Suomen kielessä ei ole artikkelia, joka paljastaisi, mikä on tuttua ja mikä uutta. Mutta asian voi mainiosti ilmaista sanajärjestyksellä ja on joskus vähän pakkokin. Suomen sanajärjestys ei näet suinkaan ole vapaa, vaikka sellaista kuulee väitettävän. Yleensä lauseen alkuun sijoitetaan sen aihe, tuttu aines, ja perään se, mitä aiheesta sanotaan, uutinen.
Kotikentällä suomenpuhuja hallitsee tämän käytännön vaistomaisesti, mutta vaativassa tilanteessa saattavat pasmat mennä sekaisin. Otsikko ”Ruumis löytyi metsästä” ei ole ihan kohdallaan, jos ruumista ei ole etsitty. Erityisen hankala tämä sääntö tuntuu olevan kääntäjille, joilla on houkutus jättää asiat samaan järjestykseen kuin ne ovat vieraskielisessä tekstissä. Hyvällä tahdolla, jota käännöstekstien lukijoilta Suomessa vaaditaan turhan usein, lauseesta saa toki selon, mutta tekstin luettavuus ja kirkkaus on yhtäkaikki kärsinyt.
Otan pari yksinkertaista esimerkkiä. ”A small group of people were coming along the pavement towards my side of the car.” Kokematon kääntäjä aloittaa uskollisesti: ”Pieni ryhmä ihmisiä…” Lause on kuitenkin paljon tajuttavampi, jos se noudattaa edellä mainittua sääntöä: ”Jalkakäytävällä minun puolellani autoa meitä kohti kulki pieni ryhmä.” Toinen esimerkki: ”So I sent an email to Veronica” kääntyy luontevimmin muotoon: ”Niinpä lähetin Veronicalle viestin”, kun Veronicasta on juuri ollut puhe.
Lauseen rytmi ja painotus saattavat joskus vaatia toisenlaista ratkaisua. Vaikkapa sanonnassa ”järjestys olla pitää”.