuka ei, tuntuu olevan näinä kiivaina aikoina vaikeaa. Yritettäisiinkö kuitenkin saalistaa yhteisymmärrystä metsästämisen merkityksistä – tai edes yhteisymmärrystä siitä, mistä erimielisyydet kumpuavat!
Millaista metsästyspuhe siis on? Miksi se on sellaista kuin on?
Blogin sitaattinostot ovat Suomen murteiden sana-arkistosta. Arkiston kansatieteellisten käsikirjoitusten kokoelmassa on kirjoituksia 1880-luvulta 1930-luvulle. Nostoista saa jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia merkityksiä metsästäjät itse antoivat tekemisilleen sata vuotta sitten.
Blogissa on tarkoitus käsitellä metsästysaihetta realistisesti. Teksti siis sisältää myös eläinten tappamisen kuvauksia, ja kuvissa on kuolleita eläimiä.
Nautinnollista tappamista vai vastuullista riistanhoitoa?
Yhdelle metsästys on elinkeino tai ainakin leivän jatke, toiselle harrastus, ehkä huvituskin. Yhdelle metsästys on rakas elämäntapa, toiselle raakalaismaista julmuutta. Yhdelle metsästys on normaalia, toiselle epänormaalia.
Joillekuille asia voi olla samantekeväkin. Selvää kuitenkin on, että metsästys liikuttaa monien suomalaisten mieliä ja kieliä. Suomalaiset ovat kiistämättä metsästäjäkansaa, sen kertovat myös tilastot. Vuonna 2025 riistanhoitomaksun maksoi lähes 300 000 suomalaista. Metsästys koskettaa melkein kaikkia muitakin: Riistanhoidosta puhuttaessa nostetaan usein esille turvallisuuskysymykset. Hirvikantaa harventamalla hirvikolarit harvinaistuvat, peuroja pyytämällä punkkivahingot pienenevät. Kaupunkihanhien kakkaongelmakin kaipaisi monien mielestä ratkaisua.
On myös se toinen puoli, joka puhuttaa ei-metsästävää kansanosaa: metsästyksessä on kyse elävän olennon tappamisesta. Menossa oleva elokuu on monen elävän kuolinkuu, kun esimerkiksi sorsanmetsästys alkaa.
Luonnonvarakeskus (Luke) ylläpitää vuosittaisia metsästystilastoja. Vuonna 2025 saaliiksi saatiin noin 1 350 000 eläintä: 326 000 sepelkyyhkyä, 198 000 sinisorsaa,131 000 supikoiraa, 84 000 varista, 78 000 teertä, 60 000 tavia, 50 000 metsäjänistä, 47 000 rusakkoa, 44 000 kettua, 41 000 hirveä, 40 000 valkohäntäpeuraa, 40 000 minkkiä, 32 000 harakkaa, 25 000 pyytä, 23 000 telkkää, 22 000 lokkia, 21 000 metsoa, 20 000 näätää, 13 000 riekkoa, 11 000 metsäkaurista, 11 000 peltopyytä, 9 700 fasaania, 9 000 mäyrää, 7 300 kärppää, 7 000 majavaa, 6 400 oravaa, 4 200 kanadanhanhea, 3 000 haapanaa, 1 200 merihanhea, 1 150 villisikaa, 586 jouhisorsaa, 430 hallia, 410 itämerennorppaa, 336 hilleriä, 311 heinätavia, 300 kania, 300 piisamia, 274 lapasorsaa, 198 metsähanhea, 178 kuusipeuraa, 176 haahkaa, 126 sutta, 113 tukkasotkaa, 81 karhua, 59 ilvestä, 18 muflonia, 17 metsäpeuraa, 5 ahmaa ja 3 saukkoa. Riistalihan arvoksi Luke arvioi 61 miljoonaa euroa.
Määrät ovat melkoiset, monia kuohuttavatkin. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa nousevat tavan takaa pintaan jyrkät asenteet ja toisiinsa törmäävät arvomaailmat sekä tulikuumat tunteet. Kuten tämäntapaisista aiheista keskusteltaessa usein, kielenkäytöstä tulee tietynlaista kilvoittelua ja puhujat alkavat puhua omia tavoitteitaan palvelevalla tavalla. Toisen saappaisiin ei haluta asettua, näkökulmaa on vaikea vaihtaa. Merkitysmaailmat eivät kohtaa. Kyse on usein myös eri ryhmien eduista ja vallasta, rahastakin.
Paljolti polarisoitunut sosiaalinen media on toki tässäkin asiassa omassa kastissaan. Mutta myös eri järjestöjen julkisuudessa esittämät näkemykset ovat ehkä poikkeuksellisenkin kaukana toisistaan.
Tiukan kielteisesti metsästykseen suhtautuu esimerkiksi eläinoikeusjärjestö Animalia. Se lähtee siitä siitä, että luonnonvaraiset eläimet ovat tuntevia yksilöitä. Animalia vaatii, että metsästyksen oikeutusta tulisi tarkastella nykyistä huomattavasti kriittisemmin.
Eläinfilosofi Elisa Aaltola on puhunut Voima-lehden jutussa metsästyksestä mielellisten yksilöiden tappamisena nautinnon vuoksi. Jutussa pohditaan tappamisen tabuluonnetta ja mainitaan kaunistelevat kiertoilmaukset kaataa, hoitaa (kantaa), poistaa ja pyytää.
Toisaalta esimerkiksi Suomen riistakeskus määrittelee metsästyksen osaksi suomalaisuutta ja yhteiskuntaa. Sen mukaan metsästyksellä on ollut pitkään merkittävä rooli selviytymisessä ja ravinnon hankinnassa. Riistakeskus arvioi, että metsästys on nykyään yhteiskunnallisesti tärkeä harrastus, joka tarjoaa hyvinvointia luonnonvaroja kestävästi hyödyntämällä.
Suomen metsästäjäliitto korostaa, että metsästäminen on Suomessa syvälle juurtunut ikiaikainen perinne, jossa yhdistyvät luontokokemus, vastuullinen riistanhoito ja paikallinen ruuantuotanto. Liiton mukaan 60 prosenttia suomalaisista pitää metsästystä myönteisenä asiana ja 88 prosenttia joko neutraalina tai myönteisenä asiana. Liitto toteaa, että metsästyksen kokonaisarvo kansantaloudelle on noin 170–242 miljoonaa euroa ja riistanlihaa saadaan vuosittain miljoonia kiloja korvaamaan esimerkiksi teurastettua broileria.
Kaikki ovat omalla tavallaan oikeassa. Metsästyksestä on moneksi, eivätkä siitä puhuttaessa tai kirjoitettaessa käytetyt sanat itsessään ole oikeita tai vääriä, sallittuja tai kiellettyjä. Kielessähän tunnetusti paitsi kuvataan maailmaa myös arvotetaan sitä. Kielenkäyttäjä tekee valintoja, joiden hän kuvittelee toimivan parhaiten päämääriensä edistämiseksi. Näin tekevät myös metsästyksen puolustajat ja vastustajat.
Lahtaamista vai jahtaamista?
Metsästyslain toisessa pykälässä metsästys määritellään näin:
Metsästyksellä tarkoitetaan luonnonvaraisena olevan riistaeläimen pyydystämistä ja tappamista sekä saaliin ottamista metsästäjän haltuun. Metsästystä on myös pyyntitarkoituksessa tapahtuva riistaeläimen houkutteleminen, etsiminen, kiertäminen, väijyminen, hätyyttäminen tai jäljittäminen, koiran tai muun pyyntiin harjoitetun eläimen käyttäminen riistaeläimen etsimiseen, ajamiseen tai jäljittämiseen sekä pyyntivälineen pitäminen pyyntipaikalla viritettynä pyyntikuntoon.
Lain määritelmän perusteella on selvää, että metsästämisen prosessi muodostuu useista osista, joista tappaminen on yksi. Selvää on myös, että toiminnan kohteena ei ole mikä tahansa eläin, vaan riistaeläin.
Nykyistä yleiskieltä kuvaava Kielitoimiston sanakirja määrittelee metsästyksen ytimekkäästi riistanpyynniksi, jahdiksi. Sanalla on myös kuvaannollista käyttöä: metsästää voi eläinten lisäksi vaikkapa uutista tai suosiota.
Metsästys mainitaan sanakirjassa monien hakusanojen selitteissä. Näitä ovat esimerkiksi eränkäynti, jahti, jäljitys, pyyntikulttuuri ja riistanpyynti. Metsästää-verbi puolestaan on käytössä esimerkiksi näiden sanojen selitteissä: hirvestää, jahdata, kalastaa, pyydystää, saalistaa ja sorsastaa.
Esimerkiksi lahdata-, tappaa- ja teurastaa-verbien selitteissä ei suoraan viitata metsästämiseen. Lahtaamisen ja teurastamisen yhteydessä viitataan niin sanottuihin tuotantoeläimiin, ei riistaeläimiin: lehmä tai karja voidaan teurastaa ja sika lahdata.
Kun metsästämistä kuvataan yksinomaan lahtaamisena, tappamisena ja teurastamisena, onkin kyse ehkä ensisijaisesti asenteen ja mielipiteen ilmaisemisesta. Metsästyskokonaisuudesta nostetaan yhtä osaa, toki olennaista, kuvaava sana edustamaan koko prosessia. Tällaista kieltä käyttävät erityisesti metsästyksen vastustajat.
Pyytämistä ja kaatamista?
Metsästykseen suopeasti suhtautuvat yleensä välttävät tappamisesta puhumista. He suosivat jahtiin ja pyytämiseen liittyviä ilmauksia ja puhuvat mielellään muun muassa luonnossa liikkumisesta, metsästystoveruudesta ja perinteiden kunnioittamisesta. Metsästyksen ystävien mielestä puhe pyytämisestä tai saaliin jahtaamisesta ja kaatamisesta kertoo eläinten kunnioittamisesta; metsästystä kritisoivien mielestä tällainen puhe on eläinten ampumisen ja tappamisen kaunistelevaa kiertämistä.
Kielitieteilijä Matti Vilppula pohtii vuoden 2002 kolumnissaan pyytämisen olemusta suhteessa metsästämiseen. Pyyntiä ei hänen mukaansa usein erota metsästämisestä mikään. ”On jäniksenpyynti ja jäniksenmetsästys, pyyntilupa ja metsästyslupa, pyyntiaika ja metsästysaika.” Vilppulan mukaan pyytäminen on alkujaan ollut pelkästään pyyn pyytämistä. ”Sanan nykykäyttö osoittaa melkoista merkityksen laajentumista. Vain yhden eläinlajin saalistamista tarkoittaneesta sanasta on tullut kaikki eläinlajit kattava.” Vilppula arvioi, että siihen, että sana on tullut merkitsemään myös anelemista (pyytää ruokaa), on ollut osaltaan vaikuttamassa äänteellisesti läheinen ruotsin sana bjuda, joka tarkoittaa tarjoamista, pyytämistä ja kutsumista.
Vilppula pohtii, että vaikka pyytää ja metsästää paljolti ovat synonyymisia keskenään, edelliseen liitetään selvemmin pyydyksen, jälkimmäiseen aseen avulla tapahtuva saalistaminen. Hän arvioi myös, että metsästyksen yhteys metsään on käynyt jo kovin heikoksi. Metsästää voi myös metsättömässä ympäristössä, sorsia järvellä tai hylkeitä merellä.
Suomen murteiden sanakirjan määritelmän mukaan metsästettäessä pyynnin kohteena on metsänriistaa. Murteissa on puhuttu myös rennommin metsästelystä eli metsänriistan pyydystelystä. Jahti-sanan yhteydessä riistan sijasta mainitaan sana otus ajettavaa saalista kuvattaessa. Riistan tai otuksen kaltainen nimeäminen on omiaan viemään ajatuksia pois siitä, että kyse on elävistä olennoista, yksittäisistä eläimistä.
Metsästykseen tai metsästämiseen viitataan monien murresanakirjan hakusanojen selitteissä, mikä viittaa ehkä aiheen tärkeyteen ja moninaisuuteen. Metsästys mainitaan muun muassa näiden sanojen selitteissä: jaakaus, jahti, jahtuu, metsuu, metsyy, metsänkäynti ja metsätys. Metsästää puolestaan muun muassa näiden: ajaa, ajattaa, hiiviä, jaakata, jahdita, kyttiä, metsättää.
Murresanakirjan artikkelit perustuvat Suomen murteiden sana-arkiston aineistoon. Kun tarkastelee arkistolippuja, voi havaita myös yhteiskuntaluokkien välisiä eroja metsästys- ja kalastusasioissa. ”Jahtiherrat (’herrasväkeen kuuluvat metsästäjät’) tuleevat”, on sanottu Vihdissä, ja Korpilahdella on tiedetty, että ”rapuja pyydystetään tai pyydetään, herrat kuulemma ravustavat”. Sanan saalistus yhtenä merkityksenä monet vastaajat kuvaavat liiallisen itsevarmuuden aiheuttaman osumatarkkuuden heikkenemisen.
Meillä on selvästikin laaja kirjo näkemyksiä metsästyksen olemuksesta. Tämä ei ehkä yllätä. Käsitysten moninaisuus on tuttua myös metsäkeskusteluista. Mikäs se metsä oikein onkaan? Kotuksen sivuilla on julkaistu aiheesta laaja artikkeli. Siinä todetaan muun muassa näin:
Metsästä on vaikea keskustella sivistyneesti, jos emme ymmärrä, mitä keskustelukumppanit metsällä tarkoittavat. Metsäkeskusteluissa vedotaan monenmoisiin tietoihin ja miltei poikkeuksetta tunteisiinkin. Nimeämisillä on paitsi merkityksiä myös merkitystä. Keskusteluissa isketään kirves kiveen, kun yhdelle metsä on aarniometsää, toiselle energiametsää, kolmannelle luonnonmetsää, neljännelle suojelumetsää.
Harrastamista, mukavaakin?
Metsästyskeskustelun kärjekkyys ei ole uusi asia. Ylipäätään lisääntyvä puhe polarisaatiosta ei tarkoita sitä, että asioista ei olisi aiemmin keskusteltu vastakohtia korostaen ja kärjekkäästi. Nykyisessä mediayhteiskunnassa kärjekkyys on kuitenkin monella tavalla näkyvämpää ja merkityksellisempää kuin ennen: niin poliitikot kuin journalistitkin rakentavat tavan takaa jyrkkiä vastakohta-asetelmia saadakseen huomiota ja vaikutusvaltaa. Tämänkin blogikirjoituksen asetelma rakentuu vastakkainasettelujen varaan.
Metsästyksen kulttuuris-yhteiskunnallista merkitystä korostavia kantoja on helppo ymmärtää, etenkin jos harrastaa metsästystä tai kuuluu harrastajien lähipiiriin. Mutta ihmisille, joille pyyntikulttuuri on vieras kaiku ajalta ennen prosessoituja liha- ja kasvisruokia, harrastuksen mielekkyyden hahmottaminen voi olla hankalampaa. Kiivaimmat kysyvät, voiko tappaminen olla harrastus. Keskusteluissa päädytään siis vääntämään myös harrastamisen olemuksesta ja merkityksistä. Harrastamiseen ylipäätään suhtaudutaan nykyisessä aktiivista elämäntapaa suosivassa yhteiskunnassa jopa kritiikittömän myönteisesti, mutta metsästys on yksi niistä harrastuksista, jotka eivät välty kritiikiltä.
Moni ei mieti metsästysharrastusta sen suuremmin, elleivät oranssiin pukeutuneet hirvenmetsästäjät näyttäydy yllättäen tienlaidassa tai huomionarvoiset metsästysaiheet nouse otsikoihin. Näin kävi esimerkiksi elokuun alussa, kun Yle uutisoi, että Luonnonsuojeluliitto Tapiolan Pohjois-Karjalan piirijärjestö on vaatinut Lieksaan myönnettyjen 24 karhunkaatoluvan perumista ja karhun ruhon hallussapidon kieltämistä metsästäjiltä. Lieksalaismetsästäjien mukaan vaatimus on ”käsittämätön”.
Jutussa ei avata luonnonsuojelijoiden vaatimusta. Uutiseen haastatellun metsästysaktiivin mukaan osa ihmisistä ei enää uskalla marjastaa, koska karhuja on entistä enemmän. ”Kukaan ei vihaa karhua, vaan kyse on kannan hillitsemisestä.” Lieksan riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaajan mukaan ruhon hyödyntäminen on ”olennainen osa metsästystä” ja metsästys on ”toki muutenkin mukavaa, mutta eihän siinä ole kyse pelkästä eläimen tappamisesta”. Harrastusta siis oikeutetaan vetoamalla sekä järkeen että tunteeseen.
Kuuttien viihdemetsästystä vesijeteillä?
Joskus puhe metsästäjistä ja metsästämisestä menee suorastaan metsään, vaikka liikuttaisiinkin merellä. Vai menevätkö metsään sittenkin metsästämiseksi kutsuttu toiminta ja metsästäjiksi mainitut ihmiset? (Miksiköhän metsään menemisessä on lähtökohtaisen kielteinen kaiku? Toim. huom.)
Helsingin Sanomat uutisoi elokuussa, että ”Vesijeteillä liikkuvat metsästäjät ampuvat kuutteja huvikseen Helsingin edustalla”. Juttu perustuu Itämeri-tutkija Seppo Knuuttilan havaintoihin. Jutussa puhutaan ”huvikseen metsästämisestä” ja ”viihdemetsästyksestä puhtaimmillaan”.
Knuuttilan kuvaama toiminta varmasti järkyttää monia. Jutussa mainitaan, että harmaahylkeen metsästys on sallittua. Mutta jutun luoma kuva metsätyksestä ei vastaa sitä käsitystä, joka valtaosalla suomalaisista asiasta on: ”nuorten miesten porukoita, jotka saapuvat paikalle nopeilla veneillä tai vesijeteillä kivääri olalla”. Knuuttilan mukaan miehet ”ampuvat kuutteja luodoille ja jopa suoraan veteen”.
Hylkeenpyyntiin on esimerkiksi maa- ja metsätalousministeriön puolelta panostettu kalastuselinkeinon turvaamiseksi. Kasvavat hyljekannat ja kalastuselinkeino pyritään yhteensovittamaan ministeriön julkaiseman Itämeren hyljekantojen hoitosuunnitelman avulla. Metsästyksen ensisijaisen tarkoituksen ilmaistaan olevan saaliin pienimuotoinen hyödyntäminen omassa taloudessa ja ”elämyksellinen kokemus saaristossa”.
Hylkeenpyynnillä on Suomessa pitkä perinne. Hylkeet on jo vuosisatojen ajan nähty pitkälti haittaeläiminä, mutta myös taloudellisena mahdollisuutena lihan, nahan ja rasvan sekä myös tapporahojen muodossa. Elämyksellisyys on kuitenkin aina kulkenut talousasioiden rinnalla. Jahdissa on varmasti jännityselementtinsä: esimerkiksi hylkeen perässä liikkuminen heikoilla jäillä ei ehkä ole toimena turvallisimmasta päästä.
Suomen kielen nauhoitearkiston aineistoissa on kuvauksia perinteisestä hylkeenpyynnistä. Esimerkiksi haapasaarelainen Onni Laanti kertoo haastattelussa vuonna 1964 siitä, kuinka hylkeitä käytännössä metsästetään. Haastattelusta käy ilmi, että pyynnissä yhdistyivät huvi ja hyöty. Nauhoitteen kuuntelija pääsee menneeseen maailmaan sukeltamisen ja pyyntikulttuurin muutoksen pohdinnan lisäksi kuulemaan elävää kymenlaaksolaista murretta.
Laannin kertomus kuvaa ehkä toimintaa, jota moni pitää perinteisenä metsästyksenä. Mutta entä vesijetteily? Onko se metsästämistä? Ovatko kuutteja ampuvat vesijettimiehet metsästäjiä?
Voi olla, että tässä metsästysjärjestöjen ja luonnonsuojelujärjestöjen kannat ovat lähellä toisiaan. Yhteisymmärrys löytyy! Riistakeskuksen asiantuntija ainakin tuomitsee vesijettimiesten toiminnan Helsingin Sanomien jatkojutussa: ”Ei se ole metsästystä vaan brutaalia hauskanpitoa, mitä ei tietenkään pitäisi tapahtua.”
Ei se ole metsästystä vaan brutaalia hauskanpitoa.
