Sienten nimiä on lähes yhtä suuri kirjo kuin itse sieniäkin. Heinäkuussa Yle uutisoi mustikkasatoa piinaavasta mustikanlaikkupikari-sienestä (Valdensinia heterodoxia). Taudinaiheuttajasienen nimestä voi päätellä sen, että sitä esiintyy laikkuina eritoten mustikoiden lehdillä, mutta millaisin periaattein sienilajeja oikeastaan nimetään?
Hiljattain eläköitynyt lääkäri Tapio Kekki on toiminut Sienten nimistötoimikunnan puheenjohtajana vuodesta 2017 lähtien. Tässä jutussa hän valottaa sienten nimeämisen historiaa ja käytänteitä.
Sienisadosta nimistötoimikuntaan
Sienten nimistötoimikunta toimii vuonna 1948 perustetun Suomen sieniseuran alaisena, ja sen tehtävänä on laatia ja ylläpitää sienten suomenkielistä nimistöä. Toimikunnalla on lopullinen päätäntävalta sienilajien suomenkielisistä nimistä, ja se kehittää ja päivittää sienten nimiä tarpeen mukaan.
Kekin mukaan sienten systemaattinen nimeäminen on verrattain myöhäistä perua. Syynä on se, että sieniä ei Suomessa ole aina arvostettu ruoanlähteenä.
Heti sotien jälkeen 1940-luvulla sienten tuntemus ja nimeäminen alkoivat nousta uuteen arvoon, ja vuonna 1946 ilmestyi Toivo Rautavaaran väitöskirja Suomen sienisato, joka pyrki selvittämään ja lisäämään sienten ruokakäyttöä, tunnistamista ja nimeämistä. Samalla alkoi kehkeytyä tarvetta myös sienten nimistä päättävälle taholle.
Nimeämisen perusteet
Sienten nimeämistä säätelee Kekin mukaan joukko perusperiaatteita. Lajinimen on ensinnäkin oltava suomen kielen mukainen yksittäinen sana tai yhdyssana. Nimeksi ei siis kelpaa sanaliitto. Aiemmin puhuttiin ”punaisesta kärpässienestä”, mutta vuonna 1976 lajin Amanita muscaria nimeksi asetettiin punakärpässieni. Siten se erottuu muista punertavista sukulaisistaan.
Lajinimen on toisekseen kerrottava lajista jotakin tunnistamisen ja erottamisen kannalta oleellista. Punakärpässienen tapauksessa merkittävin piirre on sen punainen väri, mutta tavallista on myös kuvata esimerkiksi sienen muotoa (suippumyrkkyseitikki), hajua (tuoksuvalmuska), makua (sappitatti) tai käyttäytymistä (tuhkelot, kansan suussa ”savusienet”). Sienen nimestä voi ilmetä myös, millaisessa elinympäristössä se kasvaa (lähteikkömustesieni, happomarjan-heinänruoste). Lajinimen loppuosa kertoo, mihin sieniryhmään tai sukuun laji kuuluu.
Tavallisia sienten nimien johtimia ovat muiden muassa -kki, -kkA, -kAs, -skA sekä deminutiivijohdin -nen. Johtimet ovat samalla tunnusomaisempia juuri sienille kuin vaikkapa kasveille.
Kekin mukaan erisnimiä ei lajinimissä juuri viljellä – esimerkiksi ”kekkosenrouskua” ei tulla sienikirjoissa tapaamaan. Yhtä lailla välteltäviä ovat selvästi alatyyliset, murteelliset tai ”rumasti väänneltävät ja muunneltavat” sanat.
Eritoten ruokasienet voivat lajinimikontekstin ulkopuolella kantaa monenlaisia nimiä: esimerkiksi putkivinokkaat (Pleurotus eryngii) tunnetaan kaupallisesti muun muassa kuningasosterivinokkaina. Myös Japanissa arvostettu herkku tuoksuvalmuska (Tricholoma matsutake) tunnetaan kulinaristisesti sen japaninkielisellä matsutake-nimellä.
Tieteelliset ja suomenkieliset nimet
Kullakin sienilajilla on muiden eliölajien tapaan aina myös kaksiosainen tieteellinen nimi, joka pohjautuu Carl von Linnén taksonomiseen malliin. Sen muodostamista säätelee kansainvälinen lajinimistökoodi, ja tieteellisen nimen antaa sienelle sen lajikuvauksen julkaisija. Lajikuvaukset julkaistaan tieteellisessä artikkelissa tyypillisimmin uuden sienen löytämisen ja tutkimisen yhteydessä.
Suomenkielistä nimeä lajeille ryhdytään laatimaan vasta, kun lajikuvaus on julkaistu ja tieteellinen nimi vakiintunut. Sienen löytäjä – useimmiten tutkija tai aktiivinen sieniharrastaja – pääsee ehdottamaan toimikunnalle nimeä. Hyväksytyt nimet siirretään sitten laji.fi-tietokantoihin kaikkien saataville.
Tieteellisiä nimiä ei juuri ole tapana antaa löytäjänsä mukaan, mutta joskus kyllä jonkun toisen kunniaksi. Tästä Kekki mainitsee esimerkkinä Cortinarius jonimitchelliae -sienen, joka on nimetty kanadalaisen laulaja-lauluntekijä Joni Mitchellin mukaan.
Toisinaan tieteellinen nimi toimii inspiraationa myös lajin suomenkieliselle nimelle. Esimerkiksi lammukat ovat Kekin mukaan saaneet nimensä suvun tieteellisestä nimestä Flammula. Yhtä lailla mallorisakkaiden kesän 2025 alussa saama yleiskielinen nimi pohjautuu suvun tieteelliseen Mallocybe-nimeen. Suomen eteläpohjalaisissa murteissa mallo sattuu myös tarkoittamaan hevosen länkien villaista pehmustetta, mikä nimistötoimikunnan pirtaan sopi mainiosti kuvaamaan mallorisakkaiden pinnan tuntua.
Leikittelyä haprakkailla
Tapio Kekin tämänhetkisiin suosikkilajinimiin kuuluu muun muassa parkahaprakas. Hän tahtoo kuitenkin huomauttaa lempilajinimiensä vaihtuvan tiuhaan tahtiin. Harvinaisten parkahaprakkaiden suvunnimen suomenkielinen alkuosa parka on ikään kuin harvennettu anagrammi haprakas-sanasta. Tieteellinen nimi Typhrasa taas on täysanagrammi suvunnimestä Psathyra, jota käytettiin aiemmin joistakin haprakkaista. Tieteellisen nimen anagrammius siis auttoi suomenkielisen nimen muodostamisessa.
Kekin lempilajinimiin kuuluu myös virvanupikka (Neocudoniella albiceps), jonka kantajaa kasvaa lahonneilla haapamaapuilla vanhoissa metsissä. Sen itiöemän nuppi on niin hohtavan vaalea, että ympäristössään se loistaa virvatulen lailla.
Haastattelun ja jutun takana on Kielitoimiston sanakirjan kesän 2025 harjoittelija Juuso Sintonen. Sintonen opiskelee suomen kieltä ja fonetiikkaa Turun yliopistossa.