Suomessa ei ole koulupakkoa vaan oppivelvollisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että oppivelvollisen ei ole välttämätöntä osallistua perusopetuslain mukaiseen yhteiseen opetukseen, vaan huoltajat voivat huolehtia opetuksen antamisesta itse: oppivelvollinen voi olla kotikoulussa, jolloin opetuksesta huolehtii esimerkiksi huoltaja tai kotona käyvä opettaja. Kotiopetus tai kotiopetuskoulu voi olla myös enemmän tai vähemmän järjestäytynyttä. Melkoinen käsite- ja termiviidakko, mutta hypätään rohkeasti sekaan!
Koulupakko istuu suuhun, mutta miltä se maistuu?
Kotiopetuksen syyt ovat hyvin vaihtelevia, eikä viranomaisilla ole niistä tarkkaa tietoa. Julkisuudessa ovat olleet esillä muun muassa koulukiusaaminen, koulun sisäilmaongelmat ja pitkät koulumatkat. Kotiopetusta on vaikea valvoa, ja esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa kotiopetus on kokonaan kielletty. Aihe nousee esille myös suojelupoliisin tuoreessa kansallisen turvallisuuden katsauksessa, joka julkaistiin 10. maaliskuuta.
Katsauksen julkaisemisen jälkeen käynnistyi vilkas keskustelu kotikoulun sallimisesta ja sen vastakohdasta eli niin sanotusta koulupakosta. Helsingin Sanomat kysyi tuoreeltaan eduskuntaryhmiltä koulupakon tarpeesta ja koulupakosta puhuttiin myös illan A-studiossa. Sana koulupakko on selvää suomea ja istuu hyvin suuhun. Se on lyhyt ja napakka, hyvin ymmärrettäväkin. Se on myös merkitykseltään moniulotteinen termi, mielenkiintoisten osiensa summa.
Eikö koulupakko kuulosta kovin negatiiviselta? Jos tarkoitus on tehdä koulua houkuttelevammaksi, eikö olisi syytä löytää jokin neutraalimpi ilmaus? Tällaisin ajatuksin on lähestytty Kotimaisten kielten keskusta, kuten usein vastaavissa tilanteissa aiemminkin. Kotuksen johtaja Leena Nissilä toi terveisiä ja avasi keskustelua.
Keskustelua syntyikin. Keskityn tässä kirjoituksessa kieleen, en koulutuspolitiikkaan, ja tekstini pohjalla on useampi asiantuntijanäkemys.
Pakko mikä pakko
Arkipuheessa, yleiskielessä, asiantuntijakielessä ja lakikielessä yhtä ja samaa asiaa kuvataan usein eri sanoin. Koulupakko-keskustelu kattaa spektrin alkupään, lakikieltä liipataan hieman tämän tekstin lopussa.
Koulupakko ei ole uusi termi. Vuosina 1951–1961 ilmestyneessä Nykysuomen sanakirjassa koulupakko esitetään vielä oppivelvollisuuden synonyymina, mutta nyky-yleiskieltä kuvaavassa Kielitoimiston sanakirjassa se määritellään toisaalta kuntien velvollisuudeksi perustaa ja pitää yllä oppivelvollisuuskouluja, toisaalta nyt käytävän keskustelun kannalta relevantisti koulunkäyntipakoksi. Esimerkkinä annetaan sama virke kuin tämän tekstin alussa: Suomessa ei ole koulupakkoa vaan oppivelvollisuus.
Kielitoimiston sanakirja tuntee myös muita vastaavia, kovin velvoittavia pakkoja. Tällaisia ovat esimerkiksi sopimuspakko, turvavyöpakko ja viisumipakko. Itse pakko on sanakirjan mukaan ehdoton (asianomaisen omaa tahtoa huomioon ottamaton) velvoitus tai vaatimus, välttämättömyys.
Yhteiskunnasta katoaa roti, jos sääntöjä ei noudateta. Ovatko pakko tai koulupakko siis jotenkin lähtökohtaisesti negatiivisia ilmauksia? Ehkä ennemminkin kuvaavia ja sitä myöten neutraaleja: Kuinka muka järjestää positiivisuuden janalle pakko, velvoite, vaatimus ja velvollisuus? Häviääkö mahdollinen negatiivisuus ilmausta pidentämällä – puhumalla esimerkiksi koulunkäyntivelvollisuudesta?
Subjektiivinen sävy
Sananvalinnat kertovat myös kielenkäyttäjän arvoista, asenteista ja tavoitteista. Käsitys koulupakon tai muiden pakkojen sävystä on paljolti kiinni kielenkäyttäjän ja kieliyhteisön suhtautumisesta pakotettaviin asioihin. Turvavyöpakko aiheutti aikanaan eli 1970-luvulla kaikenlaista änkyröintiä ja vastustusta, pakko nähtiin holhouksena. Pakon puolesta puhuneet korostivat tietenkin liikkujien turvallisuutta. Olen käsityksessä, että nykyään turvavyöpakko on kohtuullisen neutraalisti asiaa kuvaava ilmaus (lähes) kenen tahansa suussa.
Pakkohuutokaupalla on selvästi negatiivinen sävy, samoin pakkolomalla ja pakkolunastuksella. Meillä on tietämystä siitä, millaisia seurauksia näihin sanoihin liittyvällä toiminnalla yleensä on yksilölle. Pakkoruotsissa monia on syystä tai toisesta kaihertanut itse kieli, oli pakkoa tai ei.
Pakko on poliittista
Kun rauta on kuumaa ja vääntö käynnissä, pakko politisoituu helposti. Jokin taho käskee ja velvoittaa, pakon takana on tarkoitusperiä ja niin edelleen. Pakkoa tarvitaan, jos ihmiset eivät toimi automaattisesti siten, miten joku haluaa heidän toimivan. Harvemmin puhutaan palkanvastaanottamispakosta.
Tietenkin politiikassa sananvalinnalla on väliä, melko järisyttävän suurtakin väliä. Aikanaan rustattiin potilasturvallisuuslakia, joka oli joidenkin mielestä pakkolaki, toisten mielestä pakkotyölaki, kolmansien miestä orjalaki. Koulupakko on kuitenkin niin napakka ja vakiintunut sana, että sen rinnalle on astetta hankalampaa rakentaa kansan, median ja politiikkojen suuhun sopivia, suuntaan tai toiseen viettäviä ilmauksia.
Koulua ilman koulua
Asiaa monimutkaistaa pakon lisäksi myös koulu. Koululla voidaan viitata toisaalta opetukseen, toisaalta koulurakennukseen. Tarkoittaahan kotikoulukin opetuksen saamista kotona, eikä myöskään liene mikään ihme, että oma kielitajuni oli hyvinkin koetuksella kotiopetuskoulu-termin kanssa (joka käsittääkseni siis viittaa toisaalta koulunkäyntiin kotona, toisaalta hieman järjestäytyneempään, koulumaisempaan toimintaan).
Koulunkäynti voi tarkoittaa opiskelua yleensä, ja kouluakäymätön on karttanut etenkin opetusta, ehkä myös koulurakennuksia. Voidaanko elämän kova koulu suorittaa avoimin etäopinnoin? Vai käymmekö sittenkin jatkuvaa elämän lähikoulua?
Merkitysviidakkoa siis riittää. Yleiskielessä koulupakko-sana ymmärretään joka tapauksessa yleensä yhdenmukaisesti, eikä varsinaista sekaantumisen vaaraa ole. Hyvin näyttää rullanneen keskustelu.
Painaviin teksteihin omat terminsä
Pakottavaan lainsäädäntöön (josta ei voi sopimuksin poiketa) ja muihin ohjaaviin teksteihin asti mahdollinen koulupakko ei tietenkään lähtökohtaisesti päädy. Laki ei tunne turvavyöpakkoakaan vaan ”turvavyön ja muun istuinpaikan turvalaitteen käyttövelvollisuuden”. Eri asia on tietysti, jos mahdollinen uusi laki saa lempinimen. Sehän voi hyvin olla koulupakkolaki, vertauskohtana esimerkiksi vuoden 2024 keskustelu palkkakuoppalaista.
Toki koulupakolla on synonyyminsa tai ainakin keskeiseltä sisällöltään samankaltaisia sanoja. Ruotsin koulupakkoa kuvataan esimerkiksi Pohjoismaisen yhteistyön sivustolla sanoilla koulunkäyntivelvollisuus ja kouluvelvollisuus. Kumpikin sana esiintyy myös kotimaisessa keskustelussa. Sisäisessä keskustelussamme esiin nostettiin lisäksi myös koulunkäyntivelvoite ja kouluvelvoite. Näihin ja muihin mahdollisiin vaihtoehtoisiin termeihin liittyy se hankaluus, että ne saattavat sekoittua laajempaan oppivelvollisuuteen.
Kielitoimiston sanakirjassa koulupakon määritelmänä on siis ’koulunkäyntipakko’. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisemassa Opetus- ja koulutussanastossa ei ole koulupakkoon liittyviä hakusanoja, mutta englannin kielen termin compulsory education merkitykseksi annetaan ’pakollinen koulunkäynti, koulupakko’. Melkoinen savotta, paljon on pohdittavaa.
Ylimenopakko
Mitä tästä kaikesta on hyvä jäädä käteen? Ehkä se, että koulupakkoa ei ole syytä yleiskielessä erityisesti kierrellä, vaan tässäkin tapauksessa keskittyä ihmettelemään asian puolesta puhujien ja vastustajien sielunmaisemia ja argumentteja.
Ja pakosta vielä, että oli sitä pakkoa ennenkin. Elina Heikkilä kertoo Elävät päät -blogissa pakko-sanasta vanhassa kirjasuomessa. Hän päättää kirjoituksensa näin: ”Pakko-sanan nykyisen, varsin abstraktin merkityksen taustalla häämöttää siis vanhempia merkityksiä: toisaalta moniulotteinen hädän ja ahdingon kokemus, toisaalta hyvin konkreettinen puristuksen ja kivun tunne. Yhteistä sekä nykyiselle että vanhoille merkityksille on kuitenkin pakon kokemuksellisuus.”
Koetaan siis pakkoja yhdessä, ehkä kuitenkin tuossa hieman neutraalimmassa ja abstraktimmassa merkityksessä.
