Omistaako Mikael Agricola suomen kielen? Se ”Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaiken mielen” -mies? Häntä pidetään kirjakielemme isänä, vaikkei hän toki luonut kirjakieltä tyhjästä. Agricola käytti pohjana muun muassa suomen kielen murteita.
Agricola antoi kirjallisen ensiesiintymän tuhansille suomen kielen sanoille. Mukana oli sekä ikivanhaa sanastoa että todennäköisesti Agricolan itsensä muotoilemia uusia sanoja, kuten johdoksia ja kotoistettuja lainasanoja.
Agricolalla oli keskeinen rooli kirjoitetun suomen perustan luomisessa. Kielemme omistaja hän ei silti ole.
Asutko Seinäjoella, työskenteletkö Turussa?
Entä omistaako sitten Kotus eli Kotimaisten kielten keskus suomen kielen? Kielenhuoltajat, sanakirjantoimittajat?
Joskus tosiaan kuulee arveltavan, että Kotus jotenkin omistaisi suomen kielen. Ei sentään. Eikä Kotuksella myöskään ole kielipoliisin määräys- ja sakotusoikeuksia, vaikka näin toisinaan uskotaan ja toivotaan.
Kotuksen laissa säädettynä tehtävänä on vastata suomen ja ruotsin kielten huollosta, neuvonnasta ja sanakirjatyöstä sekä tehdä kielenhuoltoon ja sanakirjatyöhön liittyvää tutkimusta. Kotus ohjaa, neuvoo ja antaa suosituksia, ei määräyksiä.
Kuvitellaanpa vaikkapa että Kotuksesta määrättäisiin, että jatkossa asutaan ”Seinäjoessa” tai työskennellään ”Turulla”. Oman paikkakunnan nimen taivuttaminen on monelle lähes pyhä asia, ja paikkakunnan asukkaat päättävät, miten paikannimi taivutetaan. Syntyisi aikamoinen poru, ja aiheesta, jos annettaisiin määräyksiä vuosisataisia käytäntöjä vastaan.
Kieliyhteisö ja Kielitoimiston sanakirja
Suomen kielen omistaja on koko kieliyhteisö, joka selitetään Kielitoimiston sanakirjassa näin: ”Samaa kieltä, murretta tm. kielimuotoa käyttävien yhteisö”. Kieliyhteisö olemme siis kaikki me, koulutustaustasta tai tulotasosta riippumatta.
Mikä sitten on esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjan tehtävä kieliyhteisössä?
Sen tehtävä on kuvata yleiskielistä sanastoa – sitä yhteistä kieltä, jota kieliyhteisö käyttää. Sanakirja toteaa yleiskielestä: ”Erikoiskielten sanastoa sisältämätön suositusten mukainen kirjoitettu ja puhuttu kieli”.
Sanakirjan tärkein rooli on auttaa ja neuvoa jokapäiväisissä kielipulmissa. Yritämme selittää sanoja ja niiden käyttöyhteyksiä sekä esitellä vaikkapa sanojen taivutusta niin, että meidän kieliammattilaisten näkemys hyödyttäisi kielenkäyttäjiä.
Ei lyömäaseeksi
Sanakirjassamme on mukana arkisia, jopa halventaviakin sanoja. Käyttöalamerkinnöistä ark. ja halv. sanakirjankäyttäjä näkee, ettei näiden sanojen käyttö ole tyylillisesti neutraali valinta.
Muussa tapauksessa koko kielenkäyttäjän kaipaama ohje jäisi antamatta: milloin ja millaisessa yhteydessä kutakin sanaa voi ja kannattaa käyttää, milloin taas vaikkapa jokin toinen sana olisi parempi.
Emme myöskään kokoa kiellettyjen sanojen listoja. Kielenhuolto ja sanakirja keskittyvät mieluummin suosittelemaan parempia ilmauksia kuin kieltämään vanhoja. Kieli kun on hyvin tilannekohtaista. Kolumniin sopii voimakaskin ilmaus, uutistekstiltä taas odotetaan tyylillisesti neutraaleja sanoja. Pitkälle pääsee jo sillä, että tarkoittaa sananvalinnoillaan hyvää eikä halua lyödä kielellä.
Sananvalinnassa vastuu on siis kielenkäyttäjällä. Kielitoimiston sanakirjaa tai kielenhuollon apuvälineitä ei todellakaan ole tarkoitettu lyömäaseeksi keskustelupalstoille. Ne ovat kirjoittajaa helpottavia apuneuvoja, eivät lyttäämisen tai kiusaamisen välineitä.
Poissa sanakirjasta, poissa kielestä ei päde
Kielenkäyttäjän auttamista ajatellaan sanakirjan toimituksessa myös siinä, että sanakirjasta ei yleensä poisteta sanoja. Poistoja tehdään hyvin vähän – tyypillisesti vain muutamia kunkin sanakirjapäivityksen yhteydessä. Se on mitättömän pieni osa koko sanakirjan massasta, noin 105 000 sanasta.
Mieluummin selitetään esimerkiksi että sana on ollut käytössä aikaisemmin (aik.-merkintä). Tietynlainen vanhentuneisuus saatetaan esittää myös niin, että sanan käyttöalaksi merkitään vanhentunut (vanh.). Historiaa halutaan jättää näkyviin.
Toisinaan meille esitetään toive poistaa jokin sana sanakirjasta. Sanastossa ei kuitenkaan päde ”poissa sanakirjasta, poissa kielestä”. Sana voi kyllä jäädä pois yleisestä kielenkäytöstä, mutta tällainen sanan käytön väheneminen tapahtuu tyypillisesti hitaasti.
Esimerkiksi sanat ala-aste ja yläaste elävät kielessä edelleen. Näin siitä huolimatta, että hallinnollinen jako ala- ja yläasteeseen poistui jo vuosien 1998 ja 1999 vaihteessa, kun voimaan tuli uusi perusopetuslaki.
Kielenhuoltaja Henna Makkonen-Craig toteaa tuoreessa Kielikello-jutussaan, että kestää todennäköisesti vielä kauan, ennen kuin ala-aste ja yläaste jäävät kokonaan pois käytöstä. ”Vaikka aste-loppuiset nimitykset ovat virallisesti vanhentuneita, ne elävät edelleen arkisessa kielenkäytössä ja myös joissain koulujen nimissä.”
Nykyajan sananikkarit
Kieli kehittyy käytössä ja käyttämällä. Sen pahin uhka on, ettei kieltä käytetä yhteiskunnan joka alalla. Jokainen kielenkäyttäjä on osaltaan nykypäivän sanaseppä, jolla on sekä valta että vastuu.
Sananikkareita ovat etenkin ne, jotka käyttävät suomen kieltä työssään jatkuvasti, kuten toimittajat ja kääntäjät. Kun uusi ilmiö nousee maailmalla ja rantautuu Suomeen, tarvitaan tällaisia kieliammattilaisia.
Joskus mediassa keksitään kokonaan uusi sana, kuten viime viikolla näkynyt muodoltaan kepeä mutta merkitykseltään raskas turvoke (Vappujuoma on yllättävä turvoke). Johdos on muodostettu turvota-verbistä, ja mallia on otettu virvoke-sanasta (turvottava virvoke).
Sinä, juuri sinä, siis omistat suomen kielen yhdessä muiden kanssa. Käytä valtaasi hyvin!
